maanantai 13. marraskuuta 2017

Turmion Kätilöt - Technodiktator (2013)

"Kaikkea paskaa sitä tuleekin ostettua." Tämä oli kommenttini, kun tajusin, että kyllä vain, lisään Turmion Kätilöitä pitäisi blogissa käsitellä. Ostin levyn aikoinaan, melko pian Technodiktatorin ilmestymisen jälkeen, koska halusin (en muista miksi, ehkä olin innostunut bändistä muutaman minuutin ajaksi) täydentää kokoelmaani kolmannella Kätilöiden levyllä ja kysyin kaveriltani, joka on (Luoja/Saatana häntä auttakoon) paremmin perehtynyt Kuopion hullujen musiikkiin, mikä olisi paras yhtyeen myöhemmistä kiekoista. Hän sanoi, että uusin on paras... tai ainakin vähiten huono. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen selaillut MetalStorm.net:in listausta ja arvosanoja Kätilöiden diskografiasta ja interwebsin konsesus tuntuu olevan, että Technodiktator on muista Kätilöiden levyistä eniten huono. Kumpi levy siis oikeasti on? En tiedä enkä välitä.

Technodiktator on juuri niin tavanomaista Turmion Kätilöitä kuin vain olla ja voi. Sama dadaistinen lyriikka, "jumputus = groove" -mentaliteetti ja "mehän ei jätetä mitään ideaa käyttämättä" -sävellystyöskentely. Kyllähän levyn kerran kuuntelee loppuun, mutta eipä siitä juuri mitään mieleen jää. Paitsi se, että kerran oltiin Frederik ja Olof Palme sekä Nykänen. Jos keskinkertainen radiorenkutus ja sinkkubiisi on levyn parasta tarjontaa, ei taso ole kovin korkealla. Lisäksi, levy on säälittävän lyhyt, kun viimeinen biisi To Be Continued Act 1 ei tahdo oikein täyttää biisin määritelmää ja kestää siinä samalla karvan alle yhdeksän minuuttia. Jos on kuullut yhden Kätilöiden levyn, on kuullut Technodiktatorin eikä ole menettänyt mitään merkittävää.

Joo, onhan muutoksen peräänkuuluttaminen hieman tylsää valittamista, mutta jatkuva musiikillinen muutos vs. fanikunnan odotukset on mielestäni vastakkainasetteluna (metalli)musiikkia eteenpäin vievä voima. Joskus mennään metsään, kyllä, mutta toisinaan luodaan uusia urille seuraaville bändeille. Kätilöt tuntuu sanoutuneen irti moisesta touhusta ja vain tekevän sitä samaa levyä kerta toisensa jälkeen. Tapa, jolla yhtyeet vastaavat ja kohtaavat jännitteen uudistumisen/degeneraation sekä fanipalveluksen/-loukkauksen välillä, kiehtoo minua syvästi ja ainoa ongelma tilanteessa on se, että monilla muusikoilla on elanto kiinni bändissä ja sen menestyksessä, mikä (luonnollisesti) vähentää kokeiluhalua ja, täten, fanien loukkaamisen mahdollisuutta. Tylsää, kun oikea maailma realiteetteineen tulee taiteellisen itseilmaisun ja -kokeilun tielle; olisi niin paljon näppärämpää vain asua norsunluutornissa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Turisas - Turisas2013 (2013)

Tavallaan haluaisin kirjoittaa tähän liuskan verran pelkkää naurua, koska se oli ensimmäinen reaktioni Turisaksen "tämmöistä musaa me on aina haluttu tehä, vittuun kaikki jotka ei tykkää" -levystä Turisas2013, joka on, jos joku sitä ei vielä tiedä, kauniisti ilmaistuna mielipiteitä jakava tuotos. En jaksa uskoa, että kukaan kieltäisi väitettä, että kyseessä on yhtyeen heikoin levy, mutta onko se todella niin raju syöksy korkeuksista kuin monet kolmen ensimmäisen levyn fanit väittävät?

Ei, ei ole. Kyllä, soundi on toisenlainen ja kappalemateriaali ei ole yhtä vahvaa kuin aiemmin, mutta ei se ole 2010-luvun Cold Lake tai St. Anger. Oikeastaan typerä kansikuva sekä vitun hönö levynnimi johtavat helposti harhaan - ainakin minua - sillä, kun kuulin Turisaksen tekevän riisutumman ja queenmaisemman levyn nimeltä Turisas2013, tahdoin huutaa, itkeä ja nauraa samaan aikaan, eikä yksinkertaistettu, lähes minimalistinen kansikuva auttanut asiaa. Myöskään musavideobiisi, Ten More Miles, ei helpottanut epäluuloani, että josko tässä olisi pitämäni laadullinen kuolema. Osittain näistä syistä, osittain kroonisesta persaukiudesta johtuen en ostanut Turisas2013:sta kuin paljon myöhemmin, tarkemmin sanottuna kesällä 2017 eli varsin äskettäin. Ensikuuntelulla tosiseikat iskivät, kovaa: eihän tämä nyt niin paskaa ole!

