Tobias Sammet meni musiikillaan jatkuvasti rokimpaan suuntaan ja monille, puhtaasti ennakkotietojen tasolla, The Mystery of Time vaikutti viimeiseltä metallin hylkäämiseltä: jo levyn alaotsikko on "A Rock Epic", ei siis "A Metal Opera" tai muuta vastaavaa. Minäkin haksahdin tähän epäluuloon, joskaan en yksistään alaotsikon ja vierailijoiden takia, vaan koska levyltä lohkaistu musavideobiisi oli - ja on edelleen - silkkaa paskaa. Sleepwalking on yksi tympeimpiä ja surkeimpia balladeja about koskaan. Tämän ei pitäisi antaa määrätä mielikuvaa koko levystä, mutta niin se vain tekee, sillä mikä on ensimmäinen biisi, jonka levyltä yleensä kuuntelet, jos olet siitä alustavasti kiinnostunut? Niinpä.
Oikeasti The Mystery of Time on kolme biisiä - tai siis vain noilla kolmella biisillä on lopulta väliä - ja tuo kolmikko on parasta Avantaisiaa koskaan. Spectres on yksi parhaita avausbiisejä ikinä, The Great Mystery huikean hieno päätösbiisi (ja toimi komeasti livenäkin) ja The Saviour in the Clockwork omaa yhden upeimmista kertosäkeistä pitkään toviin. Kaikki mainitsemani biisit ovat pitkiä - vain Spectres jää alle kymmenen minuutin, mutta sujahtaa yli kuuden minuutin - mutta ne tarvitsevat kestonsa, jotta Sammetin huikea draaman- ja tunnelmantaju pääsisi optimaalisesti esille, eikä sinfoniaorkesterin käyttö myöskään haittaa pisaraakaan.
Valitettavasti ne muut biisit ovat epätasaisempia. Pidän Invoke the Machinesta, mutta muutoin setti on valitettavan nopeasti sivuutettua ja unohdettua. Vierailjat ovat hyviä - Michael Kiskeltä ja Bob Catleyltä ei huonoa tulkintaa sovikaan odottaa, mutta myös Joe Lynn Turner sekä Ronnie Atkins hoitavat tonttinsa pätevästi, ja Biff Byford on oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Jään silti, toistuvasti, kaipaamaan parempaa materiaalia ja huomaan kuuntelevani vain kolme mainitsemaani biisiä, yleensä sivuuttaen Sleepwalkingin ensimmäisen nuotin kohdalla. Saatanan rasittava ja munaton biisi - Sammet pystyy tekemään paljon parempia balladeja, katsokaa vaikka melkein mitä vain muuta Avantasia-levyä, juma-vitun-lauta.
Ei The Mystery of Time huono levy ole, mutta se kaipaisi karsintatyötä. Ne hyvät hetket, kuten sanoin, ovat Sammetin uran parhaita, mutta ne kaikki muut... Kyllä levy plussan puolella on, mutta mikään mestariteos kiekko ei ole, vaikka kansikuva onkin hieno ja mukavan erilainen.
Timo Tolkki on siirtynyt projektista toiseen sitten Stratovariuksesta saamiensa potkujen: ensin oli vallankumouksen renessanssia, sitten synfoniaa, kaaostaikuutta, pöndeä/alleenia ja, tietenkin, Avalonia. Näistä projekteista juurikin Avalon on se, jota Tolkin pitäisi tehdäkin: melometallin huippunimien kanssa tehty metalliooppera. Jos solistilistasta löytyy niin Michael Kiskeä, Tony Kakkoa, Elize Rydiä, Russel Allenia, Rob Rockia ja Sharon Del Adelia, ei Tolkin tarvitse kuin tehdä parempaa keskitasoa olevia biisejä, ja johan alkaa hattu nousta päästä ja leukaluu kolahtaa lattiaan.
