Motörhead - Aftershock (2013)

Kylmät faktat tiskiin: Aftershock on yksi Motörhead-levy lisää. Ne kaikki kuulostavat samalta ja ovat juuri sen takia niin hyviä/huonoja kuin kuulija tuosta soundista tykkää. Lemmy ei osaa laulaa, ainakaan 2010-luvulla, ja kuulostaa aivan saatanan hyvältä juuri sen takia - onhan hän Lemmy, ei sovi unohtaa. Biisit ovat niin tavanomaisia kuin Motörheadilla voi olla eli täysin yhtä karika- tai arkkityyppiä, mutta vittuako sitä kukaan muuta odottikaan/toivoikaan? Motörhead oli/on itsessään oma arkkityyppinsä, jolle harva - jos kukaan - halusi, toivoi saati kaipasi muutosta; aina kun bändi huojahteli mihinkään muutoksen suuntaankaan (Another Perfect Day tulee mieleen), fanien vastaanotto oli sen mukainen. Joskus levyt ovat parempia, joskus huonompia, mutta nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos yhtä diggailee, eivät muutkaan kovin kauas makualueelta eksy.

Periaatteessa haluaisin inhota tällaista mukavuusalueella samoilua, mutta perkele kun Motörhead on viihdyttävä bändi. Niin suoraviivaista räminää, että eihän jalan pakkoliikkeenomaiselle naputukselle tai päin nyökkäilylle mitään voi. Lemmyn tylytykset, suunnilleen melodian mukaisesti kulkeva mölinä on niin rujoa, että se on melkein kaunista. Jos tätä hienoutta ei tajua, ei Motörhead tule kolahtamaan - pelkäsin pitkään, että en tulisi koskaan käsittämäänkään yhtyeen hienoutta, mutta se, ainakin, on ollut tämän blogin suuri ansio minulle. Voit vaikka heti lukea tekstini 1916:sta, jota kirjoittaessa aloin käsittää bändin hienoutta, ja seuraavana päivänä ostettu Kiss of Death lujitti tuon ymmärryksen graniittiseksi.

Haluaisin inhota Motörheadia, koska se kuvastaa kaikkea sitä taantumuksellisuutta ja nostalgiahakuisuutta, joka vallitsee nykyään metalliskenessä. Haluaisin inhota Motörheadia, koska bändi on rakentanut koko uransa yhden ainoan levyn varaan ja sitten tehnyt luoja ties kuinka monta variaatiota samasta levystä. Juuri tämmöiset jättiläisbändit ja, etenkin, niiden fanit pakottavat uudet tulokkaat marginaaliin ja innovoimisen sijaan apinoimaan. Mutta kun en inhoa Motörheadia, vaan pidän siitä, suuresti, koska yhtyeen "vittuun kaikki, me ollaan me" -asenne on niin rock kuin olla ja voi ja Lemmy on hieno ukko ja... Lisää perään kaikki ei-nostalgiajohdannaiset perustelut, jotka stereotypinen Motörhead-fani voisi heittää ja siinäpä se oikeastaan onkin.

Aftershock on neljätoista biisiä Motörheadia. Mitä muuta sitä elämässään tarvitsisikaan?

P.S./Edit: Tietääkö kukaan, miksi tätä blogia luetaan hävytön määrä Italiasta? Nää tekstit on suomeksi, silti joka viikko tulee satoja klikkauksia Italiasta. En valita, lähinnä ihmettelen. Jos joku tietää, voi vapaavalintaisella keinolla välittää informaation allekirjoittaneelle.