torstai 17. elokuuta 2017

Amaranthe - The Nexus (2013)

Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.

The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.

Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Wintersun - Time I (2012)

Wintersun ja etenkin Jari Mäenpää on ollut vuosien saatossa monien vitsien punchline. Oli miehestä tai bändistä (tai no, bändi ja bändi, uudella levyllä jopa kansivihkosen PhotoShop-kuvat ovat Mäenpään käsialaa) mitä mieltä tahansa, Mäenpää on visionääri... jälleen, hyvässä ja pahassa. Perfektionismin ja vähintäänkin massiivisen musiikillisen ilmaisun johdosta Wintersunin suunniteltu kakkoslevy Time on edelleenkin tätä kirjoittaessa (elokuu 2017) julkaisematta, vaikka tarina kertoo, että rummut on äänitetty levyä varten vuonna 2006. Ongelman juuri on musiikin kohtuuttomassa skaalassa ja, kuten arvata saattaa, Mäenpään toimintatavassa: sen sijaan, että Mäenpää veisi bändinsä studioon, nauhoittaisi kappaleet studiossa ja antaisi ammattimiksaajan hioa äänimaailman kohdilleen (Mäenpään toki avustaessa), hänen on tehtävä kaikki itse, jotta levy olisi tismalleen vision mukainen. Mäenpään kotikoneen kapasitetti useiden satojen raitojen käsittelyyn on loppunut toistuvasti eikä loppua näy, vaan täydellisyys ei ole täydellisyyttä ilman täydellisyyttä.

2011 Mäenpää suostui ratkaisuun, joka on hänen mielestään (ainakin Facebook-avautumisten mukaan) "VALTAVA kompromissi": hän lupasi jakaa Timen kahtia, kahteen erikseen julkaistavaan levyyn, joista ensimmäinen ilmestyisi 2012, toinen sitten 2013 tai 2014. Samalla mentiin ihan tavalliseen studioon hoitamaan äänitykset ja miksaukset loppuun, kuten (Guomenta-miestä lainatakseni) noin sata prosenttia kaikista muista maailman bändeistä tekisi. 2012 Time I ilmestyi, kyllä vain, kolmen kappaleen ja kahden intro/välisoiton muodossa; Time II:stä ei ole tietoa vieläkään, mutta puhutaan myöhemmistä käänteistä myöhemmin.

Onko Time I odotuksen arvoinen? No juu, mutta se on silti vain puolikas levy. Siinä on kolme biisiä - erinomaisia tai ainakin hyviä biisejä - mutta vain kolme biisiä. Se tuntuu alkusoitolta varsinaiselle levytykselle, EP-maistiaiselle tulevasta magnum opuksesta. Materiaalia jokaisessa biisissä on hirveä määrä, kyllä, joten ehkä tämmöinen silvottu julkaisu on kuulijaystävällinen ratkaisu. Kun niistä biiseistä puhutaan, minulle Sons of Winter and Stars on kenties Wintersunin paras kappale, eivätkä kaksi muutakaan ole pöllömpiä.

Wintersun on hieno bändi, mutta se ei ole kovin sympaattinen bändi, kiitos Mäenpään megalomaanisen vision ja toisinaan suorastaan aggressiivisen keskustelutyylin. Hän on visionääri ja jos tuota visiota seuraten syntyy jatkossakin näin hyviä levyjä, ei sovi valittaa, mutta silti suoranainen fanittaminen on vaikeaa. Vedonlyönti pystyyn siitä, koska se Time II ilmestyy - omat veikkaukseni on, että myöhästelyistään huolimatta ennen kuin George R.R. Martin saa The Winds of Winterin meidän kuolevaisten luettavaksi.

P.S. Tuo kansikuva on, edelleen, ihan julmetun ruma. Ihan hirveä sekasotku.

perjantai 11. elokuuta 2017

Testament - Dark Roots of Earth (2012)

Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.

Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.

P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird (2012)

Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.

Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.

Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.

torstai 3. elokuuta 2017

Stam1na - Nocebo (2012)

Stam1na on jännä bändi siinä, että se on samaan aikaan ihan helvetin epätasainen, mutta kuitenkin poikkeuksellisen tasalaatuinen bändi. Joo, on taas melkoinen ristiriita, mutta annapa kun yritän selittää: veikkaisin, että kuka tahansa (ainakin järjissään oleva) myöntää, että Uudet kymmenen käskyä on yhtyeen paras levy, kun taas muiden paremmuusjärjestys määräytyy kuulijakohtaisesti. Minulle tuo paremmusjärjestys on ollut seuraavanlainen jo tovin: UKK, Viimeinen Atlantis, Elokuutio ja sitten melkoinen kanjoni ennen "niitä loppuja". Tämä ei tarkoita sitä, että A) "ne loput" olisivat huonoja levyjä, vaan että ne tuntuvat välitöiltä napakymppien väleissä; ja että B) jotkin yhtyeen parhaista ralleista eivät olisi välitöikseni haukkumilla lätyillä. Esimerkiksi Nocebolta löytyy aivan timanttinen Valtiaan uudet vaatteet sekä selvästi keskitason yläpuolella keikkuva Puolikas ihminen ja vastikää minulle avautunut Arveton on arvoton. Silti levy on kokonaisuutena kalpea aavistus verrattuna vaikka siihen UKK:n.

Saman viiltävän syväanalyysin voisi heittää joku toinenkin, joskin sillä - eittämättä varsin merkittävällä erolla - että Nocebo ei olisi välityön vaan napakympin asemassa ja vaikkapa Viimeinen Atlantis väliinputoajana. Olen lukenut puheenvuoroja, joissa on tehty enemmän tai vähemmän juurikin näin. Olen kuullut myös, että jotkut ehdottavat SLK:n olevan parasta Stam1naa ja niin edelleen. Tuntuu myös siltä, että kaikki ovat samaa mieltä, että aika-ajoin bändi upottaa kätensä ranteita tai kyynärpäitä myöten ripulipaskaan ja suoltaa ilmoille välityön, vaikka olemmekin kollektiivina riitaisia siitä, mikä tuo välityölevy milloinkin on. Täten olen tullut siihen tulokseen, että Stam1na on erittäin tasalaatuinen bändi, vaikka sen levyjen tasoerot ovat poikkeuksellisen suuret.

En usko, että olen kuunnellut Noceboa kertaakaan läpi reiluun vuoteen, ennen kuin otin sen käsittelyyn tätä blogitekstiä varten; nyt kiekko on pyörähtänyt n. kerran päivässä. Olen oikeastaan yllättynyt kuinka hyvää settiä levyltä löytyykin: Aivohalvaus on ihan kelpo rykäisy, Rabies ei sekään ole paha ja yksi levyn parhaita on, aiemmin täysin irralliseksi jäänyt, päätösraita Arveton on arvoton. Kun tämä on tullut sanottua, joskus pitämäni Pirunpaska on ihan perkeleellistä anaalisaastaa, Ei encorea on korkeintaan keskinkertainen ja ylipitkä Lepositeet pitäisi kieltää lailla. Miinuksistaan huolimatta Nocebo jää plussalle - ei paljoa, mutta hiukan. Ei se ole, kuten olen aiemmin väittänyt, bändinsä huonoin levy, mutta ei se parempaan puoliskoon mahdu mitenkään päin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Six Feet Under - Undead (2012)

Six Feet Under oli, jos puhtaasti musiikillisilla meriiteillä asiaa tarkastelee, aivan hirveä bändi, joka teki levyjä, joista saattoi pitää vain niiden huonouden tiedostaen. Minulle bändi on edelleenkin guilty pleasure -suosikki: vaikka Chris Barnes ja kaverit eivät ole tehneet kuin, armollisellakin laskutavalla, muutaman hyvän levyn, kokoelmastani löytyy puolentusinaa tuotosta. Saatoit huomata, rakas Lukija, että käytin tämän kappaleen varrella kahta eri aikamuotoa: imperfektiä puhuessani bändin musiikista, preesensiä puhuessani suhtautumisestani bändiin. Syy tähän ratkaisuun on Undeadin käynnistämä muutos Six Feet Underissa.

