perjantai 27. tammikuuta 2017

Amon Amarth - Surtur Rising (2011)

Tiedätkö, mikä helpottaa näiden tekstien tekemistä? Se, että valikoin oikean levyn - tai, ainakin, että käsitän virheeni ennen kuin alan kirjoittaa tekstiä ja mietin, että eikös tämä ole jo tullut sanottua joskus... Perkele, taisi olla ensimmäinen kerta, ainakin ensimmäinen kerta toviin. Tuli taas hiukan typerä olo - ei sinänsä mitään uutta, mutta kuitenkin...

Ei, ei vieläkään lähde tämä Amon Amarth -touhu. Ja minulla on (jostakin saatu/omittu) Amon Amarth -huppari parhaillaan päällä. Yhtyeen musiikki on aina tuntunut liian keskinkertaiselta ollakseen koukuttavaa ja gimmick (tai USP, unique selling point) liian kevyt ollakseen kiinnostava. Melodöödistä tehdään joka suunnalla, toisinaan paremmin ja usein huonommin, joten Amon Amarthin pitäisi tehdä paljon parempaa musiikkia ollakseen silmissäni melko överin asemansa ansainnut porukka. Koko viikinkitematiikkakin on imetty kuiviin joskus vuoden 2006 ja 2011 välillä, kenties aiemmin. Vaikka olen yrittänyt etsiä käsiini yhtyeen kehutuimpia ja varhaisempia levyjä, gimmick ja musa ovat jääneet vaisuiksi.

Surtur Rising ei tee poikkeusta. Se on tasapaksuudessaan tylsä levy, jota Johan Heggin tyylikäs örinä ei pelasta. Se vain on. Siinä missä Twilight of the Thunder Godilta ja Versus the Worldilta löysin hyviä biisejä - ei montaa, mutta muutaman nyt ainakin - niin Surtur Rising tarjoaa vain Amon Amarth -kaavalla rakennettuja Amon Amarth -biisejä, jotka olen kuullut jo ennen kuin olen niitä kuunnellut. Ainoa yhtään mielikuvitustani kutkuttava ralli on Destroyer of the Universe, mutta pelkästään vahvan kertosäekoukkunsa takia. Mikään ei tunnu yllättävän minua tällä levyllä. Viimeistään tässä vaiheessa urakehitystään, fanienkin on täytynyt käsittää, että nämä svenssonit tallovat nyt samoja polkuja, koska eivät osaa/halua/uskalla/mitäikinä astua niiden askelmerkkien ulkopuolelle. Enkä vieläkään tarkoita sitä, että homman pitäisi muuttua jokaisella levyllä tyystin erilaiseksi, mutta on silti olemassa keskitie kaavoihin jämähtämisen ja innovaation innovaation itsensä takia välillä.

Ja ennen kuin joku tivaa vastausta itsestäänselvään kysymykseen, ei, en ole hankkinut tätä levyä itse, vaan tyttöystäväni toi tämän mukanaan, kun muutimme yhteen. Kahdesti, jos tarkkoja ollaan. Edellinen tyttöystäväni osti Surtur Risingin spesiaaliversion, jonka mukana tuli älytön minipatsas; nykyinen tyttöystäväni vain omisti tämän kiekon. Nyt, jos sallitte, kuuntelen jotakin kiinnostavampaa.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Therion - Sitra Ahra (2010)

Therion on outo otus. Se aloitti uransa death metal -bändinä, joka neljän levyn aikana lipsui hitusen sinfonisempaan suuntaan, kunnes lopullinen irtiotto tapahtui viidennellä lätyllä, Thelillä, hylkäsi kuolometallin tyystin. Yhtyeen yhdistelmä klassista musiikkia ja kuorolaulua - joka oli Theli-aikoihin ainoa vokalisointikeino, sikäli en ole pahasti pihalla (mikä ei olisi uutta) - on mielestäni edelleen melkoisen uniikki. Yleisesti yhtyeen parhaina levyinä pidetään vuoden 2004 albumikaksikko Lemuria / Sirius B, joita olen metsästänyt melkein kymmenen vuotta, mutta ilman säädylliseen hintaluokkaan osuvia kopiota. Sen sijaan tyydyin kerran poimimaan yhtyeen myöhemmän kiekon, Sitra Ahran, ihan sillä perusteella, että se oli halpa ja en ollut koskaan tajunnut bändiä ja mitäpä väliä, levy kuin levy...

