sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Children of Bodom - Halo of Blood (2013)

Tästä kaikki alkoi, tavallaan. Käynnistin tämän blogin tekstillä "I Followed the Reaper to the Halo of Blood", johon onnistuin upottamaan kokoelmani 1. ja 500. levyjen nimet. Olen oikeastaan edelleen hitusen ylpeä tuosta otsikosta. Loogisesti tämän pitäisi olla blogin vika teksti, eikö niin? Follow the Reaper oli ensimmäinen hankkimani metallilevy, Halo of Blood viidessadas, joten kun yksi kaveri on käynyt viisisataa levyä läpi, eikö tämän pitäisi olla loppu? Vaan kun ei ole, sillä, kuten tarkimmat ovat jo varmaan havainneetkin, aika kuluu ja tarkoitukseni on ollut koko ajan kelata levykokoelmani kautta metallimusiikin historiaa nykypäivään saakka. Tällä hetkellä ei ole vuosi 2013, vaan 2017, joten polkua on vielä edessä.

Halo of Blood on levy, joka osoittaa, että Children of Bodomilla on yhä relevanssia, vaikka vuosi ei ole 2001 tai 2003 tai edes 2005. Se osoittaa myös Alexi Laihon sävellyskynän terävyyden, jos miekkonen vain sattuu oikealle päälle. Blogia seuranneille tulee kertauksena, että en voi sietää Blooddrunkia enkä Relentless Reckless Foreveriä, jotka ovat umpitylsiä ja susipaskoja levyjä, ja niiden jälkeen kuunneltuna Halo of Blood on nerokasta ilottelua ja kerrassaan erinomainen levy. Vaikka eihän se ole, se on hiukan keskitasoa parempi levytys, mutta se tuntuu paremmalta suhteessa yhtyeensä muihin tuotoksiin. Ehkä ongelma on omassa päässäni, mutta Halo of Bloodin kuuntelun jäljiltä en muista ainuttakaan melodiaa, riffiä tai koukkua, vaikka levyä kuunnellessa kuinka hyvin viihtyisinkin. Olikohan tässä taas mitään tolkkua? Niin tai näin, minulle levyn laatu mittautuu ei pelkästään kuuntelukokemuksen mutta myös sen jättämän jäljen vaikutuksesta: jos en muista mitään yksityiskohtia levystä sen kuuntelun jälkeen, en osaa sanoa itselleni mitään hyvää syytä kuunnella kyseistä levyä uudelleen.

Tämä teksti on tarpeettoman tyly, sillä, kuten on tullut mainittua, Halo of Blood on hyvä, keskivertoa parempi ainakin. Siinä on samaa vimmaa ja näyttämisenhalua, joka parilta yhtyeen edelliseltä (ja seuraavalta) puuttui. Se ei ole eikä voi koskaan olla Follow the Reaper tai Hatebreeder, mutta omissa kirjoissani Halo of Blood on kiinnostavinta, mitä yhtye on tehnyt sitten joko Hate Crew Deathrollin tai Are You Dead Yet?:in (nostalgiasyistä, toki).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti