sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Children of Bodom - Halo of Blood (2013)

Tästä kaikki alkoi, tavallaan. Käynnistin tämän blogin tekstillä "I Followed the Reaper to the Halo of Blood", johon onnistuin upottamaan kokoelmani 1. ja 500. levyjen nimet. Olen oikeastaan edelleen hitusen ylpeä tuosta otsikosta. Loogisesti tämän pitäisi olla blogin vika teksti, eikö niin? Follow the Reaper oli ensimmäinen hankkimani metallilevy, Halo of Blood viidessadas, joten kun yksi kaveri on käynyt viisisataa levyä läpi, eikö tämän pitäisi olla loppu? Vaan kun ei ole, sillä, kuten tarkimmat ovat jo varmaan havainneetkin, aika kuluu ja tarkoitukseni on ollut koko ajan kelata levykokoelmani kautta metallimusiikin historiaa nykypäivään saakka. Tällä hetkellä ei ole vuosi 2013, vaan 2017, joten polkua on vielä edessä.

Halo of Blood on levy, joka osoittaa, että Children of Bodomilla on yhä relevanssia, vaikka vuosi ei ole 2001 tai 2003 tai edes 2005. Se osoittaa myös Alexi Laihon sävellyskynän terävyyden, jos miekkonen vain sattuu oikealle päälle. Blogia seuranneille tulee kertauksena, että en voi sietää Blooddrunkia enkä Relentless Reckless Foreveriä, jotka ovat umpitylsiä ja susipaskoja levyjä, ja niiden jälkeen kuunneltuna Halo of Blood on nerokasta ilottelua ja kerrassaan erinomainen levy. Vaikka eihän se ole, se on hiukan keskitasoa parempi levytys, mutta se tuntuu paremmalta suhteessa yhtyeensä muihin tuotoksiin. Ehkä ongelma on omassa päässäni, mutta Halo of Bloodin kuuntelun jäljiltä en muista ainuttakaan melodiaa, riffiä tai koukkua, vaikka levyä kuunnellessa kuinka hyvin viihtyisinkin. Olikohan tässä taas mitään tolkkua? Niin tai näin, minulle levyn laatu mittautuu ei pelkästään kuuntelukokemuksen mutta myös sen jättämän jäljen vaikutuksesta: jos en muista mitään yksityiskohtia levystä sen kuuntelun jälkeen, en osaa sanoa itselleni mitään hyvää syytä kuunnella kyseistä levyä uudelleen.

Tämä teksti on tarpeettoman tyly, sillä, kuten on tullut mainittua, Halo of Blood on hyvä, keskivertoa parempi ainakin. Siinä on samaa vimmaa ja näyttämisenhalua, joka parilta yhtyeen edelliseltä (ja seuraavalta) puuttui. Se ei ole eikä voi koskaan olla Follow the Reaper tai Hatebreeder, mutta omissa kirjoissani Halo of Blood on kiinnostavinta, mitä yhtye on tehnyt sitten joko Hate Crew Deathrollin tai Are You Dead Yet?:in (nostalgiasyistä, toki).

perjantai 8. syyskuuta 2017

Black Sabbath - 13 (2013)

Vuonna 2013 Black Sabbath teki sen, mitä yhtyeeltä oli odotettu ja pelätty vuosikymmenten ajan: uuden levyn Ozzy Osbournen kanssa. Ennakko-odotuksissa levy oli joko pyhäinhäväistys - eihän Black Sabbath 2013 voi olla sama juttu kuin Black Sabbath 1972 - tai parhaimmillaankin keskinkertainen - katso edellinen sivuhuomio - tai uusi messias - onhan Black Sabbath aina Black Sabbath, etenkin Ozzyn kera. Vielä kun ottaa sen huomioon, että Ozzyn terveydentila ja soolouran musiikillinen laatu ovat olleet, lievästi ilmaistuna, toisinaan kyseenalaisia, niin oli helppoa olla skeptinen ja pessimistinen tulevan suhteen. Sopii muistaa myös se, että "ainoan oikean Black Sabbathin" kaksi viimeistä levyä olivat melkoista kuraa.

