maanantai 29. toukokuuta 2017

Before the Dawn - Rise of the Phoenix (2012)

Huh. Tämä on blogin 501. teksti. Kylläpä aika rientää, kun on hauskaa/laiska. Koko juttuhan alkoi siitä, kun levykokoelmani saavutti joskus myyttisenä pitämäni rajapyykin, viidensadan levyn kokonaislaajuuden. Tuolloin elettiin lokakuuta 2013: olin yliopisto-opiskelija matkalla sivariin, totaalisen persaukinen ja silti ihan riittävän tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan. Siitä on kolme ja puoli vuotta, ja matkaa on taittunut, monellakin tavalla, paljon: toisaalta en ole enää yhtä persaukinen, en ole enää opiskelija, ja silti olen tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan (enemmän kuin aiemmin, joku tohtisi sanoa). Blogi on kulkenut matkalla seurana, ja olen muuttunut ihmisenä aika paljon vuosien varrella ja uskon sen näkyvän myös blogiteksteissä. Samoin uskon, että blogi on löytänyt tyylinsä (tai sen puutteen) vasta ajan kuluessa - eivät ne ensimmäiset teksti huonoja ole, mutta kenties hieman turhan tavanomaisia. No, tulee muistaa, että blogin ensimmäiset teksti olivat ensimmäisiä metallimusiikkiaiheisia tekstejäni koskaan - siinä toinen asia, joka on muuttunut sitten loppuvuoden 2013, kun kokemusta on tullut niin blogiin vuodattamisesta kuin ihan oikeistakin levyarvosteluista.

Niin, levystä pitäisi puhua, myös. Before the Dawnin viimeinen levy Rise of the Phoenix ei valikoitunut millään perusteella tällaisen "juhlatekstin" aiheeksi, vaan kyseessä on puhtaasti sattuma. Nyt voisin kuitenkin kokeilla käyttää tuota sattumaa hyväksi, parillakin tavalla.

Rise of the Phoenix on Before the Dawnin viimeinen levy ja samalla ainoa, jonka olen tullut hankkineeksi, joten en laita takeita sille, että osaan asettaa levyn musiikillisen samanlaisuuden/erilaisuuden yhtyeen diskografian kontekstiin. Mutta sen asema yhtyeensä viimeisenä levytyksenä muistuttaa siitä, että tämä blogi, siinä missä kaikki muukin elämässä, on väliaikaista, joskus loppuvaa. Blogi on ollut alusta alkaen projekti, jolla on määränpää: käydä levykokoelmani läpi kronologisessa järjestyksessä. Tuo kronologisuus tarkoittaa tietenkin sitä, että jonakin päivänä vuodet loppuvat ja saavutan nykypäivän. Se on blogin kuolema, koska metallimusiikin kehitys ja tarina (yhdistettynä omaan puppulausegeneraattoripohdintaani) ovat väliaikaisessa päätöksessään. Kenties jatkan blogia jollakin verukkeella - en usko, että alan käymään läpi samoja levyjä uudestaan, mutta jotakin kuitenkin. Tai sitten, kun tekstin kirjoitus- ja levyn julkaisuvuosi ovat samoja, blogi vain loppuu, kiitoksella ja kumarruksella. Kukaan ei tiedä kuinka käy sitten joskus, ja valehtelisin, jos sanoisin, että se ei pelottaisi minua.

Blogista on muodostunut tärkeämpi ilmaisukanava kuin olen monesti tohtinut myöntääkään: yleensä kaikki tekstit, mitä kirjoitan, pitää saada sopimaan johonkin formaattiin, johonkin tiettyyn perusasetelmaan (oli se levyarvostelu, romaani, novelli, tietokirja, mitä ikinä), mutta tässä blogissa ei mitään formaattia ole - on vain levy, minä ja tekstikenttä. Se on toisaalta vapauttavaa mutta myös huolestuttavaa, koska koskaan ei tiedä, mitä alitajunta sylkeekään näppäimistön kautta cyberavaruuteen.

