Insomnium - Shadows of the Dying Sun (2014)

Insomnium on ollut varsin tasalaatuinen bändi, vaikka ei sitä taida kukaan kieltää, etteivätkö yhtyeen parhaat levyt olisi Above the Weeping World sekä Winter's Gate. Yhtyeellä on välittömästi tunnistettava soundi, jota Niilo Seväsen (metallimusiikin mittapuulla, ainakin) poikkeuksellisen hienot lyriikat tukevat. Seurasin pitkään yhtyeen urakehitystä sivusta, päätäni raapien, mutta kun vuoden 2012 ja 2013 taitteessa vihdoin hurahdin heidän erinomaisuuteensa, alkoi kausi, jolloin kuuntelin intesiivisesti etenkin Above the Weeping Worldia ja One for Sorrow'ta; odotukset uudelle levylle olivat, luonnollisesti, korkealla. En muista ihan tarkkaa järjestystä, mutta mielikuvissani muistan kuulleeni kaksi biisiä ennakkoon silloin vielä tulevalta levyltä, While We Sleepin sekä Ephemeralin. Näistä While We Sleep oli jo ensimmäisellä kerralla kuin B-luokan mukaelma Through the Shadowsista, mutta omana EP:näkin julkaistu Ephemeral on edelleen yksi suosikkibiisejäni Insomniumilta. Ajattelin, että annan levylle mahdollisimman hillityn vastaanoton, pelkän neutraalin kuuntelun.

Shadows of the Dying Sun on pettymys, edelleen. Ensimmäsien kuuntelun jälkeen mieleen jäi vain kaksi jo ennestään tuttua biisiä, ei oikeastaan ainuttakaan uutta tai kiinnostavaa hetkeä tai kappaletta. Lisää sitä samaa Insomniumia, jota on jo  tullut kuultua usean levyn verran. Hyvä on, ajattelin, annetaan levylle aikaa ja tilaa kasvaa, kenties se paranee kuuntelujen myötä, kenties niitä nyansseja löytyy vähitellen. Kyllä, musiikissa on paljon nyansseja ja ei kukaan Insomniumin jätkien musiikillista ammattitaitoa ja perinpohjaista pätevyyttä kiistäkään, mutta kun vieläkin, nelisen vuotta julkaisunsa jälkeen, Shadows of the Dying Sun lähinnä kyllästyttää. Huomaan jossakin Lose to Nightin kohdalla hapuilevani soittimesta skip-nappulaa ja etsiväni biisiä numero kahdeksan. Pian sen jälkeen levy päätyy taas hyllyyn.

Tämän tekstin kanssa on kestänyt hieman odotettua pitempään, koska halusin varmistua, että olen edelleen samaa mieltä levystä. Olen antanut sille mahdollisuuksia enemmän kuin reilusti, sillä Across the Dark on alkanut kasvaa blogitekstin kirjoittamisen jälkeen päässäni ja huomaan kuuntelevani sitä nykyään enemmän kuin One for Sorrow'ta. Mutta Shadows of the Dying Sun on edelleen tylsä ja munaton ja nopeasti unohdettu kokemus. Se tuntuu Insomnium-kierrätykseltä, ei uudelta levyltä; uskallan nyt sanoa, että se on heikko levy, etenkin niin kovassa diskografiassa. Onneksi bändi korjasi kurssiaan levyn jälkeen melkoisesti.