Monien yllätykseksi 13 on hyvä levy. Huomattavasti keskivertoa parempi, ainakin. Ei se erinomainen ole, ei lähelläkään yhtyeen parhaita ja merkittävimpiä tuotoksia, mutta kukapa moista, ihan oikeasti, odottikaan? Koko levy tiivistyy mielessäni kahteen kappaleeseen, End of the Beginningiin sekä God Is Dead?:iin. Molemmilla ralleilla on mittaa railakkaasti yli kahdeksan minuuttia ja olipa God Is Dead? jopa sinkkulohkaisu, ensimaistiainen kyynisille ja pessimistisille skeptikoille, että kyllä vain, tämä homma sujuu meiltä edelleen. Ja sujuuhan se, koska nämä kaksi biisiä ovat kiinnostavinta, mitä Ozzy on tehnyt sitten No More Tearsin ja Black Sabbath sitten -80- ja -90-lukujen taitteen. Lisäksi, ei sovi unohtaa, ne ovat niin autenttista varhaista Sabbathia, että minullakin meinasi tulla tippa linssiin ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä Sabbath ole edes koskaan ollut minulle kovin iso juttu, ainakin kun vertaa vaikkapa Judas Priestiin. Myös myöhempi sinkkulohkaisu, Loner, ei ole hassumpi, suoraviivaisempi rokkipala.

Ongelmani onkin siinä, että nämä kolme biisiä ovat myös levyn kolme ensimmäistä biisiä, ja huomaan, kerta toisensa jälkeen, että en tule kuunnelleeksi levyä näiden kolmen biisin jälkeen - etenkin kynnyskysymykseksi on noussut wanna-be Planet Caravan (joka alun alkaenkin on jäätävää paskaa) eli Zeitgeist. Loput biisit vain menevät korvasta sisään, toisesta ulos, ja se oli sitten siinä. Kenties levyn olisi voinut jäsentää toisin, heitellä timanttiset rallit muille kohdille, niin kiekko tulisi kuunneltua useammin loppuun saakka.

Nillitykset sikseen, sillä 13 on oikein kelpo kiekko. Veikkaan, että tuottaja Rick Rubinin rooli lopputuloksen laadussa ja ilmeessä oli valtaisa, ja kaikesta kuuluu, että 13 edustaa toisaalta bändin jäähyväisiä faneilleen, mutta myös yhden fanin (Rubin) visiota siitä, miltä Black Sabbathin anno domini 2013 tulisi kuulostaa. Ja hyvältähän se soundaa, ei siitä pääse mihinkään.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Battle Beast - Battle Beast (2013)

Minusta siitä ei pitäisi olla epäilystäkään, etteikö Battle Beast olisi yhtyeensä paras levy. Näin ajattelin pitkään, oikeastaan viime viikkoon saakka - sitten kuuntelin levyn uudestaan ja en ole enää ollenkaan niin varma, kiitos vihdoin heränneen arvostukseni Steeliä kohtaan. Kyllä, Battle Beast sisältää bändinsä parhaat biisit muutamaa yksilöä lukuun ottamatta ja kautta linjan materiaalin taso on korkea. Silti levyltä löytyy useita maalitaulusta huti huitelevia kappaleita ja valitettavasti nämä ovat juurikin ne biisit, joilla levyä aikoinaan markkinoitiin: musavideo- ja keikkarenkutus Black Ninja on edelleen tylsä, Fight, Kill, Die nopeasti puhkikuunneltu ja In the Heart of Danger on menettänyt viehätysvoimansa todella tehokkaasti kuluneiden vuosien ja kuuntelukertojen myötä. Näiden lisäksi vielä Over the Top on, kirjoissani, huti, ainakin verrattuna levyn muuhun tarjontaan. Koska sitä hyvää matskua on paljon ja joinakin hetkinään levy on suorastaan erinomainen: mielestäni Out  on the Streets, Raven ja Rain Man ovat kukin yhtyeensä top 5 -biisikatraassa. Jäljelle jäävät rallit ovat, myöskin, kovatasoisia.