Tämä teksti ei ole blogin loppu, vaan samaan aikaan eräänlainen juhlistus pitkälle urakalle, mutta myös kaihoisa muistutus joskus tulevaisuudessa odottavasta lopusta. Mutta, kuten feenix-lintu nousee tuhkista, loppu voi olla vain uusi alku. Seuraavalla kerralla kevyempi teksti ja vessahuumoria.

torstai 25. toukokuuta 2017

Accept - Stalingrad: Brothers in Death (2012)

Asiat muuttuvat aikojen mukana, mutta Accept tuntui muuttumattomalta, kun blogini oli noin kolme vuotta sitten vielä alkutekijöissään 1980-luvulla. Muistan elävästi (ja jos sinä, rakas Lukija, et muista, niin oikealla (-->) on näppärä apuväline vanhojen tekstien löytämiseksi), kuinka uuden Accept-levyn käsittely tuntui tuskaiselta, pakkopullalta ja täysin identtiseltä edellisten Accept-levyjen käsittelyjen kanssa. Yhtyeellä oli kova tahti 1980-luvulla ja tasokin oli (aina Udon lähtöön saakka) korkealla. Epäonnistuneen kaupallisen yritelmän jälkeen bändi hajosi, palatakseen Udon kera muutaman huonosta keskinkertaiseen rankattavan levyn kanssa 1990-luvulla, kiersivät rahastushengessä (jälleen Udon kanssa) 2000-luvun puolivälissä ja jälleen tuli hiljaiselon aika. Taisi Udokin julistaa, että enää hän ei Acceptiin palaa, vaikka mitä kävisi, saatana. Sen piti olla Acceptin lopullinen loppu - tietenkin siihen asti, kunnes rahat loppuvat ja uusi kiertue on pistettävä pystyyn, kyynikko minussa muistuttaa.

Toisin kävi, sillä yhtye palasi komeasti uuden solistin, Mark Tornillon, tukemana vuoden 2010 Blood of the Nationsilla, jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen mutten ole tullut hankkineeksi. Blood of the Nationsin piti olla huono, koska siinä ei ollut Udoa, se oli väkisin väännetty nänänänänä. Se, että Wolf Hoffmann kumppaneineen pystyy tekemään vereviä biisejä ja tiukkoja riffejä viidentoista vuoden tauon jälkeen, yllätti kaiken. Stalingrad oli sitten renessanssin kakkoslevy, jonka piti korjata edeltäjänsä puutteita (joista huomattavin on jäätävä ylimittaisuus) ja sementoida Acceptin aseman perinnehevin nykykuninkaina. Kuis kävi?

Ihan kivasti kävi, vaikka kyllähän Stalingradkin hitusen ylimittainen on ja muutama biisi huitelee ohi maalitaulun. Silti se on loppuun saakka sävelletty ja toteutettu kiekko, joka on virkistävää kuultavaa. Se on niin rehellinen, niin suoraviivainen, ei yritä olla mitään enempää kuin mitä se on. Outoa kuulla näin välitön levy, joka on peräisin 2010-luvulta. Muutaman timanttibiisin - Hellfire, Hung, Drawn and Quartered ainakin - lisäksi levyn keskinkertaisempi tarjontakin on selvästi tusinayrittäjien yläpuolella, vaikka periaatteessa Accept ei (vieläkään) tee yhtikäs mitään erikoista: tuttuja riffejä tutuilla tavoilla ja tavanomaisilla sovituksilla. Mutta kun homma toimii niin perkeleen hienosti, niin onko se mikään ihme, etteivät kopioijat pysty moiseen?

