Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)

Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.

Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.

Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.

Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.

Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)

Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä levykokoelmaani? Kyllä ja ei. Näen Reverend Bizarren II: Crush the Insectsissä ja Wolves in the Throne Roomin Two Huntersissa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. Silti bändejä yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?

En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. Doom Over the World on tuttu jo vuosien takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on erinomainen.

Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain saa II: Crush the Insectsin tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin Two Huntersin unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia, mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan No Stars Upon the Bridgen ja (vaikka tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. II: Crush the Insects ei pakottanut minua kertaakaan pysähtymään, Two Hunters toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin Reverend Bizarren.

Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.

Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us (2011)

Paluu Bob Dylan -kuurin jälkeen melkoisesti tutummille vesille, vaikka bändi ei olekaan ennestään tuttu. Ghost Brigadesta oli paljon juttua vuoden 2010 molemmin puolin, kun bändin kakkos- ja kolmoslevyt (Isolation Songs ja Until Fear No Longer Defines Us eli UFNLDU) herättivät ihastusta. Muistan, että bändistä puhuttiin paljon, mutta jostakin syystä tutusmiseni jäi pintapuoleiseksi eli muutamaan taustalla pyöräytettyyn kirjastolainaan. Huterien muistikuvien perusteella nappasin UFNLDU:n hyllyyni, koska ajattelin myös Insomniumia fanittavan paremman puoliskoni pitävän Ghost Brigadesta ja, kuten tavallista (ha-ha), en ollut väärässä.

Ghost Brigadea tuntemattomille bändin soundia voisi kuvailla Katatonian ja Insomniumin välimalliksi: toisaalta etenkin riffittelyn tyylissä ja sen yhdistämisessä örinään on melkoisesti insomnium-tyylistä melankoliaa, mutta koska vähäeleiset puhtaat laulut ja akustiset tunnelmoinnit ovat niin merkittäviä siivuja kokonaisuutta, Katatonia-rinnastus tulee mieleen välittömästi. Bändin genrerunkkausmääritelmä Metal-Archives.comissa kertoo paljon soundin vaikeasta kuvaamisesta: melodic death/doom metal, depressive rock, post-metal. Eli Insomniumia veivaamassa Katatoniaa tai Katatoniaa rönsyilemässä Insomniumin tontille tai jotain aivan muuta. Yhtä kaikki: tyyli on hyvä, vähäeleinen ja rankka olematta alleviivatun korostetusti kumpaakaan. Biisit ovat pitkiä ja hidasliikkeisiä olematta tylsiä - sanoin paremmalle puoliskolle ensikuuntelun aikana toisen biisin (Clawmasterin) loppuessa, että olipahan muuten perkeleen hyvä biisi. Eikä loppulevy heikkene, vaan esimerkiksi kuin huomaamatta melkein yhdeksän minuuttia kestävä Breakwater lähentelee jo neroutta.

Tunnin kesto on siinä ja siinä, että onko se liikaa, mutta en kyllä keksi äkkiseltään ainuttakaan biisiä, jonka tohtisin kokonaisuudesta viipaloida pois. UFNLDU on yksinkertaisesti hyvä levy - ei ehkä mestariteos, mutta ei kovin kaukanakaan. Ainoa isompi nurinani liittyy solisti Manne Ikosen puhtaiden laulujen laatuun: ne kyllä sopivat soundiin, mutta ääni vaikuttaa sen verran koulimattomalta, että voin vain spekuloida kuinka laulutunneilla käyminen olisi petrannut tulkintaa entisestään. Tämäkin on varsin pieni miinus, koska laulu ei kertaakaan tunnu riittämättömältä - jos se nyt ei ole optimaalista, ei se tee siitä väistämättä huonoa. Lyriikoihin kun saisi vielä lisää sitä Insomniumilla loistavaa runollisuutta, niin ai että. Seuraavaksi tarvitsen hyllyyni ainakin Isolation Songsin sekä, aikanaan, viimeiseksi (?) jääneen IV - One With the Stormin. Ja miksei myös esikoisen, Guided by Firen.

Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva Highway 61 Revisited on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani The Times They Are A-Changin'iin, huomaan selvän tasoeron Highway 61 Revisitedin eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin TTTAAC, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini TTTAAC:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia Highway 61 Revisitedin.

Highway 61 Revisited alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, Like a Rolling Stonella. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. Like a Rolling Stone ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä Tombstone Blues, Highway 61 Revisited että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen Desolation Row ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus Like a Rolling Stone.

Kokonaisuutena Highway 61 Revisited on paljon TTTAAC:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä TTTAAC ei kestä kokonaisuutena, Highway 61 Revisited vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten Desolation Row'n paatoksellisuus rinnastuu Highway 61 Revisitedin grooveen. Silti Highway 61 Revisited ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi Queen Jane Approximately jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin Desolation Row kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.

Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova Things Have Changed, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.

Stam1na - Taival (2018) & Deicide - Overtures of Blasphemy (2018)

Edellisessä blogitekstissä niputin kimppaan kaksi minulle uutta bändiä uusien levyjensä tiimoilta. Tässä tekstissä käsittelen myös kahta uutta levyä, mutta bändit ovat tuttuakin tutumpia: Stam1nalta omistan kaikki kiekot, Deicideltä melkein kaikki (kaikki relevantit ainakin). Molempia bändejä kuvaa myös se, että olen menettänyt mielenkiintoni heidän heikompiin levyihinsä tällä vuosikymmenellä ja etenkin Deiciden edellisestä aidosti hyvästä tuotoksesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Levyjä yhdistää tämän lisäksi se, että ne ovat parempia kuin odotin tai pelkäsin: ne ovat bändiensä pirteimpiä levyjä aivan liian pitkään aikaan.

Stam1nan Taival on monipuolisin ja henkilökohtaisin Stam1na-kiekko koskaan; samalla sen kappalemateriaali on kautta linjan laadukasta. Ne tavanomaisemmat Stam1na-rallit a'la Solar, Enkelimurskain, Elämänlanka ja Kaikka-biisi Sudet tulevat ovat niin taattua laatua, että bändi ei ole vielä moisten kanssa pahasti korpeen haksahtanut. Niiden sijaan levyn varastavat ne oudot ja kokeelliset biisit - Anna Erikssonin kanssa duetoitu Gaian lapsi, kolmesta osiosta ja noin kymmeneen minuuttiin venyvä Metsästäjä sekä esimerkiksi pakolaislapsen näkökulmasta kerrottu Merivälimatka ovat jotakin sellaista, mitä Stam1nalta on ja ei ole kuultu aiemmin. Ne tunnistaa kyllä lemiläisten perseilyksi, mutta silti niitä ei voi suoraan rinnastaa mihinkään yhtyeen aiempaan settiin. Levyn yleisilme on myös varsin popahtava ja tarttuva, mitä en pidä huonona asiana, vaan pelkkänä kuvauksena. Minulla on monien edellisten Stam1na-kiekkojen kanssa ollut sama kaava: aluksi olen innoissani niistä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa ne unohtuvat hyllyyn enkä osaa sanoa, koska viimeksi olen kuunnellut Elokuution, SLK:n tai Nocebon. (Varmaan blogitekstejä tehdessä.)