The Land of New Hope on parasta Tolkkia sitten Stratovariuksen Episode 1:n, ei epäilystäkään, kenties koskaan. Biisimateriaali on kohdillaan, solistit vetävät itsestään aivan perkeleellisen kovia suorituksia ja yksinkertaisesti kaikki on kohdillaan. En tiedä kuinka pitkään ja paljon Tolkki on näitä ralleja hautonut, mutta tuntuu siltä, kuin hän olisi yhdelle levylle ahtanut melkein vuosikymmenen verran timanttimateriaaliaan; liekö miekkosella jossakin kotonaan vetolaatikko täynnä näitä biisejä, jotka vain odottavat oikeaa hetkeä, oikeaa levyä, ja joita ei sovi tuhlata muihin projekteihin. En tiedä totuutta, kuten lienee selväkin, mutta se palo ja laatu, jotka loistivat poissaolollaan Revolution Renaissancen levyillä (Trinity on rajatapaus) ja vain välähtivät Symfonian levyllä, on kaikki tallella. Päälle kun vielä läntätään näin häkellyttävän hyviä solisteja, joista yksikin olisi aivan riittävä tunteiden tulkki jollekin toiselle levylle... Härregyyd, mikäs tässä ollessa, am I right? Vierailijoista ainoastaan Del Adel ja Kakko jäävät hitusen paitsioon ja olisin toivonut molemmille enemmän laulettavaa, mutta toisaalta se tarkoittaisi, että Rydillä ja Rockilla olisi vähemmän materiaalia, joten... En tiedä, en tiedä. Helvetin kovaa settiä koko levy.
Vuonna 2013 The Land of New Hope tuntui, Tolkin touhuja seuranneelle, nimensä ansainneelta: mies, joka oli tehnyt joitakin parhaista melometalliralleista koskaan, oli rypenyt huonojen biisien ja levyjen suossa melkein vuosikymmenen ajan, tehden omista klassikoistaan parodiankaltaisia irvikuvia - mutta nyt hän oli täällä taas, täydessä terässä, timanttisen levyn kanssa ja vielä näin hirmuisen solistikatraan kera. Levy valoi uskoa ja luottamusta miehen tulevaisuuteen metallimusiikin suurien visionäärien parissa, täysin oikeutetussa asemassa. Tämän levyn piti olla ensimmäinen luku ties kuinka monta lukua sisältävässä kirjassa, joka juhlistaisi hienon muusikon uraa.
Vaan ei, ei niin millään. Kelataan vuoteen 2017 ja Tolkki kiertää Etelä-Eurooppaa klubikiertueen merkeissä sekalaisen poppoon kanssa, veivaamassa (huonosti) ikivihreitään ja... Ei, en pysty sanomaan - tuntuisi väärältä kuvailla miehen lavaolemusta. Katsokaa itse, Youtubesta löytyy klippiä. En usko olevani ainoa, joka toivoo Timpalle paljon parempaa kuin... no, katsokaa itse, ymmärrätte sitten.
Amorphisin renessanssi ei ole vielä päättynyt, mutta kyllästyin bändiin Silent Watersin myötä. Olen kuullut väitteitä, että Skyforger olisi jopa bändin paras levy - väite, joka ei voi olla totta yksinkertaisesti siitä syystä, että em. levyn nimi ei ole Tales from the Thousand Lakes - mutta minulle Amorphis teki Eclipsen jälkeen kiinnostavan levyn seuraavaksi Under Red Cloudin myötä. Circle on näistä "välilevyistä" viimeinen ja periaatteessa kiinnostavin, koska se on Peter Tägtgrenin (vittu kuinka vaikea nimi kirjoittaa oikein, perkele) tuottama ja tuolla miekkosella on ollut pitkän aikaa taito loihtia melkoisen hienoja soundeja tuottamilleen ja miksaamilleen levyille. Ongelmana, lyhyellä kuuntelutuntumalla pääteltynä, näillä välilevyillä on se, että niillä tuntuu soittavan bändi, joka on liian tyytyväinen ja jämähtänyt samaan soundiin - ajattelin, ennen Circlen ostamista, että josko tuottajavaihdos olisi lääke. Oli, mutta vasta levyä ja toista tuottajavaihdosta myöhemmin.
Circle - tai mikään muukaan Eclipsen jälkeen julkaistu Amorphis-levy - ei ole huono, koska sillä on useita hyviä ja muutama suorastaan erinomainen ralli. Se on vain niin kovin tuttu, kuuntelematta kuultu kiekko; se ei tuo esiin yhtyeen omaa kehitystä tai muuttumista aikojen ja vaikutteiden myötä, vaan sitä samaa muutamaa biisiä hitusen uudenlaisilla variaatioilla... sekä Tägtgrenin soundeilla. Kyllä, The Wanderer sekä edelleen keikkasetissä pyörivä Hopeless Days ovat oivallisia biisejä, suorastaan huikaisevia, mutta ne ovat silti vain nyky-Amorphista - mitä nyt Hopeless Daysin pääriffi on oudon mahtipontinen ollakseen amoja, mutta pintaa raaputtamalla paljastuu lisää sitä samaa ja tuttua.
