tiistai 12. joulukuuta 2017

Arion - Last of Us (2014)

Ei kukaan sanonut, että aikuisuus on sitä, ettei ehdi tehdä kaikkea mahdollista samaan aikaan - saatanan valehtelijat. Eihän mullakaan olisi kuin viisitoistatuhatta eri juttua kesken samaan aikaan ja sitten kiukuttaa/ihmetyttää, kun jotkin hommista jää roikkumaan liian pitkäksi ajaksi... ja valitettavasti se on ollut viime aikoina (eli parin vuoden ajan, hah...) tämän blogin kohtalo. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja luoda rutiini näiden blogitekstien rustaamiseen, mutta kun aikataulut ovat niin sekopäiset ja arvaamattomat kuin ne parhaillaan mulla on, moisen väkertäminen on melkein mahdotonta ja typerää, koska eihän siitä voisi pitää kuitenkaan kiinni.

Se siitä, puolipakollisesta pahoittelusta venyneestä päivitysvälistä sekä elämän realiteeteista avautumisesta - taitaa tämäkin olla jo kiinteä osa blogia, kun jatkuvasti huomaan narisevani samoista asioista. Arionin esikoislevy Last of Us ei kuitenkaan ansaitse narinaa, koska se on laadukas melometallilevytys: bändin jätkät ovat vasta teinejä, mutta soitto on huipputasolla kautta linjan - erityisesti solisti Viljami Holopainen repii itsestään kerrassaan erinomaista ja monipuolista tulkintaa. Myös levyn tuotantoarvot ovat kohdillaan, sillä soundit ovat kirkkaat ja kappalemateriaalin mukaan joustavia. Moista tuotosta ei odottaisi bändiltä, joka sai ensimmäisen kerran huomiota (näin kuulin, koska itse en tosi-tv-skaboja seuraile) UMK:n karsinnoissa AD 2013, jolloin kappaleena oli levyltäkin löytyvä Lost. Ihan kelpo biisi, mutta melkoisesti (ilmeisesti) uudelleensovitettu UMK:ssa esitetystä rallista.

Tuotantoarvoista ja sovittamisesta tuli mieleeni eräs ihmetyksen aihe, jota mietin jo levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessa: koska kappaleet ovat näin ammattimaisella tasolla ja jätkät näin nuoria, joko he ovat äärettömän lahjakkaita (ei todellakaan mahdotonta), heillä on ollut ammattiapuja tai molempia. Vilkaisin kansivihkosen tekijänoikeussivua, jossa listataan jokaiselle biisille sekä säveltäjä(t) ("music by..."), sanoittaja(t) ("lyrics by...") sekä sovittaja(t) ("arranged by..."). Sävellyskreditit annetaan lähes yksinoikeudella bändiläisille, etenkin kitaristi Iivo Kaipaiselle, mutta touhu muuttuu mutkikkaammaksi muiden kohdalla, sillä tekijäporukassa vilisee nimiä a'la Matias Kupiainen (Stratovarius) ja Jani Liimatainen (Cain's Offering & The Dark Element). Lyriikka-avustuksen ymmärrän helposti - sanat ovat vittumaisia asioita, etenkin jos ne pitäisi saada sopimaan melodiaan - mutta mitä tarkoittaa sovittaminen Last of Usin kontekstissa? Kuinka paljon kappaleita on muutettu sovitusvaiheessa - tarkoittaako se vain orkestraatioiden fiksaamista kohdilleen? Mihin tarvitaan neljä tai viisikin jätkää, jos vain väkerretään okrestraatiotilkkutäkkiä kohdilleen?

Oli miten vain, musiikin laadusta se ei ole pois ja Last of Us on hyvä levy - ei erinomainen, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana siitä. Jos toisinaan koukeroisempi melometalli on juttusi, Arionin esikoinen on tutustumisen arvoinen.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Amoral - Fallen Leaves & Dead Sparrows (2014)

Muistatteko Amoralin, bändin joka teki pari kelvollista progedöödis-levyä 2000-luvun alkupuolella? Ai ette vai? Muistatteko sen bändin, joka otti Ari Koivusen solistikseen, vaikka oli aiemmin tehnyt progedöödistä? Kyllä, se oli Amoral - ja tiedättekö mitä: Amoral oli kolmella viimeisellä levyllään aivan saatanan kova bändi. Jos rokki-/välivaihelevy Show Your Colors sivuutetaan, Amoral löysi itsensä oikeasti vasta Koivusen aikana ja iso kiitos siitä kuuluu Ben Varonin sävellysten lisäksi Koivuselle, joka on helvetin hyvä solisti.

Progekauden ensimmäinen levy, Beneath, on hyvä muttei erikoinen ja oikeastaan vasta se toinen tuotos, rikollisen aliarvostettu kriitikkohevilevy Fallen Leaves & Dead Sparrows osoittaa minullekin, että yhtye kykenee erittäin monipuoliseen ilmaisuun ja tarinankerrontaa. Levyltä ei löydy heikkoja biisejä, mutta kohokohdista voi yrittää päästä yksimielisyyteen huonoin lopputuloksin. Jo kaksi ensimmäistä kappaletta, On the Other Side pt. 1 ja No Familiar Faces ovat sen tasoisia ralleja, että oksat roviolle ja helvettiin. Harva toinen solisti pystyisi pitämään paletin kasassa näin hienosti, kiitos tunnetilasta toiseen luikahtelevat kappaleet, mutta Koivusen tulkinnan skaala kattaa kaiken tarvittavan ilman ohihuitaisuja. Asia erikseen on vielä ehtaa -70-luvun progea tarjoileva akustinen tai ainakin pääosin akustinen Blueprints, joka on pakottaa seisahtumaan hetkeksi kävelylenkillä ja katselemaan sateista metsää ympärillä (tässä puhuu omakohtainen kokemus, huom. huom.)

Lisää superlatiiveja ja kehuja, mutta olen melko varma, että ne jotka eivät ole jo levyä kuulleet eivät sitä tämänkään jälkeen tee, niin vahva on Idols-stigma. Ei väliä, että Koivunen oli jo silloin vuosikymmen takaperin laadukas solisti (ja hänen ensimmäinen soololevynsä Fuel for the Fire ei ole ollenkaan pöllömpi, oikeasti), mutta kun hän nousi tunnetuksi teini-Arina tai hevi-idoli-Arina ja Amoral bändinä, joka teki uraitsemurhan nappaamalla hänet solistikseen. En ole tsekannut, mutta Imperiumin Messulaudalle kertyi armon vuonna 2009 melkoisesti viestejä, joiden sisältö oli lähtökohtaisesti aina sama: VITTU MÄ POLTAN MUN BÄNDIPAIDAT SAATANA! EKA DEMO PARAS, LOPUT KUULEMATTA PASKAA! (Ja kyllä, ALL-CAPS oli välttämätöntä.) Juu, eihän ne ensimmäiset sinkkubiisit kovin erikoisia laadultaan olleet, mutta eivät myöskään kunnianloukkauksia musiikkimaun omaaville... paitsi puristipaskiaisille, joille vanha matsku on aina parempaa kuin uusi koska kaikki uusi on aina paskaa. Pistäkää If Not Here, Where? soimaan ja olkaaa väärässä, puristit.