Deiciden Overtures of Blasphemy on häkellyttävän pirteä kiekko. Se sisältää parasta Deicideä sitten vuoden 2006. Glen Bentonin tavaramerkki rääkynä on pudotettu kokonaan pois - liekö ääniala kaventunut vuosien varrella siihen pisteeseen saakka, että rääky ei enää lähde kunnolla tai ollenkaan? mene ja tiedä - mutta lopulta en enää muistanut ihmetellä koko poissaoloa. Niin hvyää kappalemateriaali on: levy on rankka, tarttuva ja armottoman brutaali, mutta se ei ole täydellinen. Se on paras Deiciden levy sitten Stench of Redemptionin, mutta minulla on eräs ongelma levyn kanssa ja se on taatusti erilainen ongelma kuin kellään muulla (ja se koskee luultavasti koko bändin diskografiaa, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan kunnolla huomiota). Kirjoitan alle säkeistön verran lyriikkaa ja toivon, että yrität tunnistaa mistä biisistä se on:

Kill the light, cauterize the blood of Christ
Plague of dysfunction the book of your lord
I was there to witness the ending of your lord
All my life, I hated you so
Death... bound in mystic
Consume communion
Preyed upon the innocent
Lost to the light of deceit
With consciousness
Hatred runs deep
Hooks through flesh
Feel my scourge upon the earth

Niin, mikä biisi? Aivan, vastaus on: ne kaikki. Ylle olen koonnut jokaisen biisin ensimmäisen säkeen (pätkäisin paria, koska siten ne sopivat paremmin ja pointti tulee perille) ja niissä on tässä muodossa ihan yhtä paljon tolkkua kuin missään yksittäisessä biisissä kokonaisuutena. Ei kerro hyvää Bentonin lyriikallisesta annista, jos satunnaiset säkeet voi ketjuttaa yhtä hyväksi säkeistöksi kuin kuin kaikki levyn säkeistöt. Ne ovat vain rankkoja sanoja peräkkäin - niin yllä kuin koko levyllä. Musiikillisesti, kuitenkin, Overtures of Blasphemy on parasta Deicideä pitkään aikaan - niin pitkään, jos totta puhutaan, että olin varma, etten koskaan kuulisi näin hyvää settiä Steve Asheimilta ja Bentonilta.

Zeal & Ardor - Stranger Fruit (2018) & Voivod - The Wake (2018)

Niputan taas kaksi levyä yhteen blogitekstiin, koska olen laiska ja kroonisessa kiireessä, mutta haluan kuitenkin jatkaa tämän blogin päivittämistä edes jonkinlaisella vauhdilla ja niin edelleen. Ensisilmäyksellä Voivodin ja Zeal & Ardorin välillä ei ole paljoakaan linkkejä - mitä nyt levyt ovat molemmat tältä vuodelta - mutta bändejä yhdistää kokeellisempi soundi ja se, että ne ovat minulle uusia tuttavuuksia. Kyllä, kyllä, joudun luovuttamaan hipsterikorttini lähimmälle rokkipoliisille Voivod-tietämättömyydestäni, mutta hei, bändin parhaina pidetyt levyt 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ovat vaikeasti löydettävää sorttia, kiitos Noisen/Sanctuaryn/G.U.N.:in sotkujen.

Voivodin uusin levy ei kuulemani mukaan ole yhtyeen helpoimpia lähestyttäviä, mutta minulle The Wake on tähän saakka ollut maltillisempi kuuntelukokemus kuin aluksi odotin. Kyllä, musiikki on äkkiväärää ja koukeroista progea, jonka luokitteleminen yhdenkään isomman metallin alagenren alle ei onnistu ihan tuosta noin vain. The Waken soundia on, kiitos tämän koukeroisuuden, progen ja yllättävyyden, vaikea kuvailla ilman ääninäytteitä, mutta joskus soundi on lähempänä Black Sabbathia, toisinaan kallella punkimpaan rämistelyyn, sitten isketään täysi progevaihde silmään ja kaikkea säestää Snaken kireä ja epäilemättä mielipiteitä jakava laulusoundi, jolla tylytetään läpi scifistisiä lyriikoita. Tämän parempaan en kuvauksen kanssa kykene - levy on kuultava itse, jotta ymmärtää mitä yritän sanoa. En kuitenkaan tarkoita, että en pitäisi levystä - huomaan nauttivani siitä jokaisella kuuntelukerralla enemmän - vaan, että en osaa verrata sitä oikein mihinkään aiemmin tuntemaani. Pitkät, poukkoilevat biisit ovat minulle ominta alaa ja Voivodin kuunteleminen on muistuttanut siitä, että vaikka biiseistä pitää karsia ylimääräinen pois, kaiken ei aina tarvitse olla kolmeminuuttiseksi virtaviivastettua (mikäli ikinä moista olin edes unohtanutkaan, mene ja tiedä). Tiedän, että hankin tulevaisuudessa lisää hullujen kanukkien levyjä, kunhan niitä uudelleenjulkaistaan säädyllisin hinnoin; The Wakem hankkiminen oli ensisijaisesti yleissivisitysaukon täyttämistä.

Zeal & Ardor, toisaalta, on tutumpi bändi, vaikka en ennen Stranger Fruitia yhtään levyä onnistunutkaan/jaksanutkaan hankkia. Orjalaulujen ja black metalin yhdistäminen on kiinnostava konsepti, mutta pelkäsin, että se ei toimisi levykokonaisuutena niin hyvin kuin yksittäisinä biiseinä. Onnekseni olin väärässä, sillä Stranger Fruit on mainio levy - ei erinomainen, mutta selvästi hyvän puolella. Kenties bändin musiikillinen paletti on hieman liian kapea-alainen kantaakseen kolmevarttisen kestonsa, mutta piru vie, kyllä Manuel Gagneux säveltää osaa. Jokainen biisi on, yksinäiseksi lohkaisuksi irrotettuna, hieno ralli, mutta kun niitä ketjutetaan kuusitoista putkeen (osa tosin on välisoittoja ja muita biisinvaihtumisbiisejä), homma meinaa hajota käsiin. Onneksi levyllä on kuitenkin Row Rown kaltaisia, selvästi erilaisia biisejä, jotka tuovat tarpeellista variaatiota ja väriä touhuun. Silti, Stranger Fruit on hyvä levy - ei mestarillinen eikä vuoden levy -kandidaatti, mutta kiinnostava, erilainen tuttavuus.

Teen toivottavasti lähipäivinä uuden vastaavanlaisen kahden levyn kimppatekstin kahdesta muusta tämän vuoden (syksyn, jos tarkkoja ollaan) levystä, mutta jää nähtäväksi, minkä keinotekoisen yhdistävän tekijän niille kahdelle keksin. Ehkä se on kaksi pitkään diggailemaani bändiä, jotka ovat onnistuneet yllättämään pirteillä levyillään. Vittu, toihan on jopa näkökulma - meni yllätys pilalle.

Jon Oliva's Pain - Global Warning (2008)

Jon Oliva's Pain, JOP näin tuttujen kesken, on tehnyt ainakin yhden erittäin hyvän levyn, Manical Renderingsin. Ostin mainitun levyn jo pitkä tovi sitten ja olen yrittänyt saada JOP:n muita levyjä käsiini siitä alkaen, mutta kiitos ilmeisesti loppuneiden painosten ja suhteellisen vähäisen kysynnän (sekä, olen varma, oman päättämättömyyteni/persaukisuuteni), Manical Renderings on jäänyt ainoaksi kokoelmassani. Tähän saakka. Global Warning on tehty kaksi vuotta erinomaisen Manical Renderingsin jälkeen ja kenties Olivalle ja kumppaneille on tullut kiire, koska siinä missä Manical Renderingsillä kappalemateriaali on kautta linjan laadukkaampaa ja vaikka kiekko on yli tunnin mittainen, se kantaa loppuun saakka.

