lauantai 15. heinäkuuta 2017

Paradise Lost - Tragic Idol (2012)

Tämän tekstin oksentaminen näppäimistön kautta eetteriin on kestänyt tavallista hieman pidempään (jopa nykyisellä aikataulullani), koska ostin Tragic Idolin varsin äskettäin. Pidän Paradise Lostin Tragic Idolia edeltävästä tuotoksesta, kerrassaan passelista Faith Divides Us - Death Unites Us -lätystä sekä Tragic Idolia seuraavasta The Plague Withinistä, joten kävisi järkeen, että myös Tragic Idol kolisisi kotiin ja kovaa. Siinä, rakas logiikkaa alleviivaava Lukijani, olisit väärässä. Voin yrittää selittää, miksi näin on, mutta lopputulos tulee olemaan silkkaa dadaa.

Siis, ennen kuin yritän arvuutella levyn toimimattomuuden syitä, on mainittava, että Tragic Idol ei ole huono levy, eikä edes keskinkertainen - jos se edeltäisi FDUDUU:ta, saattaisin pitää siitä enemmän, koska silloin FDUDUU olisi pidemmälle kehitetty versio Tragic Idolista. Olen luultavasti liian kriittinen levyä kohtaan, koska se on oikeasti ihan kelpo kiekko - hyvä, mutta ei mitään sen enempää. Se ei vangitse mielikuvitustani, se ei vaadi lisäkuunteluita, se ei ole mitään muuta kuin kelvollinen levy. Olen kuunnellut sen nyt lähemmäs kaksikymmentä kertaa, enkä vieläkään saa siitä sen enempää mielipidettä irti kuin ympäripyöreän "se on vain kelpo levy". Yksi syy tähän saattaa olla se, että Tragic Idol tuntuu välityöltä kahden selvemmin itsenäisiltä tuotoksilta soundaavien levyjen välissä: levyltä puuttuu FDUDUU:n hyvin spesifi tunnelma, mutta toisaalta se ei myöskään ole flirttaile yhtyeen alkuaikojen deathdoomin suuntaan kuten The Plague Within. Tragic Idol on se, mitä jää näiden kahden paremman levyn väliin.

Tuntuu törkeältä ja julmalta ja täysin asiattomalta sanoa näin, koska ihan oikeasti Tragic Idol on hyvä levy. Joku Fear of the Impending Hell on hieno kappale, jonka kertosäekoukku on yksi parhaita, jota Paradise Lostilla on tarjota. Mutta kun kokonaisuutena levy ei vain lähde. Ei millään. Se jää pelkäksi soitteluksi. Nick Holmes laulaa hienosti, revittelee äänihuuliaan epätoivoiseen huutelunkaltaiseen raspiin, ja silti - kaikesta tästä huolimatta - en saa levyyn samanlaista otetta kuin kahteen muuhun monesti tässä tekstissä mainitsemaani levyyn. Biisit vain eivät kiinnosta niin paljon, että tahtoisin paneutua niihin samalla innolla. Kenties olen yrittänyt liikaa tykätä tai olla tykkäämättä levystä, mutta jos ihan totta puhutaan, tällä hetkellä, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, Tragic Idol lähinnä ärsyttää. Olen kuunnellut levyä hampaat irveessä ja otsa rypyssä, yrittäen keksiä jotakin sanottavaa siitä ja sen kuuntelemisesta on tullut työtä. Siksi, osaltaan, olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista: koska en ole keksinyt mitään järkevä ja koska mielestäni minun pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tässä ja nyt, mutta tämä on typerää, sillä mitä minun pitäisi oikeasti antaa tapahtua, on antaa levylle tilaa ja antaa sen kasvaa omaa vauhtiaan ja omana aikanaan. Tämä on mahdollista blogin kanssa, mutta ei muun musakirjoittelun kanssa, joten miksi yritän väkisin? Miksi en voi vain sanoa, että ei lähde, ei vielä, ei tällä hetkellä, vaan miksi mitää vängätä, jälleen? Hyvä levyhän siinä tohinassa menee pilalle.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kreator - Phantom Antichrist (2012)

Kreator on siitä jännä bändi, että pidän heistä, pidän heidän levyistä, heidän musiikistaan ja nykymuotoisen kokoonpanon (2001 -->) luotettavasta laadukkuudesta, haluaisin pitää heistä vielä paljon enemmän. Aina välillä - usein uuden levyn ilmestyessä - innostun Kreatorin touhusta kovasti, tykittelen uutta kiekkoa aikani ja pian huomaan, että levyä ei ole tullut pyöritettyä moneen kuukauteen kertaakaan, enkä tiedä mitä on tapahtunut välillä. Näin on käynyt Hordes of Chaosin, Phantom Antichristin ja myös uuden Gods of Violencen kanssa. Menin antamaan uudelle kiekolle todella korkean arvosanan Imperiumissa, mutta en tiedä antaisinko levylle mitään toista arvosanaa, mutta saattaisin kirjoittaa arvostelun hieman toisella tavalla: kun mietin alkuvuoden parhaita levyjä, huomaan muistavani, että ai niin, Kreatoriltakin tuli uusi tuotos ja se on uusi Kreator-tuotos ja onhan se todella hyvä... En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta mikään Kreatorin lätty ei ole jättänyt minuun pysyvää leimaansa sitten Enemy of Godin, johon ihastuin välittömästi levyn ilmestymisen jälkeen.