Sitra Ahra ei ole hyvä levy, sanotaan se nyt jo näin kättelyssä. Se rönsyilee kaikkiin mahdollisiin suuntiin luomatta kunnollista koheesiota. Hetkittäin rokkaillaan, sitten rämistellään, sen jälkeen tunnelmoidaan ja lopulta hamuillaan okkultismin hämärissä vesissä. Levystä ei saa mitään otetta ja vaikka saisikin, kappalemateriaali on helvetillisen heikkoa, turhaa pyörittelyä. Siis eihän joku Land of Canaan mene mihinkään, vaikka se kestää kymmenisen minuuttia. Tämä kuvaa koko levyä, joka A) kestää ihan liian pitkään ja B) ei mene mihinkään, vaikka kovasti yrittääkin.

Syy tälle on selvä, jos jostakin joskus kuulemani/lukemani huhu pitää paikkansa: Sitra Ahra on Gothic Kabbalah -sessioista ylijääneiden rallien hautausmaa. Siltä se ainakin kuulostaa, joten puhtaasti tältä perusteelta olen valmis uskomaan väitettä, jonka totuuspohjasta en tiedä mitään. Olen siis melkoisesti kuten maailman vaikutusvaltaisin mies - sillä erolla, tosin, että minä myönnän tietämättömyyteni (ja laiskuuteni selvittää huomion taustoja). Rasistinen appelsiini ei moista nöyryytystä tee, koskaan. Se siitä politiikasta. Veikkaan, että laiskuuteni on jaettu myös Therionin leirissä, koska Sitra Ahra on niin täydellisen tarpeeton levy, että en jaksa uskoa kenenkään tosissaan yrittäneen sen kanssa. Hankin sittemmin (liian myöhään tähän blogiin ehtiäkseen) Gothic Kabbalahin ja se on eittämättä kiinnostavampi levy, vaikka eihän se kaiken hypen arvoinen ole mitenkään päin.

En tajua Therionin hienoutta, etenkään Sitra Ahran pohjalta. Kiekko on typerä, suomeksi sanottuna, eikä se tehnyt minusta pisaraakaan vastaanottavaisempaa klassisen musiikin ja metallin yhdistelemiselle. Onneksi olen viisastunut sittemmin ja esimerkiksi Trans-Siberian Orchestra uppoaa... no ei kybällä, mutta ainakin kasilla, juunou? Pitäisi varmaan hankkia ne kaikkein kehutuimmat levyt ja näin aionkin tehdä, kunhan vain joskus tulisivat kunnon hintaan (eli noin kymppiin kipale) vastaan. Pitäisi varmaan tilata netistä, mutta kun ei huvittaisi - koko nettitilailu pilaa levykeräilyn, mielestäni, kun mitä vaan saa milloin vaan, ainakin näin suunnilleen, periaatteessa. Vuosikausien hakuilu kaiken maailman divareissa sekä, tietenkin, levykaupoissa ja pari henkilökohtaista konkurssia ovat ainoa oikea keräilijän tie.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Star One - Victims of the Modern Age (2010)

Arjen Anthony Lucassen kävi vuoden 2010 paikkeilla syvällä masennuksen pohjamudissa. Osaltaan tämä näkyi jo Ayeronin 01011001 -levyllä, joka oli huomattavasti synkempi (tupla)kiekko kuin vaikkapa The Human Equation tai jopa Lucassenin projekteista metallisimman, Star Onen, esikoislätty Space Metal. Silti se oli linjassa aiempien Ayreon-tuotosten kanssa ja samalla, omaan makuuni, paras Lucassenin levyistä siihen saakka. Ennen Star Onen puoleen palaamista hän teki levyn ja kiertueen (korjatkaa, jos olen väärässä) Guilt Machine -prokkiksen kanssa, josta hän ei kuulema muista mitään. Sen jälkeen hän alkoi työstää uutta musiikkia, koska siinä hän on maailman huippua ja hänellä on taattu fanikunta ja rahaakin taitaa virrata sisään - huolimatta siitä, että herran pään sisässä kyti melkoinen kurimus.