Global Warning ei kanna maaliviivalle saakka, sen kappalemateriaali ei ole kautta linjan laadukasta, eikä se ole hyvä levy, erinomaisesta puhumattakaan. Jossakin kiekon uumenissa on hyvä levy, mutta nuo elementit ovat jääneet heikompien toteutusten ja ideoiden varjoihin lymyilemään, ja etenkin levyn loppupuoli on erinomaisen turhanpäiväistä läpsyttelyä. Levyn kaksi ensimmäistä biisiä - jotka sulautuvat toisiinsa kuin olisivat yhtä - Global Warning ja Look at the World ovat selvällä marginaalilla Global Warningin parasta antia; sen jälkeen kiekko on vahvasti hit-and-miss-osastoa. Vaikka esimerkiksi Adding the Cost on rankempi ralli, sen riffit ovat vain kalpeita aavistuksia edellislevyn vastaavasta rankemmasta Push It to the Limitistä. Muissakin biiseissä on havaittavissa, että Oliva yrittää toistaa samoja juttuja kuin edellislevyllä (ja sitä edeltävällä, en tiedä, koska en omista 'Tage Mahalia), mutta toteutukset eivät ole samalla tasolla.

Oikeastaan vain kerran levy onnistuu todella yllättämään kappaleella, josta Olivakin kirjoittaa vihkosen kommenteissaan outona biisinä. Master on erilainen ja hyvä siinä, koska ylipitkän Fireflyn jälkeen tekno-industrial-häröily - keskinkertainen sellainenkin - on mukava piristys. Muutama muukin kappale on kuulemisen arvoinen, mutta kun levy tarkastelee kokonaisuutena, se on pettymys, varsin karvas sellainen. Joitakin biiseistä, etenkin loppupuolelta levyä, en tahdo vieläkään erottaa toisistaan, ja minulla on sentään kymmenkunta kuuntelukertaa (joista ensimmäinen lyriikoita lukien) takana. Manical Renderingsin kohdalla minun täytyi kuunnella levyä vuosikausia ennen kuin löysin Timeless Flightin hienouden, mutta jokin kertoo, että Global Warning ei tule pyörimään soittimessani niin usein, että ehtisin/jaksaisin/onnistuisin löytämään piilotettuja helmiä. Koskaan ei saa sanoa, että jotakin ei tule koskaan tapahtumaan, koska juuri niin tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin - siksi sanonkin, että pidän Global Warningin renessanssia epätodennäköisenä.

Ne kaksi muuta JOP-levyä pitää vielä hankkia - ovat kuulemma parempia kuin Global Warning - ja varmistua siitä, että Oliva pystyy tekemään 2000-luvulla hyvää musiikkia yhden levytyssession ulkopuolella.

Twisted Sister - You Can't Stop Rock 'n' Roll (1983) & AC/DC - Let There Be Rock (1977)

Joskus pitää hankkia yllätyksettömiä levyjä, jotka eivät taatusti petä. Äskettäin olen ostanut kaksikin sellaista: AC/DC:n Let There Be Rock sekä Twisted Sisterin You Can’t Stop Rock ’n’ Roll, joita yhdistävät muutkin asiat kuin niin ennakoitavuus: molemmat ovat yhtyeidensä liian usein sivuutettuja, alkupään tuotannon helmiä.

Let There Be Rock saattaa olla paras omistamani Bon Scott -aikainen AC/DC-levy. Se on suoraviivainen, se on hävyttömän tarttuva, se on yksinkertaisesti rock. Bon Scott -aikaiset levyt ovat hieman silppua, koska joillakin levyillä – mieleeni tulee etenkin Dirty Deeds Done Dirt Cheap – on kohtuuttoman paljon filleripaskaa. Let There Be Rock, kuitenkin, on silkkaa AC/DC-timantti alusta loppuun. Levyn helmi on tietenkin nimikkobiisi, Let There Be Rock, joka summaa oikeastaan kaiken sen, mitä rock ja sen jatkeena AC/DC minulle edustavat; lisäksi sen sanoitukset ovat jo yksin parempaa kuin kaikki Brian Johnson -aikainen sanasalaatti yhteensä.

Twisted Sister, sen sijaan, ei ole aivan yhtä ennakoitava bändi, kiitos bändin lyhyen ja vaihtelevatasoisen levytysuran. Kaikki tietävät, että Stay Hungry on paras ja tunnistettavin Twisted Sister -kiekko – minulle se on myös definitiivinen kasarihevilevy, kiitos yksinkertaisten ja puhkitoistettujen hittien. Liian harva kuitenkaan on kuunnellut taloudellista läpimurtoa edeltäneitä levyjä, ja erityisesti You Can’t Stop Rock ’n’ Roll on jäänyt turhan vahvasti paitsioon. Minulle se on, kuitenkin, yhtyeen toiseksi paras levykokonaisuus, jolle mahtuu yhtyeen parhaita yksittäisiä biisejä – etenkin The Kids Are Back taitaa olla likipitäen täydellinen rokkiheviveisu, eikä esim. Like a Knife in the Backissä ole myöskään mitään vikaa. Levyn suurin heikkous on sen tasapaksuus, sillä kaikki biisit ovat enemmän tai vähemmän variantteja samasta arkkityypistä, mutta väliäkö tuolla, kun lopputuloksena on näin loistavia ralleja?

Ostan edelleen levyjä, joista en tiedä ennakkoon, millaisia ne tarkalleen ovat ja yllätyn tai petyn (eikö pettyminen ole vain negatiivista yllättymistä?) ensikuuntelulla, mutta halusin muistuttaa itseäni perusasioista kahden peruslevyn myötä. Molemmat tähän tekstiin upottamani levyt ovat myös sen verran tavanomaisia, että niistä ei ole riittävästi sanottavaa omiin teksteihin, mikä selittää tämän yhteiskäsittelyn. Joka tapauksessa, hankkikaa välillä hankkimatta jääneitä peruspilareita levykokoelmaan, sillä ne ovat kivijalka, jonka päälle oudommat hankinnat on hyvä rakentaa.

Into Eternity - The Incurable Tragedy (2008)

Nykyään liian harva edes muistaa Into Eternityä, mutta kymmenen vuotta sitten bändi ponnahti monien tietoisuuteen, kiitos solistinsa. Bändin koukeroinen, tekninen death-sävyinen proge ei ole sitä kaikkein kaupallisinta musiikkia, mutta kun solistilla on äänijänteet kohdillaan, vaikeampikin musa alkaa kiinnostaa yhtä jos toista metallidiggaria. Lisäksi, solistivarkaus Iced Earthiin on aina julkisuusbuusteri. Kyllä kyllä, Into Eternity on se bändi, josta Jon Schaffer bongasi Stu Blockin ja anasti Iced Earthin toiseksi parhaaksi nokkamieheksi. Siksi monille varmasti tulee yllätyksenä, että Blockin alkuperäinen bändi tosiaan ei ole perinneheviä tai poweria tai mitään sinnepäinkään, vaan erittäin vaikeaselkoita progea, jossa örinä/rääkynä on isossa roolissa.

Ongelma on vain se, että The Incurable Tragedy ei ole kovin hyvä levy death-sävytteistä progea. Sen biiseistä puuttuu flow, jota seurata. Progessa tuon punaisen langan ei tarvitsekaan olla kovin pinnassa, mutta silti lyhyt, tynkä- ja luonnosmaisista kappaleista koostuva albumikokonaisuus on epätavallisen poukkoileva ja päämäärätön. Esimerkiksi levyn pisimpiin kuuluva Spent Years of Regret kestää vaivoin yli neljä minuuttia, mutta matskua siihen on ängetty tuplasti pidemmän biisin verran, vaikka siltikään yksikään idea ei loppuun asti hiottu. Vielä pahempi esimerkki ylivilkkaasti kaikkiin suuntiin juoksentelevasta sävellystyöskentelystä on Diagnosis Terminal, joka ei pysy montaa sekuntia yhden asian kanssa ja kertosäkeet ovat pidempiä kuin niitä edeltävät säkeet. Sama pätee käytännössä kaikkiin levyn biiseistä. Ymmärrän toki, että kyseessä on konseptilevy ja se kuuluu mieltää yhdeksi, 38 minuuttia pitkäksi biisiksi, mutta se esittelee enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Kun levyllä on näin selvästi erilaisia kappaleita ja villisti poukkoilevia tunnetiloja, se tarvitsisi selvän, vahvan punaisen langan, jonka ympärille kaikki voitaisiin punoa, mutta kun ei sitten millään. Musiikki saa ja, mielestäni, sen pitääkin haastaa kuulijansa, mutta tekotaiteellinen ideaa idean perään ketjuttava poukkoilu on uuvuttavaa kuunneltavaa ja kertoo siitä, että bändi on unohtanut ottaa kuulijat huomioon tehdessään musiikkia ja levykokonaisuutta.

