Accept - Stalingrad: Brothers in Death (2012)

Asiat muuttuvat aikojen mukana, mutta Accept tuntui muuttumattomalta, kun blogini oli noin kolme vuotta sitten vielä alkutekijöissään 1980-luvulla. Muistan elävästi (ja jos sinä, rakas Lukija, et muista, niin oikealla (-->) on näppärä apuväline vanhojen tekstien löytämiseksi), kuinka uuden Accept-levyn käsittely tuntui tuskaiselta, pakkopullalta ja täysin identtiseltä edellisten Accept-levyjen käsittelyjen kanssa. Yhtyeellä oli kova tahti 1980-luvulla ja tasokin oli (aina Udon lähtöön saakka) korkealla. Epäonnistuneen kaupallisen yritelmän jälkeen bändi hajosi, palatakseen Udon kera muutaman huonosta keskinkertaiseen rankattavan levyn kanssa 1990-luvulla, kiersivät rahastushengessä (jälleen Udon kanssa) 2000-luvun puolivälissä ja jälleen tuli hiljaiselon aika. Taisi Udokin julistaa, että enää hän ei Acceptiin palaa, vaikka mitä kävisi, saatana. Sen piti olla Acceptin lopullinen loppu - tietenkin siihen asti, kunnes rahat loppuvat ja uusi kiertue on pistettävä pystyyn, kyynikko minussa muistuttaa.

Toisin kävi, sillä yhtye palasi komeasti uuden solistin, Mark Tornillon, tukemana vuoden 2010 Blood of the Nationsilla, jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen mutten ole tullut hankkineeksi. Blood of the Nationsin piti olla huono, koska siinä ei ollut Udoa, se oli väkisin väännetty nänänänänä. Se, että Wolf Hoffmann kumppaneineen pystyy tekemään vereviä biisejä ja tiukkoja riffejä viidentoista vuoden tauon jälkeen, yllätti kaiken. Stalingrad oli sitten renessanssin kakkoslevy, jonka piti korjata edeltäjänsä puutteita (joista huomattavin on jäätävä ylimittaisuus) ja sementoida Acceptin aseman perinnehevin nykykuninkaina. Kuis kävi?

Ihan kivasti kävi, vaikka kyllähän Stalingradkin hitusen ylimittainen on ja muutama biisi huitelee ohi maalitaulun. Silti se on loppuun saakka sävelletty ja toteutettu kiekko, joka on virkistävää kuultavaa. Se on niin rehellinen, niin suoraviivainen, ei yritä olla mitään enempää kuin mitä se on. Outoa kuulla näin välitön levy, joka on peräisin 2010-luvulta. Muutaman timanttibiisin - Hellfire, Hung, Drawn and Quartered ainakin - lisäksi levyn keskinkertaisempi tarjontakin on selvästi tusinayrittäjien yläpuolella, vaikka periaatteessa Accept ei (vieläkään) tee yhtikäs mitään erikoista: tuttuja riffejä tutuilla tavoilla ja tavanomaisilla sovituksilla. Mutta kun homma toimii niin perkeleen hienosti, niin onko se mikään ihme, etteivät kopioijat pysty moiseen?

Se, että Acceptin kuunteleminen blogin tiimoilta on virkistävintä kuunneltavaa blogin tiimoilta pitkään toviin, kertoo paljon musiikkikentän muutoksesta tällä vuosituhannella: toisaalta musaa tehdään paljon ja joukkoon mahtuu paljon hyvää ja huonoa musiikkia, mutta lähtökohtaisesti musiikkia vaivaa väkinäisyys, pakolla tehty fiilis. Soittaminen muuttuu väärällä tavalla suorittamiseksi, kun studiossa käytetään viikkoja pelkkien rumpuraitojen hiomiseen ja protools-raiskaukseen. Biisit pitäisi, niin kummallista kuin se onkin, soittaa levylle, ei ohjelmoida. Musiikista katoaa välittömyys, inhimillisyyskin, kun perfektionisti istustetaan Pro Toolsin ääreen (koti)studiossa. Stalingrad (en siis tiedä kuinka levy on äänitetty, btw) tuo mieleen ajan, jolloin biisit ja levyt oli soitettu, ja jolloin musiikkia tehtiin intohimolla, ei nappuloita hiplailemalla.