Victims of the Modern Age on makuuni paras Lucassenin kaikista levyistä, jotka olen tähän mennessä löytänyt. Se on synkkä, raskas, groovaava, tunnelmallinen ja pirullisen oivallinen, kaikin puolin. Jo pelkästään solistikatras - Russel Allen, Damien Wilson, Floor Jansen ja Dan Swanö - takaa kovatasoisen kiekon, mutta kun kappalemateriaali on huipussaan, eihän siinä valitella sovi. Digital Rain, Earth That Was, Cassandra Complex sekä päräyttävä päätösraita, joka (kuten leffa, johon se pohjaa) patistaa filosofiseen pysähtymiseen, It All Ends Here ovat niin hienoja sävellyksiä, että jo yksi näistä olisi melkein millä tahansa muulla levyllä kohokohta, mutta täältähän niitä löytyy useita. Ja kun ne vielä tulkitaan niin upeasti, kuin tällaiselta katraalta odottaa sopii, eipä siinä juuri voi muuta kuin diggailla. En usko että kovin moni solisti voisi vetää näitä biisejä yhtä upeasti kuin valittu kvartetti - siis, jumalauta miten upeasti Russel Allen vetää Earth That Wasin, ei mitään rajaa!

Kuten aiemmalla Star One -levyllä, myös Victims of the Modern Agella kappaleiden aiheet ja sanoitukset vedetään scifistä, klassisemmasta tai vähän epätavallisemmasta. Digital Rain liittyy The Matrixiin, Victims of the Modern Age Kellopeli appelsiiniin, Cassandra Complex 12 apinaan, It All Ends Here Blade Runneriin ja niin edelleen. Vaikka kappaleet on mahdollista kuunnella ilman tietämystä mainituista leffoista, monet viittauksista lyriikoissa jäävät etäisiksi ja, täten, lyriikat saattavat haiskahtaa typeriltä. Siispä määrään kaikille levystä kiinnostuneille scifi-kuurin, jonka myötä Victims of the Modern Age avaa loput salansa.

Kuten lienee sanomattakin selvä, levy on todella synkkä. Paljon synkempi kuin mikään, mitä Lucassen on aiemmin tai sittemmin tehnyt. Örinää on myös melkoisesti, joskin enemmän mausteena kuin varsinaisena instrumenttina. Äänimaailma on paksu, painostava ja perkeleellisen hieno. Sanoitukset pyörivät lähinnä dystopioiden ympärillä. Kaikki tämä heijastelee, uskoisin, Lucassenin mielenmaisemaa levyn tekemisen aikoihin. Mikään hyvänmielenlevy Victims of the Modern Age ei totisesti ole, vaikka sitä kuunnellessa ei voikaan olla virnistelemättä, niin kova se on. Synkkyydestä huolimatta - tai juuri siitä johtuen - Star Onen kakkoskiekko on oma suosikkini Lucassenin tähänastisesta tuotannosta. Olen valmis luovuttamaan tuon tittelin Ayreonin tulevalle levylle (nimeltään The Source, jos joku ei ole kuullut), kunhan se on parempi, tietenkin: jos solistikattaus antaa mitään osviittaa, hyvältä näyttää. Mikään levy, jossa laulavat Russel Allen, Floor Jansen, Hansi Kürsch, Tobias Sammet, James LaBrie, Simone Simmons ja muita helvetin kovia tulkitsijoita, ei vain voi olla susipaska.