The Incurable Tragedy sisältää valtavan määrän potentiaalia, mutta - ja tätä ei suustani usein kuule - levyn ja biisien pitäisi olla pidempiä, mikäli tuo potentiaali haluttaisiin realisoida. Tai, vaihtoehtoisesti, heikompia ideoita ja itseriittoisimpia kikkailuja pitäisi karsia niin paljon, että nyt kolme tai neljä minuuttia kestävät biisit pysyisivät yhtä pitkinä, mutta sisältäisivät noin puolet vähemmän dataa. Että tunnetiloja ja ideoita ehdittäisiin rakentaa kunnolla ja mielekkäästi. Onneksi bändi pystyy parempaankin - asia, josta pääsette lukemaan pian impe.fi:stä.

Bob Dylan - The Times They Are A-Changin' (1964)

Olen tainnut virallisesti innostua Bob Dylanista. Koska totta kai – ei elitisti-/hipsteripistekertymäni kohoaisi riittävän korkeaksi kaulaparran omistamiseksi. Halusin aluksi hankkia hieman rokkaavamman Dylanin levyn – mahdollisesti Highway 61 Revisitedin tai Blood on the Tracksin – mutta vierailemassani levykaupassa oli tarjolla vain yksi klassikoksi laskettava Dylan-levytys, The Times They Are A-Changin’ vuosimallia 1964. ”Vitut”, ajattelin, ”tätä pidetään yhtenä Dylanin klassikoista, joten saa luvan kelvata ensikosketukseksi.”

Dylanin hienous ovat lyriikat. Tästä näkemyksestä yllättyy tasan ei kukaan, mutta siitä huolimatta The Times They Are A-Changin’ omaa hyviä sävellyksiä, kaikessa minimalismissaan. Koko levyllä esiintyy yksi muusikko, Bob Dylan, joka soittaa kitaraa, laulaa ja pärisyttelee toisinaan melodioita huuliharpulla; kappaleet on täytynyt äänittää livenä, yhdellä otolla. Musiikki on niin intiimiä, niin välitöntä, kun levyllä ei ole mitään ylimääräistä, ja vaikka Dylan soittaa välillä väärin tai ei osu nuottiin kovin puhtaasti, se kaikki kuuluu asiaan, sillä tämä on soitettua, ei ohjelmoitua musiikkia. Samalla se on vähäeleisyydessään jotakin sellaista, mistä minulla ei ole paljoa kokemusta enkä pysty pätevästi sovittamaan sitä mihinkään aiemmin kuuntelemaani – lähimmäs pääsen, kun rinnastan sen akustisiin livesovituksiin joistakin metallibiiseistä tai metallibändien balladeista (Blind Guardianin The Bard’s Song, anyone?). Kaikesta tästä huolimatta tai johtuen pidän monista levyn kappaleista suuresti – etenkin levyn kolme ensimmäistä kappaletta (nimikko, Ballad of Hollis Brown ja huikea With God on Our Side) ovat yksinkertaisesti nerokkaita. Levyltä jää käteen läjä hienoja yksittäisiä säkeitä (”your children are so hungry that they don’t know how to smile” tulee ensimmäisenä mieleen) tai kokonaisia säkeistöjä (melkein kaikki With God on Our Sidessa), jotka jäävät kummittelemaan takaraivoon.

Valitettavasti levy on myös minimalisminsa takia sen verran yksiulotteisia, ettei koko levykokonaisuuden kuunteleminen ole mielekästä kuin muutaman kerran. Biisit, yksinään otettuina, eivät ole missään välissä huonoja ja lyriikat ovat kautta linjan erinomaisia, mutta albumikokonaisuutena The Times They Are A-Changin’ ei ole kovin erikoinen. Arvostan levyä kuitenkin suuresti etenkin Dylanin lyriikoiden takia, ja olen kohtuullisen vakuuttunut, että se ei jää ainoaksi Dylanin levyksi kokoelmassani.

Ensiferum - Unsung Heroes (2012)

Voihan epäpyhä anaalitappi kuinka voi levy olla tylsää kuultavaa! En taatusti ole ensimmäinen, jonka päässä näillä suuntaviivoilla kulkeva ajatus on rullannut, kun Ensiferumin Unsung Heroesia on kuunnellut ensimmäistä kertaa. Tiedän, että toissapäiväinen blogitekstini Ragen levystä oli negatiivinen – kenties tarpeettoman suuressa laajuudessa – mutta Unsung Heroes ei ansaitse edes varovaisia kehuja. Kymmenen ylipitkää biisiä, joista parhaassa olisi aineksia vaivoin neliminuuttiseen ralliin; tempojen pysyminen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta keskikastissa; ankeat riffit ja koukuttomat melodiat, joita veivataan keskipitkiltä ikuisuuksilta tuntuvat ajat. Jos levyn parhaan biisin tittelistä kisaavat Ensiferumin heikoin musavideobiisi In My Sword I Trust, ainoa rivakampi (siltikin tylsä) biisi Retribution Shall Be Mine ja se mammuttitautinen, peräti kuusitoista minuuttia kestävä päätösraita Passion, Proof, Power… Ja mä menin luulemaan, että uusi Two Paths oli heikoin Enska!

Ei Unsung Heroesin surkeus yllätyksenä tullut: kun levy oli tuloillaan ja ennakkomaistiaisena tarjoiltu In My Sword I Trust jäi laiskaksi läpsyttelyksi, koko kiekko jäi ”kai sen joskus voisi tsekata” -kategoriaan. Sitten tulivat arvostelut ja, voihan veljet, kuinka tulivatkaan. Minulle From Afar oli pettymys ja mielenkiinto Ensiferumin tekemisiin putosi jo sen jälkimainingeissa, mutta vasta nyt, kun hankin Unsung Heroesin ja olen kuunnellut sitä muutaman kerran, ymmärrän, kuinka From Afar oli vielä kuunneltavissa – se oli tylsä ja keskinkertainen ylivertaisen Victory Songsin jälkeen – mutta Unsung Heroes on jotakin aivan muuta. Eihän tätä paskaa tahdo jaksaa kuunnella edes ensimmäistä kertaa loppuun! Oh, how the mighty fell!

Saattaa vaikuttaa siltä, että olen tarpeettoman kriittinen levyä kohtaan – sen erilaisuus verrattuna muuhun Ensiferumin diskografiaan ei saisi tehdä siitä huonompaa. Mutta kun erilaisuus ei tee siitä huonoa: olkoon vaikka koko levy keskitempoista, hitaasti soljuvaa, puoliakustista folk rockia, mutta kunhan se olisi hyvää tai edes keskinkertaista folk rockia! Minulle erilaisiin suuntiin musiikkiaan vievät bändit ovat aina kiinnostavampia kuin samaa levyä kerrasta toiseen jauhavat jäärät ja arvostan Ensiferumin yritystä tehdä jotakin uutta, mutta ongelmana ei ole pyrkimys vaan toteutus. Levyltä ei löydy ainuttakaan biisiä, joka ei paransi, jos sen keston puolittaisi tai ainakin leikkaisi minuuttia tyhjäkäyntiä eripuolilta biisiä. Kaikkien biisien ei tarvitse tai pidä olla kolmeminuuttisia radiosinkkuja, mutta kun esimeriksi Burning Leavesilla kestää minuutti päästä ensimmäiseen säkeistöönsä eikä se introriffi ollut edes hyvä… Aivan erityistä murhenäytelmää on kuunnella Last Breathia, joka saattaa hyvinkin olla Ensiferumin koko tuotannon huonoin biisi – kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa huudahdin (kivusta ja kauhusta) ääneen, että ”mitä vittua ne on miettiny!”