Phantom Antichrist on oikein tyylipuhdas esimerkki tästä näkökulmastani: levyssä ei ole mitään vikaa, sinänsä, mutta se on vain levy, jonka kuuntelen välillä ja jota diggailen kuunnellessani, mutta johon en sitten palaa pitkään aikaan. Mille Petrozzan riffikynä on todella terävässä kuosissa, Sami Yli-Sirniö repii kitarastaan päräyttäviä liidejä ja koko paketti on juuri niin hyvä kuin se voi olla, mutta silti unohdan sen lähes välittömästi, kun pudotan levyn pois aktiivikuuntelusta ja osaksi levykokoelmaa. Se on vain levy, ei sen enempää - hyvä levy, mutta ei muuta.

Voin yrittää pyöritellä sanoja vielä hieman lisää ja saada tämän pointin hieman ymmärrettävämmäksi, mutta se tuskin olisi tarpeellista tahi järkevää, joten kerron irrelevantin anekdotin, joka jopa liittyy Phantom Antichristiin. Kun ostin levyn, olin kipeä. Tai siis tulossa kipeäksi. Kun kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa, makasin kotona, vuoteen omana, ja kuumeen sekä ripulin takia olin ns. veto pois. Päätin kuitenkin kuunnella ostamani Kreatorin levyn, kun nyt sellainen tässä käsillä kerran oli tarjolla. Laitoin kuulokkeet korville, musiikin siedettävälle volyymille ja korkkasin lyriikkavihon. Neljännen biisin kohdalla olin sikeässä unessa. Sikäli kun muistan tai kehtaan tunnustaa, tämä oli toinen kerta eläessäni, kun olen nukahtanut musiikkia kuunnellessani (siis oikeasti kuunnellessani, ei taustalla soiden), ja ensimmäiselläkin kerralla olin kipeänä. Päivän opetus: älkää kuunnelko levyä ensimmäistä kertaa, jos olette sairaita ja sen johdosta todella väsyneitä, koska hyvä levy saattaa assosioitua tahattomasti huonoon muistikuvaan. 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Grave Digger - Clash of the Gods (2012)

Tiedätkö mitä tein, kun tajusin, että blogissa olisi luvassa Grave Diggeriä? Nauroin, makeasti. Mitä voin sanoa bändistä, joka on innovoinut kerran parikymmentä vuotta sitten, tehnyt hyvän levyn viimeksi 2005 ja joka se jatkaa, perääantamatonta porskuttamistaan entisenlaisella tahdillaan? Aika vähän: olen puhunut yhtyeestä jo useaan otteeseen ja, koska Clash of the Gods on mitä luultavasti viimeinen uusi Grave Digger -levy, jonka tulen hankkimaan (koska olen saanut sitä uudemmat arviopromoiksi Impen kautta, en näe syytä käyttää omaa rahaa ja tilaa kokoelmasta niihin), ajattelin varsinaisen levyintrospektion sijaan tehdä uraretrospektion. Jos jotakuta kiinnostaa erityisesti Clash of the Gods, mainittakoon, että en usko Grave Diggerin enää koskaan tekevän sitä (ja sitä seurannutta Return of the Reaperia) parempaa levyä, koska polku on nyt kuljettu loppuun eikä edessä odota kuin uusi musiikillinen aukea polun päässä.

Kuten olen jo useasti sanonutkin, Grave Diggerissä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin Grave Digger itse: biisit ovat vähintäänkin yksinkertaisia ja junnaavia, solisti Chris Boltendahlia ei voi edes monumentaalisella ironialla kutsua hyväksi tulkitsijaksi, ja levyt ovat vuodesta toiseen sitä samaa, muuttumatonta huttua. Yhtyeen vitut-muista-asenne on kuitenkin se, joka minua vetää heidän puoleensa, kerta ja vuosi toisensa jälkeen. Koska musiikki ei muutu eikä Boltendahl ainakaan solistina parane, näiden faktojen täydellinen ylenkatsominen muodostaa todella erikoisen jännitteen kuulijalle - kuinka pitkälle omaan itseensä bändi voi vielä mennä? kuinka kauan kestää ennen kuin kupla puhkeaa ja kaikki (minä mukaan luettuna) käsittävät yhtyeen levyjen heikkouden? Tämä saattaa vaikuttaa kyyniseltä suhtautumiselta bändiin, jota niin kovin olen ihaillut, mutta tulkintani kumpuaa kahdesta lähteestä: musiikista sekä omasta suhteestani siihen.