Puhtaasti musiikillisilla meriiteillä tarkasteltuna Undead saattaa hyvinkin olla Six Feet Underin paras levy, koska se on tavallista, parempaa keskikastia olevaa death metalia. Se ei kuitenkaan ole tippaakaan kiinnostava levy, eikä ainakaan tragikoomisella tavalla hulvatonta kuunneltavaa - se on vain parempaa keskikastia olevaa tavallista döödistä. Minulle juuri yhtyeen death 'n' roll -räpellys erotti Six Feet Underin noin kahdestakymmenstäviidestä miljoonasta vastaavasta korkeintaan keskinkertaisesta kuolometallijyrästä. Undeadilla, kuten sanottua, tuosta bändistä on jäljellä vain nimi ja Barnesin paskat örinät, jotka olivat aina plussan sijasta merkittävä miinus, mutta ne kuuluivat yhtyeen hellyyttävään räpellykseen - nyt Barnes on vain paska solisti vetämässä kelvollista death metalia.

Saattaa vaikuttaa epäreilulta nillitykseltä ja vielä kaksinaismoralistiselta sellaiselta, koska vaadin aina bändeiltä kehittymistä, mutta kun nyt Six Feet Under on kehittynyt, se on jotekin perinjuurin väärin. Hyvä on, fair enough, mutta pointtinani on (mielestäni ainakin) ollut aina se, että ei se millaiseksi muututaan vaan miten muutos toteutetaan ja omaan makuuni muutos tasapäistämisen ja identiteetin kadottamisen suuntaan ei ole hyvä keino musiikilliseen kehittymiseen. Olisin täysin messissä muutoksessa, jossa Six Feet Under hioo ja muuttaa ilmaisuaan, mutta pysyy kuitenkin keskikastin tusinayrittäjästä erilaisena (vaikka erilaisuus ei olisikaan samanlaista kuin aiemmin) bändinä. Se ei kuitenkaan ole todellisuus, jossa olemme Undeadin ilmestymisen jälkeen eläneet, vaan vuodesta 2012 alkaen "bändi" (=Barnes & vaihtuva pääsäveltäjä) on vääntänyt levyn joka vuosi (kun sivuutetaan 2014 ja lasketaan mukaan kammottavan surkea coverlevy Graveyard Classics IV: The Number of the Priest). Jokainen on ollut geneeristä, keskinkertaista döödistä säestettynä paska-Barnesilla.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sabaton - Carolus Rex (2012)

Taas uusi Sabaton-levy, taas uusi mahdollisuus suututtaa ihmisiä - heh. En aio mennä saman paskaämpärin äärelle tällä kertaa, koska en jaksa ja koska Carolus Rex on vähiten "hei tehtiin teiän kansallisen historiankirjoituksen myytistä wikipedia-artikkelin pohjalta biisi, tykätkää meistä" -mentaliteetiltä haiskahtava levy. Lyriikka ei ole vieläkään, koskaan, ikinä, hyvää tai edes kelvollista, vaan militaristinen kunnian tavoittelu sotimalla yhdistettynä triviaaleihin tietohippuihin ei vain yksinkertaisesti ole laadukkaan sanoitustyöskentelyn tai historian popularisoinnin merkki - ja aion pitää tästä väitteestä kiinni jatkossakin. Kuten sanottua, Carolus Rex ei ole lähelläkään pahinta Sabatonia lyriikkarintamalla, vaan, uskoo ken tahtoo, levykokonaisuus muodostaa jonkin narratiivin! Niinpä! Ei sitä helpolla uskoisi bändiltä, jolle levyn teema on tarkoittanut "no jos me nyt jotain jostain sodista tai taisteluista laulettaisi". Carolus Rex kertoo Ruotsin suurvalta-ajasta - eli Kustaa II Aadolfin johdolla tapahtuneesta rynnistyksestä 30-vuotiseen sotaan Kaarle XII:n kuolemaan - ja on, senkin puolesta, kiinnostavampi aihepiiri kuin iänikuiset toisen maailmansodan taistelutantereet. Siitäkin huolimatta sanoitukset ovat varsin jäätävää paskaa eli ei mitään uutta Sabatonille.