Ei, mä en yleensä antaudu hypelle. Nyt en vaan voi mitään.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Stam1na - Viimeinen Atlantis (2010)

Joo, on taas venähtänyt tekstien väli - minkäs teet, kun ei kotona ehdi kuin nukkua. No, onneksi tämä blogi ei ole niin pakottavan kiireellinen urakka, kunhan omaksi huviksi kirjoittelen. Silti, jos joku näitä tekstejä odottelee, olen pahoillani tavallista hitusen pidemmästä odottelusta.

Olen usein sanonut, että Stam1na tuskin tulee koskaan tekemään Uudet kymmenen käskyt -levyä parempaa kokopitkää. Moinen temppu vaatisi ihmeitä, sen verran timanttinen levy UKK on. Mutta jos joku jo ilmestynyt levy voi tuota levyä haastaa, se on Viimeinen Atlantis. Ei epäilystäkään: tämä tässä olisi melkein minkä tahansa muun bändin paras levy ilman ainuttakaan heikkoa biisiä ja timanttisella tarinalla, tietenkään äärettömän tärkeää kantaaottavuutta unohtamatta. Joidenkin mielestä ekotiedostavat sanoitukset saattavat tuntua saarnaavilta, mutta Hyrden tyylitajulla ja sananväänntelyllä muussa tapauksessa tekotaiteellisista tylytyksistä tulee todella tuimaa lyriikkaa.

Viimeisen Atlantiksen tarina kertoo nyky-yhteiskunnan hajoamisesta ekokatastrofin äärellä ja syistä, jotka siihen johtivat. Pakkolasku, etenkin, iskee julmatarkkoja huomioita nykymenostamme ja hyperkapitalismin itsetuhoisuudesta. Jäteputkiaivot, Elämän tarkoitus sekä kenties levyn riipaisevin ralli, Viestintuoja, ovat niin häkellyttävän hienoja näytteitä älykästä metallimusiikkia, että kyllä tämän rinnalla tusinapaskaa suoltavat kusipäät saavat luvan hävetä. Sanoitusten painava yhteiskunnalliset huomiot ovat osuvia ja niistä johtuva apokalyptinen jätemyllypainajainen on pisteliäämpi, kun huomiot yhteiskunnasta kolahtavat liian lähelle omaa elämää ja omia (eittämättä kestämättömiä) kulutustottumuksia ja... Fun stuff, eh? Jos tämä kuvaus vaikuttaa ärsyttävältä, kenties saat Stam1na-annoksesi muualta.

Kappalemateriaali on parasta Stam1naa sitä yhtä levyä lukuun ottamatta. Jo mainitut rallit yhdistettynä bläkkistä joukkoon sekoittavaan Eloonjääneeseen, kiperän tunnelmalliseen Viimeiseen Atlantikseen sekä murskaavaan Maalla, merellä, ilmassa... timanttista settiä, alusta loppuun. Mitä enemmän levyä kuuntelen, sen paremmalta se kuulostaa, sen hiotummin sävelletyltä ja sovitetulta ja...

Vitut.

Kyllä mä aion sen sanoa. Haistakaa paska, jos väitätte paskanjauhajaksi.

Viimeinen Atlantis on Stam1nan paras levy. On se. Jo pelkästään sen takia, että kuuntelen sitä nykyään auliimmin kuin UKK:ta, ja täysin ilman nostalgialaseja. Jonakin toisena päivänä saatan sanoa toisin, mutta nyt, 18.1.2017, vannon Viimeisen Atlantiksen nimeen.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Sabaton - Coat of Arms (2010)

Kantani Sabatoniin ei ole muuttunut, joten ei mennä siihen sen enempää. Jos näkemykseni ei ole tuttu, tästä blogista löytyvät tekstit Coat of Armsia vanhemmista levyistä sekä Imperiumista löytyy The Last Stand -arvioni, joista tuon kannan voi käydä todistamassa. Jälleen kerran jotkut biiseistä ovat parempia - muutama on jopa hyvä - ja loput sitä samaa, the same old the same old. Sen sijaan aionkin käyttää tämän blogitekstin pilkkaamalla Sabatonin yrityksiä kirjoittaa lyriikkaa.