En osaa vastata omaan kysymykseeni. Unsung Heroes on paska levy. Turisas2013 oli erilainen mutta silti siedettävä – muutama helmi joukossa, jokunen filleri, mutta ei mitään kunnianloukkaustason kuraa. Unsung Heroesista on vaikea sanoa samaa.

Rage - End of All Days (1996)

Rage on tavallaan ihan paska bändi, mutta tavallaan taas ihan jees - kaikki riippuu siitä, mistä Ragesta milloinkin puhutaan. Minulle Rage on parhaillaan progeimmillaan ja melodisimmillaan: etenkin Speak of the Dead ja Ghosts ovat osuneet parhaiten, kun raskaspoljentoisemmat Unity ja Soundchaser tai speedsävytteiset powerkiekot a'la Secrets in a Weird World on jättäneet kylmemmäksi. Esimerkisi juuri mainittu 1989 ilmestynyt speed-power-levy on ollut hyllyssä mätänemässä muutaman kuuntelun jälkeen, kiitos tylsän kappalemateriaalin ja Peavy Wagnerin rasittavan ulinan, eivätkä kömpelöt lyriikat varsinaisesti auta asiaa. Lyriikat eivät Ragella koskaan ole olleet hyviä, mutta melodiataju Peavylla on paremmin kohdillaan, kun hän lähtee progeilemaan ja kokeilemaan, kuten vaikkapa parikymmenminuuttisen nimikkoraidan omaavalla Speak of the Deadilla. Mikä Rage soittaa End of All Daysilla, jota pidetään yhtyeen intensiivisen ysärin (yhdeksän kokopitkää levyä yhtä moneen vuoteen!) parhaita?

Se tylsä Rage, joka rämistelee läpi levyn yksinkertaisten ja junnaavien kertosäekoukkujen varassa. Neljätoista ylimittaista biisiä muodostavat ylimittaisen ja ankean levyn, josta ei tahdo jäädä käteen muuta kuin ärtymys tuhlatusta ajasta. Riffien taso on korkeintaan keskinkertaisella asteella. Paljon kertoo myös se, että levyä kuunnellessa aloin epäillä tykkäisinkö niistä paremmista Rage-levyistä, jos kohtaisin ne nyt ensimmäistä kertaa. Peavyn ääniala on kapea mutta riittävä, soundit ovat kelvolliset, paketti on kaikilta osiltaan lisää sitä samaa tuttua huttua juttua. Kuunnelkaa nyt joku Deep in the Blackest Hole tai Face Behind the Mask ja sanokaa päin näköä niiden olevan hyviä biisejä, niin näette ensimmäisen kerran kuinka samaan aikaan itketään surusta ja kauhusta sekä nauretaan myötähäpeästä ja arvostuksenmenetyksestä.

Montako samanlaisista biiseistä koostettua samanlaista levyä Ragen tarvitsi tehdä ennen kuin kohdalle osui hyviä kokonaisuuksia? En tiedä, kysyn retorisesti, koska en usko, että hetkeen hankin ainuttakaan. Ymmärrykseni mukaan XIII on lähempänä äärimelodista Ghostsia ja Lingua Mortis lähempänä sinfoniaorkesterin kanssa progeiltua Speak of the Deadia, mutta End of All Days on toteutukseltaan niin ankea, että joudun todella reflektoimaan elämääni ja valintojani huolella, jos ostan seuraavan vuoden aikana ainuttakaan Rage-levyä, olivat ne kuinka harvinaisia tahansa. Secrets in a Weird Worldin vieressä on hyvä mädäntyä.

Angel Witch - Angel Witch (1980)

Monet sanovat, että Angel Witchin esikoislevy Angel Witch on yksi parhaista NWOBHM-levyistä, jonka hienoutena on yhdistelmä NWOBHM:n kiivautta ja Black Sabbathin raskaampaa, doomimpaa tunnelmaa. Koska Angel Witch ei koskaan noussut merkittäväksi nimeksi metallikentällä, yhtyeen esikoislevyä on ollut yllättävän vaikea löytää, vaikka sitä pidetään klassikkona. No, älkää luottako liikaa klassikkostatuksen kaupalliseen potentiaaliin: arvosteluhommissa tulee jatkuvasti vastaan bändejä, joita hehkutetaan klassikkoina, mutta joita on myyty ehkä viisi kappaletta vuonna 1986 ja jotka ovat myös ihan silkkaa skeidaa.

Onneksi Angel Witch ei ole skeidaa, vaan erittäin hyvää brittiheviä. Kyllä, aina välillä tempot putoavat - vaikkapa White Witchin C-osassa - mutta koko doom-vaikutus on, ainakin esikoisella, varsin pinnallinen. Se ei tee levystä huonoa - kaikkea muuta - mutta doom-rummun (hidas) paukutus oli merkittävä yksittäinen tekijä, joka sai minut poimimaan kiekon talteen. Mainittu White Witch kulkee C-osaansa lukuun ottamatta turvallisella ja NWOBHM:n suosimalla laukalla, joten se siitä merkittävästä erilaisuudesta. Levyn vahvuutena on se, että sen biisit ovat paljon parempia kuin monien muiden saman aikakauden, sittemmin unohdettujen NWOBHM-pioneerien esikoislevyillä on tarjottavana. Esimerkiksi Confused on yksinkertaisesti hävyttömän tarttuva rokkimetalliralli - parempaa kuin mitä vaikkapa ensimmäisillä Saxonin levyillä on tarjottavanaan, jostakin Diamond Headista tai Tygers of Pan Tangista puhumattakaan.

Alle kolmivarttisena rykäisynä Angel Witch on hyvä, kiihkeä rypistys, joka tulee kuunneltua kuin huomaamatta loppuun. Joukkoon ei juuri heikkoja biisejä mahdu, mutta silti sen hehkuttaminen klassikkona on yliampuvaa: hyvä levy, kyllä, mutta ei häikäisevä. Mikäli bändi olisi vääntänyt lisää ja nopeammin kokopitkiä, joiden taso olisi ollut esikoisen kaltainen, kenties yhtye olisi rundaisi Saxonin sijasta jokapaikan työjuhtana. Jos Angel Witchin tragedia jokin on, niin levytysvälin venyminen viiteen vuoteen aikana jolloin kaikki muut bändit suolsivat levyjä ulos vähintään joka toinen vuosi. Ehkä biisimateriaali ei olisi kestänyt kiirehtimistä - kiirehditty Frontal Assault taitaa olla kaikkien mielestä bändin heikoin tuotos - mutta kun esikoisesta on kolmekymmentäkahdeksan vuotta, diskografian laajuuden paranisi olla enemmän kuin neljä kokopitkää. En tiedä mitä kaikkea kulissien takana on tapahtunut, mutta metallimusiikkikenttä oli sellainen, että bändeiltä vaaditaan aktiivisen keikkailun lisäksi kiireistä julkaisuaikataulua - nykyään viisi vuotta levyjen välissä on tavallisempaa kuin 1980-luvulla, mutta siltikin Angel Witchin edellinen levy on jo kuusi vuotta vanha.