Muutama sana musiikista eikä "ulkomusiikillisista seikoista" (koska siis lyriikathan eivät tunnetusti mitenkään liity musiikkiin; tätäkin on tullut kuultua): Carolus Rex on hyvin tehty levy, kyllä, mutta se on niin läpensä kuultu kuin voi vain teoriassa olla. Muutama kiva jippo siellä täällä - Isä Meidän -rukous The Carolean's Prayerin C-osassa, Carolus Rexin "sotarummut" ja balladinomainen A Lifetime of War - eivät pelasta levyä haukottelukuolemalta. Ehkä olen puhkikyyninen kusipää, mutta minusta Sabaton on junnannut paikallaan pitkään ja havahduin siihen vasta (valitettavan) myöhään; vielä Carolus Rexin ilmestymisen aikoihin oli aivan fiiliksissä kiekosta, mutta vähitellen aloin väsyä siihen. En osaa osoittaa sormella tiettyä päivää tai tapahtumaa, jolloin kyllästymiseni tapahtui, mutta pian se oli tosiasia. Kuuntelen yhä yhtyeen vanhoja levyjä nostalgialasit päässä, mutta jos ihan totta puhutaan, bändi on polkenut samoilla jalansijoilla vähintään Coat of Armsista alkaen. Ja, puhtaasti bisnesnäkökulmasta, miksi ei polkisikaan, kun suosio kasvaa ja porukka jaksaa puida nyrkkiä, heiluttaa lippuja ja heilata keikoilla. Eihän siinä ole mitään väärää, eihän?

Menihän tämä taas ei-musiikista puhumiseksi, mutta mistä muustakaan Sabatonin kohdalla puhuisi? Biisit ovat edelleen täysin identtisiä keskenään? Rallit on soitettu ihan siedettävästi, mutta ei todellakaan kovin hyvin? Joakim Brodén on edelleen ihan ok solisti? Pitäisikö listata niitä (harvoja) epätyypillisiä hetkiä?

P.S. Kuvaksi valitsin sen, joka minulla olevan tupla-CD-päkin kannesta löytyy.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Rush - Clockwork Angels (2012)

Blogini tähän saakka luetuin teksti on Rushin A Farewell to Kingsistä ja en tiedä miksi: miksi juuri tuota teksiä on käyty lukemassa noin kymmenkertainen määrä verrattuna keskimääräiseen lukukertamäärään? Oletan, että se on linkattu jollekin forumille, mutta en löydä sivustostatistiikasta mitään mainittavaa piikkiä... Jos joku tietää syyn, laittaa viestiä vapaavalintaisella formaatilla, koska minua yksinkertaisesti kiinnostaa. Tuo teksti ei ole kovin hyvä, jos totta puhutaan, vaan kun luin sen äsken, älysin kunnolla, kuinka paljon blogini onkaan muuttunut kohta melkein neljän (!) vuoden aikana... tai ainakin kuinka paljon päämäärättömämmäksi jorinani on mutatoitunut. Ja vähemmän huutomerkkejäkin tulee käytettyä.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Koska/vaikka klassikoksi laskettava A Farewell to Kings ei lähtenyt eikä lähde vieläkään, päätin kokeilla yhtyeen parhaaksi nykylevyksi sanotun Clockwork Angelsin kanssa. Sitä paitsi levy oli halvalla tarjolla ja minähän en ole mitään muuta kuin tarjousten perässä juokseva puoliapina. Koska levy on tullut hankittua suhteellisen äskettäin (puolen vuoden sisään), se ei ole, kuten edellisessä tekstissä käsitelty Paradise Lost, vielä kasvanut osaksi musakokoelmaani ja -ymmärrystäni. Siispä annan vain tämänhetkiset hatsikset levystä noin kymmenen kuuntelukerran - joista moni on ollut taustakuuntelua, myönnän - jälkeen.