Tämä teksti on tarpeettoman negatiivinen, kun ottaa huomioon kuinka hyvää materiaalia Circle sisältää. Se on meripeninkulmia Silent Watersia edellä (kyllä, tiedän tämän olevan väärä mielipide), mutta se jää suunnilleen yhtä kauas Under the Red Cloudin ja Eclipsen taa. Näen yhtyeen kehityksen siten, että Eclipsellä bändi loi soundin ja levyn, jonka toistamiseen se pyrki melkein vuosikymmenen; vasta kun se hellitti otettaan edes hitusen, yrittämättä tehdä uutta samanlaista levyä, se osui uudelleen kultasuoneen Under the Red Cloudin myötä. Kenties ero ei edes ole kovin suuri, mutta ainakin itse olen kuulevinani muutoksen sävellyksissä, sovituksissa tai ainakin äänimaailmassa, kun kuuntelen Circlen ja Under the Red Cloudin melko peräkkäin ja tämä muutos on pelkästään jälkimmäisen eduksi. Totuuden nimissä on sanottava, että jos arvostelisin Circlen Imperiumiin nyt, antaisin sille kasilla alkavan arvosanan - kasimiinuksen, luultavasti, mutta kuitenkin - joten kaikki sanomani kritiikki on otettava tämän kiistämättömän musiikillisen laadun filtterin kautta.
Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.
The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.
Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.
Wintersun ja etenkin Jari Mäenpää on ollut vuosien saatossa monien vitsien punchline. Oli miehestä tai bändistä (tai no, bändi ja bändi, uudella levyllä jopa kansivihkosen PhotoShop-kuvat ovat Mäenpään käsialaa) mitä mieltä tahansa, Mäenpää on visionääri... jälleen, hyvässä ja pahassa. Perfektionismin ja vähintäänkin massiivisen musiikillisen ilmaisun johdosta Wintersunin suunniteltu kakkoslevy Time on edelleenkin tätä kirjoittaessa (elokuu 2017) julkaisematta, vaikka tarina kertoo, että rummut on äänitetty levyä varten vuonna 2006. Ongelman juuri on musiikin kohtuuttomassa skaalassa ja, kuten arvata saattaa, Mäenpään toimintatavassa: sen sijaan, että Mäenpää veisi bändinsä studioon, nauhoittaisi kappaleet studiossa ja antaisi ammattimiksaajan hioa äänimaailman kohdilleen (Mäenpään toki avustaessa), hänen on tehtävä kaikki itse, jotta levy olisi tismalleen vision mukainen. Mäenpään kotikoneen kapasitetti useiden satojen raitojen käsittelyyn on loppunut toistuvasti eikä loppua näy, vaan täydellisyys ei ole täydellisyyttä ilman täydellisyyttä.
2011 Mäenpää suostui ratkaisuun, joka on hänen mielestään (ainakin Facebook-avautumisten mukaan) "VALTAVA kompromissi": hän lupasi jakaa Timen kahtia, kahteen erikseen julkaistavaan levyyn, joista ensimmäinen ilmestyisi 2012, toinen sitten 2013 tai 2014. Samalla mentiin ihan tavalliseen studioon hoitamaan äänitykset ja miksaukset loppuun, kuten (Guomenta-miestä lainatakseni) noin sata prosenttia kaikista muista maailman bändeistä tekisi. 2012 Time I ilmestyi, kyllä vain, kolmen kappaleen ja kahden intro/välisoiton muodossa; Time II:stä ei ole tietoa vieläkään, mutta puhutaan myöhemmistä käänteistä myöhemmin.
Onko Time I odotuksen arvoinen? No juu, mutta se on silti vain puolikas levy. Siinä on kolme biisiä - erinomaisia tai ainakin hyviä biisejä - mutta vain kolme biisiä. Se tuntuu alkusoitolta varsinaiselle levytykselle, EP-maistiaiselle tulevasta magnum opuksesta. Materiaalia jokaisessa biisissä on hirveä määrä, kyllä, joten ehkä tämmöinen silvottu julkaisu on kuulijaystävällinen ratkaisu. Kun niistä biiseistä puhutaan, minulle Sons of Winter and Stars on kenties Wintersunin paras kappale, eivätkä kaksi muutakaan ole pöllömpiä.