Nocturnal Rites - Shadowland (2002)

Olen vasta äskettäin hurahtanut mukaan Nocturnal Ritesin semifanikelkkaan. Yhtye, heitä tuntemattomille, aloitti 1990-luvulla veivaamalla kuolometallia, mutta jo esikoislevy oli poweria. Siitä noin kymmenen, kahdentoista vuoden ajan bändi sylki levyjä ulos hirmuisella tempolla: esimerkiksi käsiteltävä Shadowland on ilmestynyt vuonna 2002 ja sitä edelsivät levyt vuosina 2000, 1999 ja 1998; vastaavasti sitä seurasivat levyt vuosina 2004, 2005 ja 2007 ennen kymmenen vuoden levytystaukoa. Kymmenessä vuodessa vuosituhannen vaihteen paikoilla porukka väänsi seitsemän levyä joista noin puolet kuulleena uskalla sanoa, että taso on pysynyt korkeana. Nykyään bändin levyjen löytäminen on vain hitusen vaikeaa, koska ainakaan Helsingin levykaupoissa ei ole ollut ainuttakaan vuosiin – ja jos on ollut, olen ostanut ne talteen.

Shadowland on varsin kuvaava 2000-luvun taitteen Nocturnal Rites -levy: erittäin hyvää, varsin suoraviivaista ja tarttuvaa poweria, joka on taltioitu surkeilla soundeilla. Ehkä olen nykyään sellainen kermaperse että oksat helvettiin, mutta ainakin minulle kuuntelunautinto latistuu, kun mahtipontisesta musiikista puuttuu suuret, mehukkaat soundit; Shadowlandilla, kuten vuoden 2004 New World Messiah’lla, soundit ovat erikoisen bassottomat, ohuet ja kuin demolta. Moni raita klippaa, esimerkiksi virvelirumpu on kohtuuttoman pinnassa ja muutenkin äänimaailma on ihmeellistä sekasotkua. Levyä ensikertaa kuunnellessani minun oli vaihdettava soitinta ja kuulokkeita muutamaan otteeseen ennen kuin uskoin, että kyllä vain, tältä tämän levyn pitääkin kuulostaa. Jos ongelma riivaisi vain Shadowlandia, uskoisin saaneeni vain huonon kopion levystä – on sitä oudompiakin kusetuksia tullut vastaan, mutta ei kovin montaa – mutta kun New World Messiah kärsii aivan identtisestä ongelmavyyhdistä…

Huonot soundit eivät tietenkään pilaa loistavaa kappalemateriaalia ja siinä, jos missä, Nocturnal Rites loistaa. Shadowlandilla ei ole heikkoa biisiä ja power metal -diggareille bändin diskografia kuuluu yleissivistykseen. Kyllä, bändin myöhemmillä levyillä – tai, pitäisikö sanoa, eräällä myöhemmistä levyistä – tyyli muuttuu raskaammaksi ja vähemmän poweriksi, mutta silläkin porukka omaa erinomaisen melodia- ja koukkuvainun. Omissa kirjoissani yhtyeen tällä hetkellä tuntemistani kiekoista paras on New World Messiah, mutta Shadowland on hyvänä kakkosena ja sitä seuraavat paluulevy-Phoenix ja diskografian kummajainen, The 8th Sin. Säästelen ylisanojani vielä hieman, koska ostin Wackenista (mutta en ole vielä ehtinyt paneutua, koska kiire yadayadayada) myös Grand Illusionin, jota kohtaan minulla on suuret odotukset, sillä monet tuntuvat pitävän sitä yhtyeen kirkkaimpana kruununjalokivenä. Varautukaa siis lukemaan lähiaikoina uudestaan höpinää Nocturnal Ritesista. Teitä on varoitettu.

Riot - Thundersteel (1988) & The Privilege of Power (1990)

Riot oli pitkään niitä bändejä, joista minua naavapartaisemmat mainitsivat namedroppailumielessä, mutta johon en koskaan tullut perehtyneeksi. Alkuvuonna sain arvosteltavakseni nykyään Riot V -nimeä kantavan bändin uusimman levyn, Armor of Lightin, joka yllätti minut kipakkuudellaan ja pirteydellään. Tokihan veteraanibändiltä olisi hankittava muitakin levyjä - luontevaksi kiinnekohdaksi osui yhtyeen renessanssi 1980- ja -90-lukujen taitteessa. Poimin yhtyeen parhaimpina pidetyt levyt Thundersteel ja The Privilege of Power yhteisboksissa, mikä selittää niiden käsittelyn samassa tekstissä.

Kaksikosta Thundersteel on parempi - väite, jonka kaikki tietävät todeksi. Thundersteel on tiukempi, paremmin rakennettu ja ikimuistettavampi kokonaisuus, josta ei keikkahittibiisejä puutu. Ei se ehkä aikakautensa parhaita levyjä ole, mutta en epäröi kuin hieman sanoessani, että se kuuluu 1980-luvun top 20 metallilevyjen joukkoon - sopii pitää mielessä miten kova vuosikymmen kasari oli.

The Privilege of Power on myös hyvä levy, mutta se on ylimittainen ja huonommin fokusoitu. Levyltä löytyy liian paljon kaikenmaailman soundscapingia ja muuta tarpeetonta. Lisäksi, biisien kestot ovat pompanneet ja levyltä löytyy kolme yli seitsemän minuuttia pitkää rallia ja tähän päälle vielä kaksi yli kuusiminuuttista. Vertailukohtana Thundersteelillä on tasan yksi yli kuusiminuuttinen biisi, melkein yhdeksän minuuttia kellottava päätösraita Buried Alive (Tell Tale Heart). Minulla ei ole mitään pitkiä biisejä vastaan - blogia pidempään lukeneet tietävät tämän varsin hyvin - mutta pituus ei ole oikotie erinomaisuuteen, vaan saattaa kertoa laiskasta karsimistyöstä. Heitto, jota käytän toistuvasti puhuessani luomisesta - oli se kirjoittamista tai säveltämistä - kuuluu: laiska kirjoittaja ei ole se, jolla on yksi sivu valmista tekstiä kasassa, vaan se, jolla on tuhat hiomatonta sivua paskaa. Kuka vain voi takoa näppäimistöä loputtomiin, suoltaen sanoja sanojen perään, mutta oikeasti hyvää jälkeä saa vain hiomisella ja karsimisella. Tämä pätee täysin myös säveltämiseen. Esimerkiksi mainioita osioita omaava Black Leather and Glittering Steel kaipaisi kipeästi leikkuria.

Riot on tervetullut tuttavuus levyhyllyssäni. En tiedä oikein mihin menisin enää tästä, sillä olen nyt hankkinut yhtyeen kehutuimpiin lukeutuvat levyt ja AOR-henkisempi materiaali 1990-luvulta ei kiinnosta samalla tavalla. No, eiköhän noita kiekkoja tule vielä hamstrattua. Ja, jos se nyt jollekin jäi epäselväksi, ottakaa Thundersteel haltuun - ette kadu, kipakkaa speediä parhaimmillaan.

Dissection - Storm of the Light's Bane (1995)

Taisin olla yläasteella, ehkä lukion ensimmäisellä, kun lisäsin Dissectionin kakkoslevyn Storm of the Light's Bane hankintalistalleni. Tuohon aikaan lista oli oikea lista, tiedosto tietokoneellani, ja olin kirjannut siihen vähintäänkin epäselvällä huutomerkkijärjestelmällä levyjä, joita hamusin kokoelmaani. Kolmen huutomerkin levy oli saatava "heti", kahden "kohta" ja yhden "joskus"; vähitellen kaikki levyt olivat kolmen huutomerkin levyjä, sillä persaukisena teininä kaikkien levyhankintojen oli oltava välittömästi kiinnostavia. En muista tarkalleen milloin tuo lista putosi kokonaan pois käytöstä, mutta uskon, että jos alkaisin penkoa nykyisen tietokoneeni syövereitä, löytäisin tuon tiedoston sieltä.

Jos oikein muistan, Storm of the Light's Bane oli yhden huutomerkin levy, koska minulla ei ollut muuta perustetta haluta sitä kuin MetalStorm.net-arvosana (korkea) ja foorumihöpinät, joissa väitettiin sitä yhdeksi parhaista bläkkislevyistä koskaan. Olen yli kymmenen vuoden ajan miettinyt, että joskus haluaisin hankkia tämän bläkkisklassikon, vaikka bläkkis ei olekaan minulle sitä ominta alaa; tuona aikana olen ostanut mm. kiistellyn Reinkaosin, josta olen oppinut pitämään jokaisella kuuntelukerralla enemmän. Onko Storm of the Light's Bane pitkän joskaan ei kovin intensiivisen odotuksen arvoinen?

Kyllä, koska se saattaa olla parhaita suhteellisen tyylipuhtaita bläkkiskiekkoja koskaan, mutta vieläkään tyylipuhdas bläkkis ei ole minun juttuni. Storm of the Light's Banen hienous on sen melodioissa, koska levy on todellista melodiapornoa. Jokainen melodia on hävyttömän upea ja vaikka/koska ne suodatetaan black metal -filtterin läpi, ne ovat myös raakoja ja kylmiä. Kun biisien kestot ovat järjestäen mammuttimitoissa, levyn kappalemateriaali vaatii antautumiskykyä ja paneutumista, mikä ei ole huono asia. Olen kuunnellut levyn läpi nyt kymmenisen kertaa ja jokaisella pyöräytyksellä pidän siitä enemmän kuin edellisellä - siitä huolimatta jo ensimmäisellä kerralla Where Dead Angels Lie oli kiinnostavin (ja melodisin?) biisi levyllä. Tämä ei tarkoita sitä, että muut biisit olisivat huonoja, mutta yksi on selvästi kuitenkin yli muiden.

En tiedä vielä onko Storm of the Light's Bane Dissectionin ja Jon Nödtveidtin paras levy, mutta se johtuu pelkästään Reinkaosin erilaisesta erinomaisuudesta. Joku varmasti pahoittaa tästäkin mielensä, koska Reinkaos ei ole tr00 kvlt, mutta kenties minua tuo Dissectionin tuotannon outolintu vetää puoleensa sävellystyön tarkkuudella. Storm of the Light's Bane saa kuitenkin vahvan suosituksen ja paikan aktiivisessa kuuntelussani. Ehkä viikon, kuukauden tai kymmenen vuoden päästä se on suosikkilevyjäni - potentiaalia moiseen temppuun on enemmän kuin riittävästi.

Melechesh - Enki (2015)

Meleschesh on bändi, josta haluaisin pitää enemmän kuin pidänkään. Yhtyeen musiikki on edelleen, parinkymmenen vuoden uran jälkeenkin, omaperäistä, ja se ei ole gimmickin ryydittämää mukaomaperäisyyttä vaan oikeasti mainosti toteutettua äärimetallia. Bändin soundi yhdistelee hyvää black metalia ja kansansoittimia Lähi-idän suunnalta; tähän kun päälle läntätään samaisen seudun mytologiaa sivuavat lyriikat, niin kysessä on kiinnostava paketti. Omistan yhtyeeltä tätä nykyään jo kolme levyä enkä huomaa kuuntelevani niistä ainuttakaan sellaisella innolla kuin tahtoisin. Ostin Enkin, koska se oli tarjolla halvalla ja koska uskoin vakaasti, että jos vain paneutuisin siihen kunnolla, taivaan, helvetin ja kaiken sillä välillä sijaitsevan portit loksahtaisivat auki ja kokisin valaistumisen.

Niin ei käynyt, vaikka Enki onkin laadukas levy. Ehkä kaipaan musiikilta hitusen enemmän tarttumapintaa, jolla en välttämättä tarkoita kertosäekoukkujen mukana lallattelua, vaan jotakin metafyysisempää aaltopituuden löytämistä, draamankaaren kurveihin mukaan hurahtamista. Melechesh on aina tuntunut aavistuksen draamattomalta bändiltä, jonka biiseissä on paljon hyviä yksittäisiä juttuja ja oivalluksia, mutta sävellykset eivät valitettavasti ketjutu luonteviksi kokonaisuuksiksi, vaan samaan aikaan sinkoilevat kaikkiin kompassin osoittamiin suuntiin mutta eivät silti tahdo mennä mihinkään. Kenties kappalerakenteiden sirpaleisuus/tajunnanvirtamaisuus/mitävittuaikinä yhdistettynä aavistuksen liian monotoniseen musiikilliseen ilmeeseen on vain minulle melkoista kryptoniittia, sillä jos en juuri parhaillaan kuuntelisi kyseistä levyä, en usko, että osaisin mainita ainuttakaan biisiä, riffiä, melodiaa tai koukkua siltä. Ja tämä ei johdu ylimalkaisesta kuuntelutavastani, vaan levy pyörii nyt jo kymmenettä kertaa ja ensimmäinen noista pyörähdyksistä oli erittäin intensiivistä paneutumista.

Mutta kun ei lähde, ei sitten millään. Levyn päätösraita, melkein kolmetoista minuuttia kellottava The Outsider on kiekon kiinnostavin sävellys, joten valoa on tunnelin päässä, paljonkin. Ehkä kaikki ongelmani levyn kanssa ovat vain oman pääkoppani sisällä - ei olisi ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta - ja jonakin päiväänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja en laka jauhamasta Enkin ja The Epigenesisin hienoudesta. Tuo päivä ei vain ole vielä täällä.

Body Count - Body Count (1992)

Body Count on uusia suosikkibändejäni. Tutustuin yhtyeeseen heidän uusimman levynsä, kerrassaan erinomaisen Bloodlustin myötä, ja tämän kesän Tuskan kovin keikka oli juurikin Body Countin pääesiintyjäslotti perjantaina. Jos joku olisi sanonut minulle vuoden 2005 paikkeilla, että listaisin rap metalin pioneerin uusien suosikkibändieni joukkoon, olisin nauranut ja suuttunut - onneksi vihamielinen suhtautumiseni räppäämistä kohtaan on lieventynyt melkoisesti, ja pystyn nykyään nauttimaan hyvästä räpistä. En vieläkään aio heivata levykokoelmaani ja korvata sitä 50 Centin ja kavereiden paskaräpillä, mutta annan nykyään mahdollisuuden räpille yhtenä vokaali-ilmaisun muodosta. Body Countiin hurahtaminen on vain pidemmän kehityskaaren lopputulos.

Body Count -levyn hankinta oli väistämätöntä: monet (eli lähes kaikki) sanovat, että se on yhtyeensä paras levy, vaikka monien mielestä Bloodlust onkin erinomainen. Kuunneltua tähän päivämäärään mennessä levyn kymmenkunta kertaa, olen tullut tulokseen, että olen samaa mieltä yleisen mielipiteen kanssa... kunhan levyjen nimet vaihtaa päittäin. Body Count on erinomainen, mutta Bloodlust on paras (tähän asti kuulemistani). Yksi syy siihen, miksi en pidä niin paljoa esikoisesta, on sen punkahtavuus: monet biisit ovat rap punkia, eivät täysin rap metalia. Esimerkiksi Bowels of the Devil on täyttä punkkia, samoin levyn hauskin ralli KKK Bitch. En tarkoita tätä välttämättä huonona asiana, pikemminkin kuvauksena - se, että en itse välitä niin paljon punkista, pelkästään selittää omaa preferenssiäni Bloodlustin metallisempaa ilmaisua kohtaan.