Aion väittää, että Clockwork Angels on parempi levy minulle kuin neljänkymmenen vuoden takainen mestariteoksen statuksen saavuttanut merkkiteos. Tähän on kolme pääsyytä: toisaalta levyn sointi on huomattavasti raskaampi, lisäksi soitinrunkkaus pysyy paremmin lapasessa ja lopuksi Geddy Leen tulkinta on hillitympää. Joku varmasti näkee mainitsemani pointit/huomiot merkkeinä Rushin vanhuushöperyydestä, koska kyllähän kunnon progessa pitää repiä kolmesataatuhatta nuottia joka minuutissa ja Leen laulumelodiat saavat olla matalimmillaan C6:ssa jne. Vitut. Clockwork Angels on paljon paremmin kasassa pysyvä kokonaisuus, koska bändiläiset eivät yritä osoittaa kenellekään soitintaitojen laajuuttaan, vaan tekevät niitä kaipaamiani kunnon biisejä. Kyllä, seassa on melkoisesti sooloja ja sitä vanhaa kunnon progehäröilyä, mutta tällä kertaa se kaikki tuntuu palvelevan paljon paremmin tarkoitusta eli biisejä ja levyä kokonaisuutena. Lisäksi Leen iän myötä madaltanut ääniala sopii soundiin huomattavasti paremmin kuin se jatkuva saatanan kimitys, joka ärsytti minua aina niitä "ikivihreitä klassikkoja" kuunnellessa.

En väitä ymmärtäväni Clockwork Angelsia kokonaisuutena, mutta aion perehtyä siihen entistä paremmin jatkossa. Se on liian pitkä, mutta se tuntuu nyt jo moninverroin läheisemmältä ja kiinnostavammalta tuotokselta kuin A Farewell to Kings. Sanokaa kerettiläiseksi, vittuako sillä on väliä. Jos myöhäisempi Rush on tällaista, taitaa olla luvassa melkoinen ostourakka... taas.

P.S. Huh. Tajusin juuri, että Roadrunner on kadonnut lähes tyystin kartalta. Nykyään lafkalla on tänne Pohjolaan tuttuja bändejä vain Dream Theater, Rush ja Slipknot; kymmenisen vuotta takaperin RR oli se toinen kahdesta suuresta metallilafkasta. En ollut edes ajatellut asiaa, mutta tämä katoaminen on tapahtunut jo 2012. Aina yhtä terävästi ajan hermolla, siis!

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Paradise Lost - Tragic Idol (2012)

Tämän tekstin oksentaminen näppäimistön kautta eetteriin on kestänyt tavallista hieman pidempään (jopa nykyisellä aikataulullani), koska ostin Tragic Idolin varsin äskettäin. Pidän Paradise Lostin Tragic Idolia edeltävästä tuotoksesta, kerrassaan passelista Faith Divides Us - Death Unites Us -lätystä sekä Tragic Idolia seuraavasta The Plague Withinistä, joten kävisi järkeen, että myös Tragic Idol kolisisi kotiin ja kovaa. Siinä, rakas logiikkaa alleviivaava Lukijani, olisit väärässä. Voin yrittää selittää, miksi näin on, mutta lopputulos tulee olemaan silkkaa dadaa.

