torstai 5. huhtikuuta 2018

Lost Society - Terror Hungry (2014)

Kuten monien muidenkin kohdalla kävi, Lost Society yllätti minut live-energiallaan ja pätevällä esikoislevyllään Fast Loud Death. Toinen levy olisi siis todellinen koetinkivi siitä, kuinka hyvin bändin konsepti toimisi: ensivaikutelman voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen on oikeasti oltava hyvä. Terror Hungry ilmestyi lähes päivälleen vuosi esikoisen perässä ja, kuten lienee arvattavissa, eihän se ole läheskään yhtä hyvä levy. Kuten taisin jo Fast Loud Deathista puhuessani mainita, Lost Societyn viehätys ei ole se, kuinka täydellisen loppuun hiottua yhtyeen sävellystyöskentely on saati kuinka oivaltavia riffejä nelikko onnistuu kyhäilemään, vaan homma toimii tai kaatuu bändin energiatason mukana. Fast Loud Deathilla energiataso oli juuri oikealla tasolla, mutta Terror Hungrylla ei. Mikä menee pieleen?

Ensimmäinen ja se luultavasti tärkein ongelma on siinä, että levy on tehty liian pian esikoisen vanavedessä. Kenties bändillä oli hirmuinen into tehdä toinen levy välittömästi ja tyydyttiin käyttämään esikoista tehdessä syrjään jätettyjä riffejä tai biisejä tai sitten vain kohkattiin kiireellä biisejä kasaan - oli syy mikä tahansa, Terror Hungryn kappalemateriaali ei välitä samaa välitöntä energiaa kuin esikoinen. Tämä ei tarkoita sitä, että kappaleet eivät saisi jalkaa naputtamaan lattiaa tai etteikö kiekolla olisi silti keskivertoyrittäjiä enemmän kiihkoa, vaan että kaikessa tässä homma on liian samanlaista ja heikompaa kuin aiemmin.

Toinen iso ongelma on levyn mitta: Fast Loud Death oli 43 minuuttia, mikä on juuri täydellinen mitta näin intensiiviselle musiikille, mutta Terror Hungry kestää 53 minuuttia, mikä on liikaa. Ero ei välttämättä vaikuta paljolta, mutta kun biisejä on yksi vähemmän kuin esikoisella, se tarkoittaa rallien ylimittaisuutta ja junnaavuutta. Esikoisella biisit olivat järjestäen alle neljä minuuttia (kaksi biisiä menee vain vaivoin tuon rajapyykin yli), Terror Hungrylla on kolme biisiä yli viidessä minuutissa ja noista kolmesta pisin on puolitoista minuuttia pidempi kuin esikoisen pisin biiisi. Tämäkään ei ole sinänsä ongelma, mutta kun Lost Societyn musa ei (tässä vaiheessa uraa, huom!) ollut mitään maalailevaa progea tai hienovaraisemmin repivää murhaamista - ei, Lost Societya voi verrata mielipuolisesti huitovaan viidakkoveitsimurhaajaan (kuten levyn kansikuvassa näkyy), joka tulee paikalle, tekee tuhonsa ja rynnistää naapuriin. Tällaisessa musiikissa ylimittaisuus johtaa nopeasti tylsistymiseen, kun murhaaminen ei tapahdukaan välittömässä vimmassa. Kun biisit pysyvät asiassa, nippanappa kolmeminuuttisissa pyrähdyksissä, levy toimii edelleen ihan riittävän hyvin: Terror Hungry, Mosh It Up ja kumppanit rullaavaat niin hyvin kuin Lost Societylta voi toivoa.

Onneksi yhtye hioi kolmoslevyä pidempään ja lähti viemään musaansa eteenpäin. Puhutaan siitä jonakin toisena kertana, kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti