tiistai 31. lokakuuta 2017

Stratovarius - Nemesis (2013)

Tolkittoman Stratovariuksen ura on ollut nousujohteinen ennen vuoden 2013 Nemesistä: Polaris sisälsi hyviä ideoita, mutta kokonaisuutena se oli heikko, ja Elysium petrasti merkittävästi ja oli kokonaisuutena monia Tolkki-ajan levyjä (mieleen tulee ainakin Elements Pt. 2 ja Stratovarius) sekä strattoman Tolkin tuotoksia parempi. Onko Nemesis siis väistämätön notkahdus, vai seuraava askel, yhtyeen paras levy sitten 1990-luvun klassikkojen, kenties koskaan?

Sitä ei moni usko, mutta kyllä se on: Nemesis sopii Stratovariuksen kolmen parhaan levyn joukkoon vaivattomasti, sinne Visionsin ja Destinyn väliin. Tämä on, tietenkin, hyvin epätavanomainen näkemys, koska levy ei kuulosta samalta kuin bändi soundasi joskus takavuosina eikä se täten ole riittävän nostalginen ollakseen menneen nuoruuden sokaisemille "faniukoille". Silti tai juurikin siksi Nemesis on aivan helvetin kova levy. Se on koukeroisempi, modernimpi, synkempi ja rankempi kuin mitään, mitä Tolkki on koskaan tehnyt, ja vaikka Elysiumissa ei ole mitään vikaa, vasta nyt Matias Kupiainen ja Lauri Porra pääsevät kunnolla irti säveltäjinä. Myöskään Jens Johanssonin panosta ei sovi unohtaa, sillä levyn paras biisi Dragons on hänen käsialaansa. Biisikattaus on poikkeuksellinen kovatasoinen ja tasalaatuinen, sillä vaikka jokaisella biisillä on tunnistettava oma ilmeensä, paletti ei sorru turhaan rönsyilyyn. Tähän päälle kun heitetään energinen ja todella taitava uusi rumpali Rolf Pilve, ei levyltä löydy heikkoa lenkkiä.

Jos heikko lenkki levyllä on, se on Timo Kotipelto. Kotipelto on laadukas solisti, mutta ikä alkaa tehdä tehtäviään äänialalle, ja vaikka vielä Nemesis ei ole se kiekko, jolla tarvitsee hävetä silmiä ja korvia päästä väkinäisesti yritettyjä kiekaisuja kuunnellessa, suunta on selkeä. Tämä ei ole, sinänsä, valituksena reilu, koska, kuten mainittua, Kotipelto hoitaa tonttinsa riittävän hyvin edelleen, mutta... juunou? Jokin nillitys oli keksittävä.

Vitut, kyllä mä sen sanon, tykätkää tai älkää: Nemesis on Stratovariuksen paras levy. Parempi kuin Visions tai Destiny tai Elements Pt. 1 tai Infinite tai Episode. Parempaa kuin mitään, mitä Tolkin Timo on koskaan tehnyt, suomeksi sanottuna. Tämä ei vähättele Tolkin tai vanhan Stratovariuksen saavutuksia, vaan korostaa Nemesisin erinomaisuutta. Levy ei kuulosta samalta kuin kymmenen, viisitoista vuotta aiemmin tehdyt kiekot, mutta hyvä niin, koska menneisyydessä rimpuilu ei olisi koskaan johtanut yhtyeen kruununjalokiven valmistumiseen.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

ReVamp - Wild Card (2013)

Juu juu, tiedetään, on kulunut liian pitkään edellisestä blogitekstistä, mutta kun kiireet ovat tällä tasolla, jostain on karsittava. Pahoitteluni siitä, jos joku moista kaipaa; puolustuksekseni sanon vain, että käsikirjoituksen viimeisteleminen kirjaksi vie aikaa, jaksamista ja kaikkia muitakin inhimillisiä resursseja.

Anteeksipyytelyt vittuun, sillä kirjoitanpa jotakin ReVampin kakkoslevystä Wild Cardista. ReVamp oli Floor Jansenin uusi projekti, joka syntyi After Foreverin kuoppaamisen (n. 2008) ja Jansenin burnoutin jälkeen. Proggiksen eka levy, nimeltään ytimekkäästi ReVamp on jäänyt tsekkaamatta, mitä nyt kerran taisin taustalla Youtubesta/Spotifysta kuunnella, eikä kiekko vakuuttanut musiikillisilla ansioillaan. Wild Card, puolestaan, onkin kiinnostavampi tapaus, kiitos Jansenin jo ennestäänkin monipuolistuneen äänen (örinää!) sekä Devin Townsendin vierailun kipaleessa Neurasthenia. Silti levy ei ole kuin keskinkertainen.

Jansen on metallimusiikin kovimpia nykyvokalisteja ja kaikki muut mielipiteet ovat vääriä, ja hän on Wild Cardin, itseoikeutettu, kuningatar. Se, niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin, on levyn suurin heikkous: biisit eivät jaksa seisoa omilla jaloillaan, vaan ne ovat pikemminkin vain ääriviivoja Jansenin revittelylle - tästä johtuen levy on valitettavan heikko ja nopeasti unohdettu. Otetaan esimerkiksi kakkosbiisi The Limbic System, joka on sellaista vokaalipornoa Jansenin osalta, että oksat, kävyt ja kaikki muutkin puista pudonneet perkeleet helvettiin, mutta kuka muistaa mitään em. biisin riffistä seuraavan biisin alettua? Sama pätee koko levyä: kiekolta on helppo muistaa Jansenin parhaat revittelyt, jotka toisinaan lipsahtelevat ylitulkinnan puolelle, mutta levykokonaisuutena se ei ole mitään iki- tai edes hetkimuistettavaa. Minulle levyn tutuin biisi on nimikkoralli Wild Card, jonka kuulin syystä X ensimmäiseksi (se ei ole, tietääkseni, sinkku- tai musavideobiisi) ja muistan kuunnelleeni sitä yhdessä välissä melkein pakkomielteen omaisesti, ihan vain pällistelläkseni Jansenin huikeaa tulkintaa; jos patistaisin ohikulkijan sisäistämään levyn vain yhden biisin kautta, olisi se, loogisesti, nimikkobiisi.

Haluaisin pitää levystä enemmän, koska Jansen vain on niin hyvä ja tavallaan ymmärrän, että hänen ympärilleen rakennetaan tällä tavalla bändi, mutta biisit vain eivät ole niin hyviä. (Haluaisin laittaa ALL-CAPS RAGELLA tuon lausunnon, mutta ACR on yksi ensimmäisistä typeryyden merkeistä internetissä.) Kyllähän kiekon aina silloin tällöin jaksaa kuunnella läpi, ihan vain todistaakseen näin hienoa laulutyöskentelyä, mutta ei se oikeasti ole mitään keskikastia parempaa tarjottavaa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Motörhead - Aftershock (2013)

Kylmät faktat tiskiin: Aftershock on yksi Motörhead-levy lisää. Ne kaikki kuulostavat samalta ja ovat juuri sen takia niin hyviä/huonoja kuin kuulija tuosta soundista tykkää. Lemmy ei osaa laulaa, ainakaan 2010-luvulla, ja kuulostaa aivan saatanan hyvältä juuri sen takia - onhan hän Lemmy, ei sovi unohtaa. Biisit ovat niin tavanomaisia kuin Motörheadilla voi olla eli täysin yhtä karika- tai arkkityyppiä, mutta vittuako sitä kukaan muuta odottikaan/toivoikaan? Motörhead oli/on itsessään oma arkkityyppinsä, jolle harva - jos kukaan - halusi, toivoi saati kaipasi muutosta; aina kun bändi huojahteli mihinkään muutoksen suuntaankaan (Another Perfect Day tulee mieleen), fanien vastaanotto oli sen mukainen. Joskus levyt ovat parempia, joskus huonompia, mutta nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos yhtä diggailee, eivät muutkaan kovin kauas makualueelta eksy.