Se, että Acceptin kuunteleminen blogin tiimoilta on virkistävintä kuunneltavaa blogin tiimoilta pitkään toviin, kertoo paljon musiikkikentän muutoksesta tällä vuosituhannella: toisaalta musaa tehdään paljon ja joukkoon mahtuu paljon hyvää ja huonoa musiikkia, mutta lähtökohtaisesti musiikkia vaivaa väkinäisyys, pakolla tehty fiilis. Soittaminen muuttuu väärällä tavalla suorittamiseksi, kun studiossa käytetään viikkoja pelkkien rumpuraitojen hiomiseen ja protools-raiskaukseen. Biisit pitäisi, niin kummallista kuin se onkin, soittaa levylle, ei ohjelmoida. Musiikista katoaa välittömyys, inhimillisyyskin, kun perfektionisti istustetaan Pro Toolsin ääreen (koti)studiossa. Stalingrad (en siis tiedä kuinka levy on äänitetty, btw) tuo mieleen ajan, jolloin biisit ja levyt oli soitettu, ja jolloin musiikkia tehtiin intohimolla, ei nappuloita hiplailemalla.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turning Page - Lady in Disguise (2011)

"Sullahan noita levyjä on niin paljon. Haluisiksä niitä, mitä mulla on ja mitä en kuuntele? Ne voi olla sit ihan mitä vaan."

Suunnilleen näillä saatesanoilla my man Otso törkkäsi eteen parisenkymmentä levyä ja ohjeistuksena oli omia kaikki ne, mitkä yhtään kiinnostivat. Muutaman jätin ottamatta; niiden kohtalosta en tiedä, mutta tuskin kovin kaunis oli lopputulema. Saamani levyjen pääilme oli naislauluinen sinfoniametalli ja nimenomaan tuntemattomien suomalaisbändien sellainen, mutta mukaan sattui myös ties mitä ihmelättyjä. Otin talteen levyjä, joista en ollut kuullut mitään koskaan, mutta jotka paljastivat yhden Google-/MetalArchives-haun pohjalta jotakin mahdollisesti kiinnostavaa. Yksi näistä levyistä oli Turning Pagen Lady in Disguise, jota kuvattiin progeksi, hitusen metallisävytteiseksi sellaiseksi. Pieni suomalaisbändi, taitaa olla ainoa levykin ja, näemmä, ilmaisjaossa Soundcloudissa, joten ennen mitään analyysia pyydän kaikkia lukijoita vilkaisemaan lätyn, ihan kannatuksen vuoksi. Se on kiinnostava tuotos.

Pistitkö levyn soimaan taustalle? Pistä vain. Kuuntele biisi tai pari ja jatka lukemista sitten. Kyllä minä odotan.

Ihan kelvollisen kuuloista settiä, eikö niin? Kaukana paskimmasta musasta tai progesta (huomaa hauska sanajärjestysvalintani), jota on tullut kohdattua. Etenkin intronkaltainen Opening on oikeasti todella komeaa kuultavaa. Samoin kolmosraita Escape on erittäin siedettävää kuultavaa - ei erinomaista, mutta varsin kaukana paskasta perustekemisestä, jota kuulee joka tuutista niin levyltä kuin radiosta. Levy ansaitsee symppispisteet siitä, että biisit on ihan selvästi tehty tunteella, aidolla intohimonpalolla. Kappaleissa on onnistuneita tunnelmanvaihdoksia, jotka eivät kuitenkaan riko flow'ta kuin harvoin ja silloinkin ilmeisen tietoisesti. Levyn nimikkoraita Lady in Disguise maalailee hienoa fiilistä synkillä soitinsiveltimen vedoilla; moni tunnetumpi bändi olisi näin tyylitajuisesta tunnelmoinnista kateellinen.

Jos. Mutta. Kunpa.

Jos laulutyöskentely olisi kohdillaan. Mutta kun se ei ole. Kunpa olisikin.

Solisti Tomi Huusarin nasaali ääni ei ole A) nautittavaa kuultavaa ja B) riittävän tulkintavoimakas kantamaan levyä loppun saakka. Välillä laulu ei häiritse, mutta jos ja kun levyn kuuntelee alusta loppuun, puutteet laulussa sahaavat jalkoja yhtyeen musiikilliselta jakkaralta. Ei sävellys- tai sovellsustyö mitään maailmanluokan toteuttamista ole, missään nimessä, mutta ihan riittävää pienbändin tekemiseksi - ja etenkin, kun levy on tehty puhtaasti rakkaudesta musiikilliseen itseilmaisuun. Haluaisin kehua levyä enemmän, mutta ei Lady in Disguise oikeasti niin hyvä levy ole, ainakaan verrattuna maailmanluokan bändeihin. Sympatiapisteitä nakertaa heikko solistitoiminta, mutta levynä, jota jaetaan ilmaiseksi netissä, paljon paskempaakin on tyrkyllä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Turisas - Stand Up and Fight (2011)