Tästä huolimatta Body Count on tiukka levy, vaikka siinä onkin seitsemäntoista biisiä. Kyllä, monet biiseistä ovat vain joitakin sekunteja kestäviä puhesampleja; kun levy lähtee käyntiin biiseissä a'la  Body Count, Bowels of the Devil, There Goes the Neighbourhood ja Momma's Gotta Die Tonight homma toimii. Näitä "varsinaisia" biisejä taitaa olla kymmenkunta. Muutama huti - etenkin Voodoo ja The Winner Loses - ovat levyn ainoat merkittävät kauneusvirheet, koska punkmaisuudestaan huolimatta Body Count on mainio levy. Lähiaikoina aion etsiä käsiini yhtyeen kehutuimmat levyt - ainakin Manslaughter ja Born Dead on pakko saada.

Havok - Conformicide (2017)

Tutustuin Havokiin jonkin näpsäkän musavideorallin kautta – jos muistini oikein toimii, se oli Point of No Return. Se oli ja on yhä mainio ralli: simppeli, suoraviivainen rässibiisi, jollaisia maailmassa ei ole koskaan liikaa. Olen miettinyt yhtyeen levyn hankkimista pitkän tovin, mutta en ole tiennyt mistä aloittaa, ja koska biisi, johon eniten olin tykästynyt, ei löydy miltään levyltä, jäin vain odottamaan hyvää hetkeä. Wackenissa, sitten, vastaan tuli yhtyeen Conformicide, jonka päätin tarvitsevani, muistamatta ollenkaan, oliko levy kuinka uusi tai vanha tai kehuttu tai haukuttu. Ostamisen jälkeen selvittelin nämä asiat ja, kuinka ollakaan, kyseessä on yhtyeen kritisoiduin levy – kuunneltuani sitä alle viikkoon melkein kymmenen kertaa, ymmärrän kritiikit täysin.

Musiikki itsessään on ihan passelia – ei mitään erikoista, mutta peruspätevää ja hivenen teknistä thrashiä – ja joukkoon mahtuu myös kelvollisia koukkuja. Levyn kakkos- ja musavideobiisi Hang ’Em High taitaa olla kiekon paras biisi, kiitos passelin pääriffin ja koukun. Monet epäilemättä kritisoivat bändiä sen tavanomaisesta ja uusia oivalluksia välttävästä soundista, mutta kun nykyään eletään retrometallin buumin kautta, mielestäni tavanomaisuudesta kritisoiminen on heikko kritiikki – puhumattakaan siitä, että vaikka musa olisi kuinka kliseiden värittämää, se voi silti olla hyvää musiikkia. Ja Havok on, musiikillisesti ihan riittävän hyvällä tasolla. Se tuskin mullistaa kenenkään maailmaa riffeillään, mutta toisaalta ei siitä tahdo oikein suuttumisen aihettakaan löytää.

Huomannet, rakas Lukija, että edellinen tekstikappale puhui (yli?)korostetusti pelkästään levyn musiikillisesta ilmeestä. Siihen on syynsä, koska jos Conformicide on musiikillisesti sellainen ihan kivan seiskaplussan kiekko, lyriikat pilaavat minulta koko paketin. Kyllä, rässiin kuuluu kantaaottavuus ja poliittisuus, mutta ei näin lapsellisella tavalla. Esimerkiksi avausralli F.P.C. on sanoitettu ilmeisesti viisitoistavuotiaan alt-right-röllipeikon toimesta, Intention to Decieven lienee kirjoittanut kuusitoistavuotias foliohattusalaliittoteoreetikko, Ingsocin sanat lienee kerätty George Orwellin romaanin tiivistelmää silmäilemällä, Wake Upin nimestä puuttuu kolmas sana ja tuo sana on ”sheeple”, ja niin edelleen. Sanoitukset ovat typeriä, ihan oikeasti, enkä sano tätä sen takia, että olen poliittisesti monista pointeista toista mieltä, vaan koska ne ovat huonoa lyriikkaa. Pystyn sietämään vastakkaista kantaa ajavaa poliittissävytteistä lyriikkaa, jos se on kunnolla kirjoitettua lyriikkaa, joka tekee validin pointin ja mielellään ei liian alleviivaavalla tavalla. Havok ei onnistu missään näistä kohdista. Katsokaapa itse Ingsocin kertosäettä (vaikka se voisi olla melkein mikä tahansa pätkä mistä tahansa biisistä) ja kertokaa minulle, että se ei ole angstisen edgelordin kirjoittama:

War is Peace

Freedom is Slavery

Ignorance is Strength

Big Brother

Has total control

Founded on fear

It’s 1984

Sitähän minäkin. Omat lyriikkani olivat tällaisia - yläasteella.

Battlelore - Doombound (2011)

Hauska tarinantynkä: Wackenissa Napalm Recordsilla oli oma koju, jossa lafka myi julkaisemiaan levyjä kelvolliseen hintaan. Näiden lisäksi oli tarjolla ylläripusseja: mustia muovipusseja, joihin oli pakattuna viisi levyä, joita et voinut selvittää etukäteen. Hintaa tälle viiden kiekon ylläripussille oli kokonainen kymppi - mukaanhan sellainen oli otettava. Yksi noista viidestä levystä oli Battleloren Doombound, joka on nyt siis käsittelyssä. Loput neljä saavat aikanaan omat tekstinsä.

Battlelore on jännä bändi, koska olen ollut pitkään tietoinen yhtyeen tuotannosta, mutta en tullut viiteentoista vuoteen ostaneeksi ainuttakaan kiekkoa. Olen jopa ollut vuoden 2007 FME:ssä yhtyeen keikalla, mutta silti levykokoelmasta puuttuivat kaikki tuotokset. No, Napalm Records korjasi tilanteen puolestani. Doombound kuvaa hyvin mielikuvaani koko bändistä: periaatteessa pätevää, tunnelmoivaa ja hivenen sinfonista metallia, jota höystetään puhtailla naislauluilla ja örinänkaltaisilla mieslauluilla. Musiikki itsessään on ihan passelia - hivenen munatonta, mutta ei katastrofaalista paskaa. Uskon, että jollakin toisella levyllä bändi ominaissoundi tulisi esiin paremmassa muodossa, sillä Doomboundilla jotkut biisit eivät meinaa sitten millään lähteä käyntiin - esimerkiksi avausraita Bloodstained jää hyvin opethmaiseen "lähetäänkö? kyl-, ääh, ei jaksa - tai no, kai me voitais lähtee, mut ei nyt" -kuoppaan, jossa biisi ei tunnu menevän eteenpäin mutta ei silti ole mantramaista yhden riffin rouhimista. Kaisa Jouhkin laulut ovat myös mainiot, mitä nyt hievenen yksipuoliset ja -uloitteiset, mutta koska hän ei ole ainoa solisti, se ei haittaa samalla tavalla.

Mutta kun. Ja tämä on iso mutta kun.

En ole ensimmäinen - enkä luultavasti viimeinenkään - joka huomioi Tomi Mykkäsen vokaalien heikkouden. Hän örisee, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan laululta. Tai sitten hän laulaa, kai, mutta yrittää saada sen kuulostamaan örinältä. Joka tapauksessa hän kuulosta pahalta, todella pahalta, piinallisen huonolta. Se ei toimi örinänä, se ei toimi lauluna; siitä puuttuu voima, siitä puuttuu särmä; se on yliyrittämistä, se on alitoteuttamista. Voimattomuus muodostuu ongelmaksi, koska Jouhkin soundi on myös varsin ohut, mutta hän A) laulaa paremmin, B) ei yliyritä, C) ei alitoteuta ja D) ei laula voimakasta ääntä kaipaavia kohtia. Mykkäsen riittämättömät vokaalit ampuvat alas riittävän kiinnostavat sävellykset ja esimerkiksi Bow and Helm lässähtää täysin.

Ei ole kiva haukkua levyä saati yhden muusikon panosta siihen, mutta fakta on, että nautintoni Doomboundista rajoittui eniten Mykkäsen vokaalien takia. Monesti levyä kuunnellessani jouduin pudistamaan päätäni ja huokaamaan epätoivoisena, käsittäessäni hukatun potentiaalin määrän.