Periaatteessa haluaisin inhota tällaista mukavuusalueella samoilua, mutta perkele kun Motörhead on viihdyttävä bändi. Niin suoraviivaista räminää, että eihän jalan pakkoliikkeenomaiselle naputukselle tai päin nyökkäilylle mitään voi. Lemmyn tylytykset, suunnilleen melodian mukaisesti kulkeva mölinä on niin rujoa, että se on melkein kaunista. Jos tätä hienoutta ei tajua, ei Motörhead tule kolahtamaan - pelkäsin pitkään, että en tulisi koskaan käsittämäänkään yhtyeen hienoutta, mutta se, ainakin, on ollut tämän blogin suuri ansio minulle. Voit vaikka heti lukea tekstini 1916:sta, jota kirjoittaessa aloin käsittää bändin hienoutta, ja seuraavana päivänä ostettu Kiss of Death lujitti tuon ymmärryksen graniittiseksi.

Haluaisin inhota Motörheadia, koska se kuvastaa kaikkea sitä taantumuksellisuutta ja nostalgiahakuisuutta, joka vallitsee nykyään metalliskenessä. Haluaisin inhota Motörheadia, koska bändi on rakentanut koko uransa yhden ainoan levyn varaan ja sitten tehnyt luoja ties kuinka monta variaatiota samasta levystä. Juuri tämmöiset jättiläisbändit ja, etenkin, niiden fanit pakottavat uudet tulokkaat marginaaliin ja innovoimisen sijaan apinoimaan. Mutta kun en inhoa Motörheadia, vaan pidän siitä, suuresti, koska yhtyeen "vittuun kaikki, me ollaan me" -asenne on niin rock kuin olla ja voi ja Lemmy on hieno ukko ja... Lisää perään kaikki ei-nostalgiajohdannaiset perustelut, jotka stereotypinen Motörhead-fani voisi heittää ja siinäpä se oikeastaan onkin.

Aftershock on neljätoista biisiä Motörheadia. Mitä muuta sitä elämässään tarvitsisikaan?

P.S./Edit: Tietääkö kukaan, miksi tätä blogia luetaan hävytön määrä Italiasta? Nää tekstit on suomeksi, silti joka viikko tulee satoja klikkauksia Italiasta. En valita, lähinnä ihmettelen. Jos joku tietää, voi vapaavalintaisella keinolla välittää informaation allekirjoittaneelle.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lost Society - Fast Loud Death (2013)

En usko olevani ainoa, joka tutustui Lost Societyyn festarikesän 2013 aikana. Minulle ensitapaaminen oli Tuskassa, aamupäivällä ja päälavalla, jonka yhtye omisti energiallaan, lapsellisella perseilyllä (roudari juoksi Piss Out My Assin aikana lavalle persepropin kanssa ja suihkutteli nestettä bändin ja yleisön päälle) ja hävyttömällä touhotuksellaan. Pakkohan bändi oli levymuodossakin tsekata, joten ostin silloin uunituoreen Fast Loud Deathin täyteen parinkympin hintaan. Ja, tiedätkö mitä? Olen kuunnellut levyä parin viime päivän aikana enemmän kuin koko edeltävänä melkein neljänä vuotena (taivas, onko siitä niin kauan!?) yhteensä.

Ei Fast Loud Death huono levy, sinänsä, ole, mutta se on puuduttava ja tylsää kuunneltavaa, koska Lost Societylla ei ole esikoislevyillään niinkään biisejä kuin vailinaisesti taltioitua live-energiaa. Biisit ovat pikemminkin viitekehyksiä energian purkamiselle kuin mitään analysoimisen arvoista kuulemista; en jaksa uskoa, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka on istunut alas ja miettinyt, että aivan vain, näinhän Diary of a Thrashman toimii, tai että tuo samainen istahtanut kaveri olisi kuudennellatoista kuuntelukerralla oppinut arvostamaan E.A.G.:n kitarasooloilottelua. Ei, Fast Loud Death on, nimensä mukaisesti, nopeaa, äänekästä ja se myös kuolee nopeasti pois soittimessa, jos/kun kädessä ei ole kaljatölkki ja nousuhumala on haihtunut.