Turisaksen kaksi ensimmäistä levyä ovat, nostalgialaseistani huolimatta, kerrassaan erinomaisia tuotoksia. Battle Metal on aina jäänyt minulle kovan hypensä uhriksi, mutta kakkoslevy, aina yhtä vaikeasti oikeinkirjoitettava The Varangian Way, hioo pahimmat kauneusvirheet ja yhtenäistää tyyliä kadottamatta ominaissoundia. Kolmoslevy Stand Up and Fightia odotettiinkin melkoisesti, ja laatuvaatimukset olivat kohtuuttomat. Uskoo ken tahtoo, mutta mielestäni se on - joillakin osa-alueilla - vieläkin parempi kuin edeltäjänsä.

Okei, siis, ihan alkuun: kokonaisuutena The Varangian Way pyyhkii Stand Up and Fightilla pöydän. Siitä ei ole epäilystäkään. Jopa parhaat yksittäiset hetket ja biisit ovat kakkoslevyllä. Silti, kaikkien näiden varausten jälkeenkin, pidän kiinni muutaman virkkeen takaisesta väitteestäni: Stand Up and Fight on joillakin osa-alueilla parempi levy. Tärkein näistä parannetuista osa-alueista on musiikillinen monipuolisuus: siinä missä The Varangian Waylla kaikki kappaleet olivat, tavalla tai toisella, samanlaisia keskenään (yhdellä gimmickinomaisella hupipalalla ja kosmeettisilla eroilla maustettuna), Stand Up and Fightin kappaleet ovat lähempänä Battle Metalia, koska ne ovat kukin uniikkeja palasia levyn palapelissä - mutta toisin kuin esikoisen kanssa, nyt palapeli muodostaa selkeän kokonaiskuvan. Olipahan virke ja jaarittelu; oli siellä pointtikin, jossain. Lyhyemmin ilmaistuna: Stand Up and Fightin rallit ovat monipuolisempia kuin The Varangian Waylla, mutta muodostavat selkeämmän kokonaisuuden kuin Battle Metalilla. Kokeellisuutta on enemmän kuin monilla bändeillä koko uran aikana, mutta silti hommassa on pointti eikä touhu muutu räpellykseksi.

Yksi tietty kappale, joka mielestäni kuvastaa tätä pointtia parhaiten, on eepos End of an Empire, jossa Iiro Rantasen (!) jazz-piano yhdistettynä mahtipontiseen maalailuun, kuoroon, örinään ja haikean kaiheaan lyriikkaan on jotain sellaista, mitä yksikään toinen (folk) metal -levy ei pysty tarjoamaan. Kun kappaletta vielä seuraa poikkeuksellisen tunnelmallinen ja (fyysistä ja henkistä) pysähtymistä vaativa outro, The Bosphorous Freezes Over, niin ei voi levy paljoa komeammin päättyä. Näitä edeltää paras "tavanomaisempi" Turisas-biisi, Fear the Fear, niin joo, levy todellakin paranee loppuaan kohti. Alkupuolellakin on hetkensä, mutta ilman päätöskolmikkoa kiekko jäisi rankasti edeltäjänsä jalkoihin.