Wintersun on hieno bändi, mutta se ei ole kovin sympaattinen bändi, kiitos Mäenpään megalomaanisen vision ja toisinaan suorastaan aggressiivisen keskustelutyylin. Hän on visionääri ja jos tuota visiota seuraten syntyy jatkossakin näin hyviä levyjä, ei sovi valittaa, mutta silti suoranainen fanittaminen on vaikeaa. Vedonlyönti pystyyn siitä, koska se Time II ilmestyy - omat veikkaukseni on, että myöhästelyistään huolimatta ennen kuin George R.R. Martin saa The Winds of Winterin meidän kuolevaisten luettavaksi.
P.S. Tuo kansikuva on, edelleen, ihan julmetun ruma. Ihan hirveä sekasotku.
Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.
Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.
Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.
P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.
Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.
Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.
Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.
Stam1na on jännä bändi siinä, että se on samaan aikaan ihan helvetin epätasainen, mutta kuitenkin poikkeuksellisen tasalaatuinen bändi. Joo, on taas melkoinen ristiriita, mutta annapa kun yritän selittää: veikkaisin, että kuka tahansa (ainakin järjissään oleva) myöntää, että Uudet kymmenen käskyä on yhtyeen paras levy, kun taas muiden paremmuusjärjestys määräytyy kuulijakohtaisesti. Minulle tuo paremmusjärjestys on ollut seuraavanlainen jo tovin: UKK, Viimeinen Atlantis, Elokuutio ja sitten melkoinen kanjoni ennen "niitä loppuja". Tämä ei tarkoita sitä, että A) "ne loput" olisivat huonoja levyjä, vaan että ne tuntuvat välitöiltä napakymppien väleissä; ja että B) jotkin yhtyeen parhaista ralleista eivät olisi välitöikseni haukkumilla lätyillä. Esimerkiksi Nocebolta löytyy aivan timanttinen Valtiaan uudet vaatteet sekä selvästi keskitason yläpuolella keikkuva Puolikas ihminen ja vastikää minulle avautunut Arveton on arvoton. Silti levy on kokonaisuutena kalpea aavistus verrattuna vaikka siihen UKK:n.
Saman viiltävän syväanalyysin voisi heittää joku toinenkin, joskin sillä - eittämättä varsin merkittävällä erolla - että Nocebo ei olisi välityön vaan napakympin asemassa ja vaikkapa Viimeinen Atlantis väliinputoajana. Olen lukenut puheenvuoroja, joissa on tehty enemmän tai vähemmän juurikin näin. Olen kuullut myös, että jotkut ehdottavat SLK:n olevan parasta Stam1naa ja niin edelleen. Tuntuu myös siltä, että kaikki ovat samaa mieltä, että aika-ajoin bändi upottaa kätensä ranteita tai kyynärpäitä myöten ripulipaskaan ja suoltaa ilmoille välityön, vaikka olemmekin kollektiivina riitaisia siitä, mikä tuo välityölevy milloinkin on. Täten olen tullut siihen tulokseen, että Stam1na on erittäin tasalaatuinen bändi, vaikka sen levyjen tasoerot ovat poikkeuksellisen suuret.
En usko, että olen kuunnellut Noceboa kertaakaan läpi reiluun vuoteen, ennen kuin otin sen käsittelyyn tätä blogitekstiä varten; nyt kiekko on pyörähtänyt n. kerran päivässä. Olen oikeastaan yllättynyt kuinka hyvää settiä levyltä löytyykin: Aivohalvaus on ihan kelpo rykäisy, Rabies ei sekään ole paha ja yksi levyn parhaita on, aiemmin täysin irralliseksi jäänyt, päätösraita Arveton on arvoton. Kun tämä on tullut sanottua, joskus pitämäni Pirunpaska on ihan perkeleellistä anaalisaastaa, Ei encorea on korkeintaan keskinkertainen ja ylipitkä Lepositeet pitäisi kieltää lailla. Miinuksistaan huolimatta Nocebo jää plussalle - ei paljoa, mutta hiukan. Ei se ole, kuten olen aiemmin väittänyt, bändinsä huonoin levy, mutta ei se parempaan puoliskoon mahdu mitenkään päin.