Samaan aikaan, kuitenkin, on harvoja levyjä, jotka sopivat täydellisemmin pieneen kivaan nousuhumalaan kuin Fast Loud Death, jos kaljoitteluseura on oikeanlaista Lost Societyn kaahaamiselle. Omassa tapauksessani moista tapahtuu liian harvoin, mutta tämän potentiaalin olemassaolo on tullut siitäkin huolimatta todistettua useita kertoja. Minulle musiikin ei pitäisi olla näin tiukasti tilannekohtaista, vaan minä kuuntelen musaa lähtökohtaisesti aina, jos se on sosiaalisti hyväksyttävissä eikä tuosta ajasta kuin marginaalinen siivu kulu kalja- tai siiderituoppi kädessä. Monikymmenkertaisesti useammin istun ruuhkametrossa haukotellen eikä Lost Societyn deliriumhuuruinen härdelli sovi moiseen mitenkään päin, vaan homma tuntuu teennäiseltä uhoamiselta ja päättömältä kohkaamiselta.

Onko Fast Loud Death nyt sitten hyvä levy vai ei? kysyt. Kyllä ja ei, mutta kiekon toimivuus ei riipu niinkään musiikista kuin kuuntelutilanteen kontekstista. Yleisimmin vertailukohdaksi nostettu Anthrax toimii paremmin arkikuuntelussa, koska heillä on moninverroin kiinnostavampia sävellyksiä. Silti pistäisin kaikki Lost Societyn keikalle, jos vaikka sitten kerran, koska eihän tätä musiikkia ole tarkoitettu hifiluureista luukutettavaksi, vaan keikkaympäristöön, nyrkkiä ilmaan puiden ja niskalihaksia kiusaten.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lordi - To Beast or Not to Beast (2013)

Lordi ei ole huono bändi, vaikka sen levyt yhden nimeltämainitsemattoman hitin jälkeen eivät olleetkaan kovin kummoisia. Yhtyeen ensimmäinen levy, ensimmäisen kahden hitin kotilevy Get Heavy on edelleen varsin laadukas hard rock- / metallilevy, kunhan euroviisubändimaineen ja yhtyeen lapsellisen estetiikan ohi pääsee. Sen Yhden Hitin jälkeisistä levyistä jokainen on ollut (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) samalla mutta eri tavalla huono: Deadache oli menestysdarralevy, Babez for Breakfast paniikinomaista damagecontrolia ja To Beast or Not to Beast syntyi Monsterimies-dokkarin kuvaamien vaikeuksien keskellä. Menemättä sen syvemmälle Mr. Lordin sekä bändin ongelmiin - katsokaa dokkari jos kiinnostaa - mutta rumpali Otusin (Tonmi Lillman) kuolema ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Lordin bilehevi ja -rokki elää ja kuolee leppoisuutensa myötä (kuka oikeasti ottaa tosissaan biisejä I Luv Ugly tai Candy for the Cannibal?), ja jos ja kun meno bändissä ei ollut sävellystyön aikoihin kovin leppoisaa, musiikki ja, täten, sen kuuntelukokemus kärsii.

To Beast or Not to Beast ei ole hauska saati hyvä levy. Sillä on muutama ihan kelvollinen ralli, yksi hyvä ja liikaa turhaa paskaa, jotka toistavat kaikkia väsyneimpiä Lordi-trooppeja ja jos on kuullut jonkin aiemmista ja kiinnostavammista levyistä, tietää suunnilleen mitä luvassa on. Se hyvä biisi, Horrifiction, ei ollut levyn sinkkulohkaisu, koska ilmeisesti tylsä ja junnaava The Riff sopii paremmin radiorallatteluun kuin itsetietoisempi ja ovelampi biisi. Ne pari muuta muita parempaa biisiä, nimihirviö We're Not Bad for the Kids (We're Worse) sekä sopivan terapeuttinen Sincerely with Love - loput ovatkin sitten lähempänä The Riffiä tai, taivas varjele kuinka tylsä voikaan biisi olla, Something Wicked This Way Comesia.