Send them over the waves
Our sentinels
They report the news
Position of our foes
This battlefield's been chosen
Tactically in advance
Time to alert our fighters
We're soon in range
(Midway)

Siis tämä on ensinnäkin aivan hirveää paskaa, noin lyriikallisena näytteenä. Jos sitä nyt ei joku tiedä tai käsitä, lyriikan ei ole tarkoitus vain listata asioita, luetteloida Wikipediasta kaivettuja faktoja. Yleensä Sabatonin jätkät kaivavat yksittäisiä huomioita ja vain länttäävät ne melodian päälle, kutsuen niitä lyriikoiksi, mutta Midwayn kohdalla sekin oli liikaa. Mitä informaatiota, historiallista tietoa, tämä säkeistö tarjoilee? Tiedustelijat tuovat infoa vihollisliikkeistä, taistelukentät valitaan taktisin perustein etukäteen ja lopulta rähistään? Jos joku ei näitä tiedä, hän tarvitsee yleissivistyksen, ei keskinkertaista korkkariheviä.

Ever since it started
On Kristallnacht of '38
When liberty died
And truth was denied
Sent away on trains on a way-way trip to hell
Enter the gates - Auschwitz awaits!
(The Final Solution)

Laatuesimerkki trivialyriikoista, joita ryyditetään vähintäänkin kyseenalaisilla yksinkertaistuksilla ja rautalangasta väännetyillä kielikuvankaltaisilla. Ensinnäkin on melkoisen rankka yksinkertaistus väittää, että "vapaus kuoli ja totuus kiellettiin" natsi-Saksassa: juutalaisilta kyllä vietiin vapaus ja ihmisarvo, mutta se silti päde koko valtioon tai edes suureen osaan sen väestöstä - puhumattakaan siitä, että "totuuden kieltäminen" edistää yksiuloitteista historianäkemystä, jossa on olemassa yksi totuus, joka voidaan kieltää (näin siis ei ole). Lisäksi Kristallnacht ei ollut kuin yksi askel loivalla luiskalla juutalaisten totaaliseen dehumanisaatioon, eikä sitä voi täten pitää tapahtumana, joka johti "vapauden kuolemaan" ja "totuuden kieltämiseen".

Do you remember
When Nazis forced their rule on Poland
1939 and the allies turned away
(Uprising)

Joo, on vain osa ekaa säkeistöä, mutta miksi laittaa loput, kun haluan puhua näistä kolmesta säkeestä? Eniveis: nämä säkeet ja monet (niiiin kovin monet vastaavat) ärsyttävät minua suunnattomaksi, koska ne on tehty vain yhtä tarkoitusta varten - puolalaisen keikkayleisön huudettavaksi. Art of Warin 40:1 iski puolalaisen nationalismin henkitorvelle, joten tokihan uudella Sabaton-kiekolla piti olla joku Puolaa käsittelevä biisi, jota voi sitten soittaa sen isomman hitin jälkeen, saada porukan kyynelehtimään pateettisessa kansallisessa paatoksessaan. Tähän päälle vielä kun heitetään se fakta, ettei Sabaton-leirissä muisteta historiaa oikein kunnolla: vuonna 1939 juurikin Saksan hyökkäys Puolaan (1.9.1939 alkaen) johti liittoutuneiden sodanjulistukseen eli LIITTOUTUNEET EIVÄT KÄÄNTYNEET POIS! On toki helvetin helppoa vaan laukoa typerää paskaa, kun ei tarvitse oikeasti miettiä armeijoiden mobilisointia, sotilaiden kouluttamista, kaiken mahdollisen ja mahdottoman paskan organisointia - kunhan huutaa, että paskat, ette tulleet teleportilla tänne ja pysäyttäneet muutenkin jo helvetillisen tehokasta ja lyhyttä hyökkäystä. 1940, kun Saksa hyökkäsi Belgian ja Alankomaiden kautta Ranskaan, britit ja ranskanleivät olivat vasta järjestelemässä joukkojaan, odottaen uutta ensimmäistä maailmansotaa. (Oion luultavasti mutkia, mutta ainakaan en pistä tuhansia ihmisiä laulamaan yksinkertaistaustani, heiluttaen lippujaan ja epäsuorasti oikeuttaen heidän potaskaansa.)

Joo, ei mulla muuta. Peace.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Rhapsody of Fire - The Frozen Tears of Angels & The Cold Embrace of Fear (2010)

Rhapsody muutti nimensä Rhapsody of Fireksi, koska Manowarin Joey DeMaion kipparoima Magic Circle -levy-yhtiö onnistui luomaan aikaan melkoisen sopimussotkun, joka oli koitua koko bändin kuolemaksi. Vuonna 2006 Rhapsody of Fire julkaisi turhanpäiväisen Triumph or Agony -levyn, joka jäi minulta hankkimatta yhden kirjastolainakuuntelun perusteella. Sitä edeltävä Symphony of the Enchanted Lands pt. II ei sekään, yhtä erinomaista voimametallirallia lukuun ottamatta, ollut kovin erikoinen tuotos. Näitä kahta levyä seurasi koko Magic Circle -sotku ja neljän vuoden levytystauko, joka katkesi uuden levy-yhtiön, Nuclear Blastin, kautta julkaistuun The Frozen Tears of Angelsiin. Koska alla oli pari heikkoa kiekkoa ja pitkä tauko, bändillä oli paineita näyttää olevansa yhä tilanteen tasalla.

The Frozen Tears of Angels on paljon parempi levy kuin kaksi sitä edeltävää tuotosta, ei siitä mitään, mutta se on silti keskinkertainen kokonaisuus. Sillä on muutama helmi – Sea of Fate, Reign of Terror sekä On the Way to Ainor – mutta muuten levy on melkoisen yhdentekevää pyörittelyä. Mammuttimainen nimikkoraita on vain kalpea aavistus yhtyeen aiemmista jättiläisralleista, kertaakaan kappalemateriaali ei yllä varhaisvuosien ilottelun tasolle ja tuskallisista lyriikoista puuttuu yksinkertainen riemu, joka teki vanhojen levyjen myötähäpeäntäytteisistä tarinoista niin viihdyttäviä. The Frozen Tears of Angels on keski-ikäistynyttä, näivettynyttä ja rutinoitunutta sinfoniametallia. Kaikki peruspalikat ovat toki tallella, juu, mutta silti touhusta puuttuu näyttämisen ja tekemisen riemu. Levy on pelkkä rutiinisuoritus.

The Cold Embrace of Fear yrittää niin kovasti olla uusi Rain of the Thousand Flames, että ihan sattuu. Vaan kun vuosi ei ole enää 2001, vaan 2010 (huomaa ykkösen muuttunut paikka). EP:n kappaleista huomaa, että ne ovat ylijäämämateriaalia varsinaiselta levyltä, ja se, että yksi biiseistä sattuu olemaan vartin mittainen, on vain sattumaa. Levyn takakannesta löytyy listaus seitsemälle biisille, mutta eihän niitä oikeasti niin montaa ole, vaan joukossa on useita introja/välisoittoja/dialogeja sekä pakollinen keskiaikaballadi. Oikeasti uusia biisejä on kaksi tai kolme, joista yksi kestää, kuten sanottua, vartin. Eihän tätä tuotosta voi oikein kenellekään suositella, mutta onpahan nyt siitä huolimatta joskus tullut hyllyyn hankittua.

Rhapsody of Fire on sittemmin jatkanut tismalleen samalla linjalla. Periaatteessa on ihailtavaa, että jätkät pääsivät vaikeuksiensa ja sopparisotkujensa yli, mutta vielä kun tekisivät oikeasti hyvän levyn, niin johan tässä ilo repeäisi. Ei tosin yhtä paljoa kuin siitä tosiseikasta, että tänä vuonna, anno domini 2017, keikkalavoja kiertää kolme (!!!) Rhapsodya.


P.S. 2017 tuli ja 2016 meni. Toivottavasti vastaan sattuu tulevana kalenterivuonna kivoja juttuja itse kullekin.