Yksi nillitys, joka on häirinnyt minua nyt jo liian monta vuotta: nimittäin nimikkobiisin musavideo. Haluaisin yrittää havainnollistaa, kuinka videon suunnittelukokous on tapahtunut: "Joo, hei, jäbät, meil ois tämmöne suomalaine folkkimetallibändi, joiden juttu on tämmönen viikinki- ja historiaimago. Ne haluis videon biisist, joka alkaa säkeellä 'The pouring rain sticks to my face'. Mulla ois ihan täydelline idea, ette uskokaan: laitetaan ne ajaa jeeppiä autiomaassa. Niinpä, tiiän, ihan vitun nerokasta." Jossakin välissä vitsi taisi ns. lähteä lapasesta, vai mitä luulette?

torstai 4. toukokuuta 2017

Symphony X - Inconoclast (2011)

Symphony X:n "ainoa oikea" ilmaisu - eli progempi - on auennut minulle vähitellen. Innostuin yhtyeestä aikoinaan juurikin "väärän" 2000-luvun rankemman tyylin kautta, ja juuri siksi Paradise Lost ja etenkin Iconoclast ovat olleet minulle go-to-levyjä, jos haluan fiilistellä Russel Allenin raspia tai Michael Romeron sävellyskynää. Vasta muutaman viime kuukauden aikana olen alkanut tykästyä enemmän The Divine Wings of Tragedyn... no, ei kevyempään, mutta vähemmän rankkaan ilmaisuun. Koukeroistahan musa on aina ollut, mutta kenties The Odyssey ei ollut oikea paikka aloittaa... haluaisin sanoa, että monimuotoisempaan ilmaisuun siirtyminen, mutta Iconoclastin (implisiittinen) kuvaaminen yksiuloitteiseksi ei tekisi oikeutta levylle, Paradise Lostista puhumattakaan.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Iconoclast on metallisempi kuin Paradise Lost eikä se sen takia kuulosta varhaiselta Symphony X:ltä, ainakaan jos naavapartaisia "eka demo oli paras" -jääriä on uskominen. Todellisuudessa, vaikka Allen vetelee enemmän raspilla ja riffit ovat rankempia, bändin tunnistaa Symphony X:ksi välittömästi. Tarttuvuus, joka ei takerru koukeroisuuteen, on tallella, koska se ei ole koskaan mennytkään mihinkään. Kyllä, jonkinlaista suoraviivaistusta on tunneskaalalla tehty - balladeja levyllä ei ole, vaikka yhdeksän minuuttia kellottava When All Is Lost onkin vähän (suhteessa) seesteisempi - mutta kappalemateriaali on niin kovatasoista, ettei kenenkään sopisi valittaa näin hienoista biiseistä. Hyvien biisien päälle kun läntätään tiukka instrumentalisointi, Allenin rapsi ja musiikkiin erinomaisesti sopiva äänimaailma, Iconoclast on kerrassaan messevä paketti.

Kirjoitin jo kertaalleen tähän tekstiin parisataa sanaa vuodatusta aiheesta, joka ei liity millään muotoa Symphony X:ään tai Iconoclastiin, mutta pyyhin pois. Sinne meni. En tehnyt tätä sen takia, että pysyisin jossakin pointinkaltaisessa käsiteltävästä levystä, vaan A) koska voin omassa blogissani tehdä niin, jos siltä tuntuu ja B) se olisi oiva tapa purkaa blogiformaattia, siirtyä askeleen tajunnanvirtamaisempaan suuntaan. En vain jaksa alkaa vääntää kättä asiasta, johon en voi vaikuttaa (ainakaan yhdellä blogitekstillä). Siispä, säästetään kaikilta aikaa ja stressiä: menkää ja kuunnelkaa Iconoclast läpi. Se on helvetin hyvä levy, ja se ansaitsee lisäkuunteluja.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Stratovarius - Elysium (2011) & Symfonia - In Paradisum (2011)

On taas kulunut ainakin viikko edellisestä tekstistä. Perkeleen perkele. Siispä, jonkinlaisena hyvityksenä ja työekonomisena ratkaisuna tarjoilen sinulle, rakas Lukija, kaksi levyä yhdellä kertaa. Ja ei, tästä ei ole tulossa mikään pysyvä ratkaisu, vaan tällä kertaa minulla on jokin jopa pointti mukana: olisin joka tapauksessa vertaillut näitä kahta toisiinsa ja ne ovat peräkkäin levylistallani, joten why the fuck not?