Ongelma levyllä on se, että se ei ole hyvä, joo, mutta myös koska se kuulostaa liikaa samalta mutta huonommalta kuin vanhemmat levyt. Uudistumisen ja fanien karkoittamisen välinen balanssi on vaikea löytää ja vaikka Lordi siinä myöhemmin onnistuikin, vuonna 2013 askelia uudistumisen suuntaan ei oltu vielä otettu. Ikään kuin Mr. Lordi ja bändi olisi toivonut, että kyllä me uusi Hard Rock Hallelujah tai edes Would You Love a Monsterman? saadaan aikaan, kunhan vain pyöritellään riittävän pitkään samoja ideoita kuin aina aiemminkin. Maailma muuttuu, musiikin pitäisi muuttua mukana; jos huokaillaan yksistään menneisyyden perään, päädytään luovuuden degeneraatioon. Eipä sen enempää nykyisestä retrometallibuumista.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lingua Mortis Orchestra - LMO feat. Rage (2013)

Levy, jonka nimi lipsahtaa huulilta kuin vahingossa, eikö niin? Ihan paska nimi, vaikka levyssä onkin ideaa. Ensin hitunen semivälttämätöntä taustaa: Rage teki -00-luvun ajan hyviä progeilevia ja toisinaan sinfonisen musiikin kanssa leikitteleviä hevilevyjä sekä muutamia, jotka eivät olleet niin hyviä; yhtyeen tuon aikakauden kiinnostavin levy, Speak of the Dead (2006) oli kiinnostava juuri ensimmäisen puoliskonsa liki puolituntisen sinfoniametallieepoksensa takia, kun jälkipuoliskon "perus-Rage" oli tylsää ja puhkisoitettua lallattelua. Ilmeisesti kitaristi Viktor Smolskilla, joka on klassisesti koulutettu miekkonen, oli suuri rooli sinfonisten elementtien mukaatuomisessa ja toteuttamisessa. Vuoden 2010 paikkeilla homma alkoi olla jo todella väkinäistä ja jakomielitautista, joten peli poikki ja uusi proggis tulille: Lingua Mortis Orchestra on tarkoitettu Ragen sinfonisemman ilmaisun kanavaksi, kun emobändi keskittyy suoraviivaisempaan runnomiseen. LMO feat. Rage on yhtyeen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa levy, vielä noitavainoteemainen konseptilevy.

Viimeiset kaksi sanaa tuossa edellisessä kappaleessa pilaavat minulle levyn tyystin. Pidän Ragen sinfonisesta ilmaisusta ja Peavy Wagnerin ääni sopii siihen yllättävän hyvin, kunhan hän malttaa pysyä mukavuusalueella, mutta juuri noitavainoteema ampuu vittuuntumisen luodin suoraan polvilumpioon, että levy on jäännyt ostamisen jälkeen käytännössä vaille kuuntelua. Tiedän ongelman olevan vain ja ainoastaan minua koskeva, mutta silti, jo pelkkää biisilistausta katsellessa näkee, että kyllä vain, kaikki mahdolliset noitavainokliseet ovat esillä ja sekös ärsyttää. Jos joku ei vielä tiedä, olen kirjoittanut tietokirjan verran matskua noitavainoista ja niistä luodusta myytistä, joten tahtoisin ajatella, että tiedän hitusen aiheesta (kenties harhaluuloni murenee kirjan ilmestyttyä, kun kaikki alkavat googlailemaan jokaista heittoani, missaavat pointit täysin ja nillittävät triviaaleista yksityiskohdista, vaikka eihän internet koskaan moista mene tekemään...) Oli syy mikä tahansa, en jaksa kuunnella LMO feat. Ragea loppuun kuin vankassa humalassa, sillä lyriikalliset kömpelyydet ("It's the inquisition's law" paitsi kun ei ole, ei edes/etenkään kirja, johon epäilemättä viittaatte, saatana! Ja heti perään ollaan jo käännyttämässä pakanoita, vaikka... ÄÄÄÄÄÄRRGGHHHH!) pilaavat kokemuksen täysin. Ja, edelleen: ongelma on vain ja ainoastaan omassa päässäni ja ei saisi antaa moisten "ulkomusiikillisten" seikkojen häiritä, mutta kun häiritsee silti niin saatanasti... ja mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia seikkoja, häh?