Silti en ole niinkään varma, onko levy todella Battle Beastin - tai pitäisikö alkaa puhua Anton Kabasen? - paras levytys. Steel on kiinnostavampi, koska se on äkkijyrkempi, ennalta-arvaamattomampi ja se on kestänyt paremmin kuuntelua. Tässä kohdin on myös tarpeen mainita siitä, että Battle Beastia tuli kuunneltua yhdessä välissä - loppuvuonna 2013 erityisesti - ns. aivan saatanasti, kun Steel sekä yhtyeen myöhemmät tuotokset ovat jääneet vähemmälle pyörittelylle, joten esikoisen kuuntelunkesto saattaa olla lähdevääristymää. Lisäksi, Battle Beast edustaa yhtyeenä musiikkityyliä, jota ei voi kutsua... eh, kriitikkoystävälliseksi - tarkoitan tällä sitä, että kriitikot yksinkertaisesti kuuntelevat levyjä ns. ihan vitusti ja parhaat levyt joutuvat melkoiseen analyysirumputuleen, jossa vain ne tuotokset, joilla on paljon uudelleenkuunteluarvoa, saavat kaikkein eniten huomiota. Tästä, osaltaan, johtuu se, että progempi musiikki on monille kriitikoille (kuten allekirjoittaneelle) lähellä sydäntä: niitä kiekkoja nyt vain kuuntelee paljon enemmän ja antoisemmin pitkään kuin vaikkapa hokemiin perustuvaa perusmetallia, jostain Sabatonin korkkarihevistä nyt puhumattakaan.

Niin tai näin, huomaan nykyään kuuntelevani useammin Steeliä kuin Battle Beastia. Onko ongelma omassa päässäni vai musiikissa itsessään, en tiedä. Joka tapauksessa Battle Beast on hyvä levy, koko muu osa tästä tekstistä on vain hifistelyä ja yksityiskohdista nillittämistä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Ayreon - The Theory of Everything (2013)

Ayreon otti pitkän tauon erinomaisen 01011001-levyn jälkeen. Arjen Anthony Lucassen sairastui vakavaan masennukseen ja pari 01011001:stä seurannutta tuotosta olivat sävyltään erittäin synkkiä. Ilmeisesti juuri Ayreon tuntui tulleensa tiensä päähän, ja vaikka en muista moisesta koskaan olleen suoranaisesti puhetta, sain vaikutelman, että uutta Ayreonia ei olisi enää tulossa toviin, jos koskaan. Uutta levyä odoteltiin viisi vuotta ja kun se saapui The Theory of Everythingin muodossa, se oli jotain muuta kuin mitä metallioopperaprokkikselta oli totuttu kuulemaan: 42 biisiä kahdella levyllä, ei tavanomaisia kertosäekoukkuja ja scifitön tarina.

Oikeasti 42 biisiä ei ole 42 biisiä kuin levy-yhtiön sanelemista syistä, sillä The Theory of Everything muodostuu neljästä mammuttirallista, jotka on sitten viipaloitu todella lyhyihin pätkiin, antibiiseihin suorastaan. Lyhimmillään ”biisit” ovat alle minuutin mittaisia osioita, joissa on vain yksi melodia tai jippo, mutta tavallaan ymmärrän, että levy-yhtiössä on katsottu neljästä 20+ minuuttia pitkästä eepoksesta koostuvaa tuplalevyä ja todettu homma kokonaisvaltaisesti markkinajärjen vastaiseksi. Tuplalevyä ei siis missään nimessä pidä kuunnella samalla tavalla kuin muita Ayreon-levytyksiä, koska ne, ainakin, ovat olleet biiseistä koostettuja, eivät puolitoistatuntia irrallisia musiikillisia osioita. Tämän takia The Theory of Everything on kaikkea muuta kuin kevyttä easy-listening-settiä, joka on hauska laittaa stereoista pärisemään parin biisin ajaksi – ei, The Theory of Everything on kuunneltava täysillä ja kokonaan.


Levyn laatu onkin sitten aivan toinen kysymys. Joinakin hetkinä levy on kerrassaan erinomaista Lucassenia, mutta kokonaisuutena se on todella uuvuttavaa kuultavaa, kun mitään kertosäkeitä tai tavanomaisia rakenteita ei ole. Jotkut melodiat toistuvat läpi levyn, kyllä vain, mutta valtaosaltaan materiaali on osiolleen uniikkia, mikä johtaa tuplalevyn mittaiseen informaatiovyöryyn. Vierailijat, etenkin Marco Hietala, vetävät helvetin hienosti, eikä tarinassakaan ole mitään vikaa, mutta olen huomannut, että ensi-innostuksen jälkeen levyä tulee kuunneltua harvoin – sormi hakeutuu levyhyllyssä auliimmin jonkun toisen Ayreon- tai Lucassen-levyn kohdalle. Ongelma ei ole siinä, että levy on ”liian vaikea” tai ”liian sitä” tai ”liian tätä”, vaan ettei se ole riittävän hyvä. Niin simppeliä se joskus on.