Grave Diggerin kappaleiden taso on laskenut vuoden 2005 The Last Supperin jälkeen, enkä usko kenenkään edes auttavaa kriittistä korvaa omaavan henkilön kieltävän tätä. Tuosta kiekosta on, kirjoitushetkellä, aikaa kaksitoista vuotta ja sen jälkeen yhtye on tehnyt kuusi levyä (levy per 2 vuotta -tahti ei ole pettänyt), joista parhaat ovat vain kalpeita aavistuksia Knights of the Crossista, Excaliburista, Rheingoldista ja kumppaneista. Kerta toisensa jälkeen huomaan patistavani kavereitani kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa aikaväliltä 1996-2005 (joskus myös Heart of Darknessia, vaihteluksi), mutta myöhemmän matskun suosittelun kanssa olen todella varovainen ja muistan mainita vakavat ehtolauseet.

Kuinka musiikki, joka on pysynyt muuttumattomana "kultakaudesta" alkaen, voi olla huonompaa kuin aiemmin tai kuinka kultakauden matsku voi olla parempaa kuin nykyään, jos mikään ei muutu? Tämä on sinänsä hupsu kysymys, koska voihan samanlaista riffiä veivata koko uran ja joskus riffin variantit toimivat paremmin yhteen kuin toisinaan - katsokaa vaikka AC/DC:n urakehitystä! Oikeasti muuttuva asia muuttumattoman musiikin laatua määritellessä on aika, kuulijat ja musiikki yleisemmin trenditasolla. Jos bändi tekee samaa musiikkia vuosikymmenestä toiseen, se olettaa kuulijoidensa pysyvän muuttumattomina, diggailevan samaa yhtä juttua ikuisesti ja kuulevan saman jutun aina samoin, mutta näinhän ei tietenkään ole, vaan musiikki, jonka kuulet nuorena, herättää voimakkaampia tunnereaktioita kuin se soitanta, johon tutustut vanhempana. Teininä musiikki tuntuu maailmaa ylläpitävältä voimalta, jonka kautta minuutta ja yhteiskuntaa voi käsittää ja järkeistää; aikuisena se on vain musiikkia, taustahälyä oman elämän marginaaleissa, ja ne oikeasti vahvat tunnereaktiot syntyvät musiikista, johon nuo kytkökset on luotu aiemmin. Tämän takia radiokanavat soittavat vain vanhaa paskaa: kuulijat eivät oikeasti halua kuulla uutta, koska uusi on vain musiikkia, kun vanha on teini-ikää. Minulle Grave Diggerin aikavälin 1996-2005 tuotanto oli hyvin tärkeää yhdessä elämänvaiheessa, mutta myöhäisempi tuotanto ei niinkään (vaikka umpisurkean Liberty or Deathin tuoreeltaan ostinkin); myöhemmät levyt ovat vain levyjä, kun The Last Supper on junamatka Tampereelle alkukesästä 2006 ja niin edelleen.

En ole koskaan väittänyt, että olisin immuuni nostalgiatrippailulle, ja olen toistuvasti huomauttanut, että levy se-ja-se oli minulle tärkeä silloin-ja-silloin. Oikeastaan Grave Diggerin urakehitys on tuon trippailun kääntöpuoli, koska yhtyeen käytännössä identtiset myöhemmät levyt eivät herätä mitään sen kummempaa tunnemyräkkää, jonka valtoihin joskus kauan sitten Excaliburia kuunnellessani päädyin. Biisit eivät enää ole niin kiinnostavia, koska ne ovat vain biisejä - ja siinä ohessa myös huonommin tehtyjä sellaisia, ihan objektiivisella tasollakin tarkasteluna. Yhteenvetona tähän pitkään ja näennäisen päämäärättömään jorinaan: levyt 1996-2005 ovat objektiivisesti parempia, koska niiden biisit ovat parempia, ja subjektiivisesti nuo kiekot ovat parempia, koska ne olivat minulle tärkeitä silloin joskus. Toivoisin tämän erottelun hahmottuvan muillekin, koska liian usein kuulee sanottavan "X on paras levy, koska se oli mun eka metallilevy" - minulle tämä lausunto on, järkeilynä, verrattavissa seuraavaan toteamukseen "piparit ovat parhaita keksejä, koska jouluna saa lahjoja". Asioilla näyttäisi olevan jotakin yhteistä, vaikka kyseessä on pelkkä subjektiivinen assosiaatio - oikeasti piparit ovat parhaita keksejä, koska niissä on helvetisti sokeria ja hitunen kanelia.