Stratovariuksen ensimmäinen Tolkiton lätty, Polaris, oli varsin heikko tuotos eikä siltä lopulta lohjennut kuin muutama oikeasti hyväksi sanottava ralli. Periaatteessa se on kuitenkin hyväksyttävää, kun sen asettaa omaan kontekstiinsa - yhtyeessä ei enää ollut kiistämätöntä primus motoria, vaan kaikkien jäsenten sävellykset otettiin vastaan samalta viivalta (ainakin periaatteessa). Kakkoslevy Elysium oli siis ensimmäinen todellinen koetus, koska enää Tolkiton kokemattomuus ei passaa selitykseksi, vaan nyt homman pitäisi olla jo tiedossa ja hallussa.

Symfonia, vastaavasti, oli Tolkin toinen bändi Stratovariuksen jälkeen: Revolution Renaissancen kolme levyä olivat kukin asteikolla susipaskasta siedettävään, mutta ainakin ne olivat tyyliltään taattua Tolkkia, hyvässä että etenkin pahassa. Symfoniaa paukutettiin kovaa mediassa uutena superbändinä, jolla oli yhden sijasta kaksi primus motoria - toinen pääjehu oli aikoinaan Angrassakin laulanut Andre Matos. Koska Revolution Renaissance oli loppunut vähintäänkin kyseenalaisissa merkeissä (tarinat kertovat, että Tolkki ei soittanut yhtyeen kolmoslevy Trinityllä ollenkaan), Symfonian piti olla Tolkin paluu huipulle ja, jos nyt ihan totta puhutaan, laatusävellysten pariin.

Periaatteessa, siis, levyt olivat ilmestyessään hyvin samanlaisessa asemassa: molemmilla oli paljon osoitettavaa muusikoidensa kyvyistä ja sävellyskynän särmästä. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat, sillä toinen levyistä on uudenlainen ja hyvä, kun toinen on ummehtuneen tavanomainen sekä korkeintaan keskinkertainen.

Tietenkin Tolkin levy on Tolkin levy ja kuulostaa vain Tolkin levyltä; valitettavasti Tolkilla oli pitkä huonojen levyjen kausi, joka ei katkennut Symfonian ainoaan levyyn. In Paradisum kuulostaa vain ja ainoastaan B-luokan Tolkilta, vaikka tulkitsijan aksentti ei olekaan kotoinen rallienglanti, vaan eteläamerikkalainen tankero. Biiseistä oikeastaan kiinnostavia ovat kaksi ensimmäistä, Fields of Avalon ja Come by the Hills sekä puolivälin kelvollinen Pilgrim Road - koko muu kiekko on pelkkää tusinatolkkia, niin moneen kertaan kuultuja melodioita ja sovituksia, että eihän tätä voi hyvänä pitää.

Vastaavasti Elysium on pirteä levy, jolta löytyy uudenlaista ja silti Stratovariukseksi tunnistettavaa materiaalia. Stratovarius ilman Timo Tolkkia ei ole enää kliseisiin iskelmämelodioihin nojaava syöksykierre, vaan koukeroisempi ja oivaltavampi bändikokonaisuus. Siinä missä In Paradisum sisältää vain muutaman ei-niin-huonon biisin, Elysium sisältää vain yhden keskinkertaisen rallin, Move the Mountainin. Jos yhdeksästä biisistä löytyy kahdeksan, jotka liikkuvat kouluarvosanoilla ysipuolen ja kasimiikan välissä, ei levy kovin huonoa arvosanaa saisi. Lisäksi, levyn kiiltävimpänä helmenä on kerrassaan erinomainen, peräti 18 minuuttia kellottava Elysium, joka (viimeistään) osoittaa, että Matias Kupiainen on parasta, mitä Stratovariukselle on tapahtunut sitten Timo Kotipellon.

Ei, Elysium ei kuulosta Visionsilta tai Episodelta. Helvetin hyvä niin - ei tarvitse katsoa In Paradisumia kauempaa, mihin vanhojen teosten perään haihattelu pitkällä aikavälillä johtaa.