Pidän edelleen kiinni siitä, että Ten More Miles on paskaa, sekä muutama muu ralli levyltä (Run Bhang-Eater, Run!:in seksiäänet ovat varsin rasittavaa kuultavaa, vaikka biisi muutoin onkin ihan ok), mutta vastapainona ovat avausraita For Your Own Good, ihan tavanomaista Turisasta tarjoava Piece by Piece, helvetin komea ja dramaattinen Greek Fire sekä "se pakollinen huumori-/bilebiisi" No Good Story Ever Starts with Drinking Tea. Muutosvastarintaisten fanien ja journalistien skandaalinhakuisista puheista huolimatta ero aiempiin Turisas-kiekkoihin ei ole läheskään niin suuri kuin annetaan ymmärtää, vaikka, kuten sanottua, kyseessä on yhtyeensä heikoin tuotos. Silti aion pitää kiinni siitä, että mainitsemistani kappaleista jotkut sopisivat sellaisinaan Battle Metalille, Stand Up and Fightille tai, lyriikallista sisältöä muuttaen ja muutamin varauksin, The Varangian Waylle.

Suurin sääli levyssä on se, että se pilasi bändin maineen monien "fanien" silmissä eikä yhtye ole vieläkään päässyt yli "flopistaan". Kohtelu on ollut, mielestäni, epäreilua ja kohtuutonta, mutta mitäs turjakkeet kehtasivat kokeilla jotakin uutta, ettekö tiedä, että tämä on heavy metalia, jossa irvaillaan muiden genrejen konventionaalisuudelle ja konservatiivisuudelle, mutta urakuolema kaikille, jotka kehtaavat kokeilla mitään muuta kuin vanhan levyn uutta iteraatiota, saatana! Voisiko Turisas2013 olla parempi? Kyllä, ehdottomasti. Ansaitsisiko Turisas parempaa kohtelua? Kyllä, oi kyllä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Summoning - Old Mornings Dawn (2013)

Sitä ei voi sanoa koskaan liian usein: Summoning on aivan saatanan hieno bändi. Yhtyeen musiikki on kenties epämetallisinta metallia pitkään aikaan, koska monissa (uudemman materiaalin) kappaleissa ei ole kitaroita, metalliriffeistä tai troopeista puhumattakaan; ainoa merkittävä ja välittömästi tunnistettava yhteys metallimusiikkiin ovat kärinä-/rääkynävokaalit. Silti tai juuri siksi se on niin hieno bändi - mikään toinen porukka levyhyllyssäni ei kykene yhtä kokonaisvaltaiseen immersioon kuin Summoning parhaimmillaan.

Avainsana edellisessä tekstikappaleessa on "parhaimmillaan", koska kun Summoning ei osu maaliin, se on todella tylsää kuultavaa. Etenkin Summoningin musiikki vaatii täydellisen tunnelman, niin kuulijalta kuin musiikilta, ja jos tuo tunnelma on epätäydellinen, lopputulos voi saada kuulijan haukoittelemaan ja skippaamaan siivun kiekosta. Old Mornings Dawnin kohdalla, veikkaisin, ongelma on kappalemateriaalissa, sillä vaikka olen kuunnellut levyä on/off-tyylisesti jo nelisen vuotta (hankin levyn, jos muisti pelittää, Tuskasta 2013), enkä vieläkään ole löytänyt levyltä ainuttakaan Land of the Deadin, Farewellin saati Long Lost Where No Pathway Goesia. Se on ehtaata Summoningia, kyllä, mutta se on silti ideaköyhää ja väkisin väännetyn oloista Summoningia, josta uupuvat ne kaikkein parhaiten kuulijan todellisuudesta irrottavat ja suhteellisuudentajun kadottavat melodiat. Biiseissä ei, sinänsä, ole mitään vikaa, mutta kun levyltä ei tahdo löytyä mitään, mitä ei olisi jo tullut kuultua paremmin aiemmilta levyiltä.

En silti aio sanoa levyä huonoksi, koska, kuten mainittua, se on ehtaa Summoningia. Biisit ovat pitkiä, kuten kuuluukin, ja melodiat yksinkertaisia rytmien kieroillessa sotarumpumaisesti niiden ympärillä. Onnistuessaan homma pelittää edelleen, aina vain, helvetin komeasti. Lisäksi on mainittava siitä, että Oath Bound julkaistiin 2006 ja pitkään pelkäsin, että yhtye ei enää koskaan julkaisisi uutta materiaalia, mutta lo and behold, Old Mornings Dawn ilmaantui kaikessa tavanomaisuudessaan. Voisiko se olla parempi levy? Ehdottomasti, mutta se voisi myös olla huonompi. Tärkeintä on, että se ilmestyi ja se ei ole täyspaskaa. Joskus on vain tyydyttävä siihen mitä saa, ei siihen mitä haluaa.