maanantai 12. helmikuuta 2018

Fear of Domination - Distorted Delusions (2014)

Kuten olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa, minulla on aika pitkä historia Fear of Dominationin kanssa, vaikka bändistä en pitkään aikaan suuremmin välittänytkään: se tuntui pitkään tylsältä, tavanomaiselta bilehevibändiltä, joka oli (minulle) kiinnostava vain, koska se oli peräisin Rajamäeltä ja tunnen jotenkuten bändin perustajajäsenen. Yhtyeen kakkoslevyä Create.Control.Exterminate en ole vieläkään hankkinut, mutta menin lähinnä seuraksi MetalOrgyyn 2014 (jos muisti pelittää) ja päätin napata porukan kolmoskiekon Distorted Delusionsin siinä samalla - ihan tukemismielessä, jos ei muuten.

Mutta Distorted Delusions on aika hyvä, oikeastaan erittäin hyvä. Siinä bändi ensimmäistä kertaa kuulostaa kiinnostavalta: se turvallinen ja suoraviivainen ja tylsä industrial-jyystö on yhä mukana, mutta soundi on kehittynyt siitä paljon pidemmälle - jos nyt ei progemmaksi, niin ainakin monipuolisemmaksi. Jo pelkästään kaksi ensimmäistä biisiä levyllä (Paperdoll ja Wicked World) ovat kiinnostavampia kuin mikään, mitä yhtye on aiemmin tehnyt - tähän päälle vielä ne oikeasti uudenlaiset biisit a'la Organ Grinder ja Parasite sekä hävyttömän tarttuva Deus Ex Machina ja hattu nousee päästä. Näin suurta laatuloikkaa en muista vähään aikaan löytäneeni.

Ei Distorted Delusions silti mikään mestariteos ole, mutta kenties sen ennalta-arvaamaton laadukkuus repii minusta irti tavallista antoisammin positiivisia adjektiiveja ja jos ei superlatiiveja niin ainakin komparatiiveja. Se ei ole, mielestäni, edes yhtyeen paras levy, vaikka tiedänkin olevani suunnilleen yhden miehen vähemmistössä tämän kannan suhteen, sillä yhtyeen (kirjoitushetkellä) uusin levy Atlas vie aikuistumisprosessia vielä pidemmälle ja samalla Saku Solinin vokaalitkin menevät eteenpäin aimo harppauksia. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että Fear of Dominationin parhaat levyt ovat ensimmäinen Call of Schizophrenia sekä Distorted Delusions, riippuen kuulijoiden preferenssistä, joten lienee turvallista sanoa, että jos bändiin haluaa tutustua, Distorted Delusions on paras kohta aloittaa. Ja puhun nyt kokemuksesta.

P.S. Älkää antako kömpelön kansitaiteen ja... eh, tasoltaan vaihtelevia julkaisevan lafkan häiritä. Musiikkia ei ole tehty silmille, vaan korville.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Epica - The Quantum Enigma (2014)

Epica on hyvä bändi, mutta se on myös sellainen bändi, josta en ole koskaan innostunut, vaikka yhtyeen musiikin laadusta ei olekaan nokkaan koputtamista. Bändin levyjä kuuntelee ihan mielellään, mutta niitä kuunnellessa ei tule koskaan hihkuttua oivaltamisen tai löytämisen riemusta. The Quantum Enigma on oikein laatuesimerkki tästä: kun kiekkoa kuuntelee, siinä ei ole mitään vikaa (ainakaan musiikissa), mutta kuuntelun jälkeen mikään yksittäinen kappale ei tahdo muistua mieleen ja melodiatkin ovat siellä jossain samassa puurossa. Tahdon uskoa (naiivisti, myönnän), että mikään bändi ei kasva niin isoksi kuin Epica ilman jotakin taetta, että lopputulos on lähtökohtaisesti aina kuunneltavissa ja ainakin hiottua - poikkeuksia tietenkin on alkaen Metallicasta ja tuoreeltaan Machine Headista (Catharsis lievästi sanottuna polarisoi kuulijakuntaa) sekä vaikkapa päättyen AC/DC:n kaltaisiin mammutteihin (kuka kehtaa väittää jotain Blow Up Your Videota tai Stiff Upper Lipiä hyviksi levyiksi voi haistaa pitkän paskan). Epica on tasalaatuinen bändi ja oikeastaan jokaisella kerralla, kun yhtyeen uuden levyn laittaa soittimeen pyörimään, tietää suurinpiirtein mitä on saamassa.

Tämä pitää sisällään sen, että kaikki Epican levyt (ainakin kaikki tuoreimmat) ovat ylimitoitettua paisuttelua, jota kestää aivan liian pitkään. Mark Jansenin sävellykset ovat maneerisia - sen vielä voisin antaa anteeksi, mutta kun jokainen hetki levyllä pitää täyttää sellaisella säädyttömällä pauhulla, että yhtään skeptisempi kuulija joutuu ottamaan taukoja informaatioähkyn sekä audiotulvaan. Joo, bändillä on varaa övereihin orkestraatioihin ja sellainen sopii hyvin sinfoniseen metalliin, mutta soundimaailmasta puuttuu kaikki orgaanisuus, kaikki ilmavuus, kun joka tuutista pursuaa sata raitaa lisää ja aina kun sitä luulee löytäneensä suvantokohdan, ehei, satahenkinen torvisektiohan se siellä töräyttelee. Ihan vertailukohtana: kuunnelkaa ensin yhtyeen alkuaikojen Cry for the Moon ja mikä tahansa The Quantum Enigman biisi ja takaan, että huomaatte kummalla levyllä tuotantoarvot on vedetty katosta ja ylemmän kerroksenkin katosta läpi. Lisäksi, olisi joskus huojentavaa havaita, että Jansen osaisi rajoittaa levyjen kestoa edes kerran alle tuntiin, mutta ei, The Quantum Enigmalla on 13 biisiä, joihin mahtuu intron lisäksi melkein 12 minuuttia kellottava päätösraita... ja jos ei ole vielä riittävästi paisuttelua, mulla on joku digipäkhirvitys, jolla bonusbiisi sekä kakkoskiekko, millä on neljä akustista versiota levyn biiseistä. Yhdellä sanalla sanoen materiaalia on LIIKAA tolkuissaan olevalle kuulijalle.

Simone Simmons on hyvä solisti (vaikka jotkut muuta väittävätkin), levyt ovat hyviä ja Jansenin maneerinenkin kappalemateriaali on laadukasta, mutta liika on liikaa. Aion silti jatkossakin seurata bändin touhuja, koska Epicalla ydin kohdillaan, vaikka rönsyissä onkin paljon vialla.