Siis, ennen kuin yritän arvuutella levyn toimimattomuuden syitä, on mainittava, että Tragic Idol ei ole huono levy, eikä edes keskinkertainen - jos se edeltäisi FDUDUU:ta, saattaisin pitää siitä enemmän, koska silloin FDUDUU olisi pidemmälle kehitetty versio Tragic Idolista. Olen luultavasti liian kriittinen levyä kohtaan, koska se on oikeasti ihan kelpo kiekko - hyvä, mutta ei mitään sen enempää. Se ei vangitse mielikuvitustani, se ei vaadi lisäkuunteluita, se ei ole mitään muuta kuin kelvollinen levy. Olen kuunnellut sen nyt lähemmäs kaksikymmentä kertaa, enkä vieläkään saa siitä sen enempää mielipidettä irti kuin ympäripyöreän "se on vain kelpo levy". Yksi syy tähän saattaa olla se, että Tragic Idol tuntuu välityöltä kahden selvemmin itsenäisiltä tuotoksilta soundaavien levyjen välissä: levyltä puuttuu FDUDUU:n hyvin spesifi tunnelma, mutta toisaalta se ei myöskään ole flirttaile yhtyeen alkuaikojen deathdoomin suuntaan kuten The Plague Within. Tragic Idol on se, mitä jää näiden kahden paremman levyn väliin.

Tuntuu törkeältä ja julmalta ja täysin asiattomalta sanoa näin, koska ihan oikeasti Tragic Idol on hyvä levy. Joku Fear of the Impending Hell on hieno kappale, jonka kertosäekoukku on yksi parhaita, jota Paradise Lostilla on tarjota. Mutta kun kokonaisuutena levy ei vain lähde. Ei millään. Se jää pelkäksi soitteluksi. Nick Holmes laulaa hienosti, revittelee äänihuuliaan epätoivoiseen huutelunkaltaiseen raspiin, ja silti - kaikesta tästä huolimatta - en saa levyyn samanlaista otetta kuin kahteen muuhun monesti tässä tekstissä mainitsemaani levyyn. Biisit vain eivät kiinnosta niin paljon, että tahtoisin paneutua niihin samalla innolla. Kenties olen yrittänyt liikaa tykätä tai olla tykkäämättä levystä, mutta jos ihan totta puhutaan, tällä hetkellä, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, Tragic Idol lähinnä ärsyttää. Olen kuunnellut levyä hampaat irveessä ja otsa rypyssä, yrittäen keksiä jotakin sanottavaa siitä ja sen kuuntelemisesta on tullut työtä. Siksi, osaltaan, olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista: koska en ole keksinyt mitään järkevä ja koska mielestäni minun pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tässä ja nyt, mutta tämä on typerää, sillä mitä minun pitäisi oikeasti antaa tapahtua, on antaa levylle tilaa ja antaa sen kasvaa omaa vauhtiaan ja omana aikanaan. Tämä on mahdollista blogin kanssa, mutta ei muun musakirjoittelun kanssa, joten miksi yritän väkisin? Miksi en voi vain sanoa, että ei lähde, ei vielä, ei tällä hetkellä, vaan miksi mitää vängätä, jälleen? Hyvä levyhän siinä tohinassa menee pilalle.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kreator - Phantom Antichrist (2012)

Kreator on siitä jännä bändi, että pidän heistä, pidän heidän levyistä, heidän musiikistaan ja nykymuotoisen kokoonpanon (2001 -->) luotettavasta laadukkuudesta, haluaisin pitää heistä vielä paljon enemmän. Aina välillä - usein uuden levyn ilmestyessä - innostun Kreatorin touhusta kovasti, tykittelen uutta kiekkoa aikani ja pian huomaan, että levyä ei ole tullut pyöritettyä moneen kuukauteen kertaakaan, enkä tiedä mitä on tapahtunut välillä. Näin on käynyt Hordes of Chaosin, Phantom Antichristin ja myös uuden Gods of Violencen kanssa. Menin antamaan uudelle kiekolle todella korkean arvosanan Imperiumissa, mutta en tiedä antaisinko levylle mitään toista arvosanaa, mutta saattaisin kirjoittaa arvostelun hieman toisella tavalla: kun mietin alkuvuoden parhaita levyjä, huomaan muistavani, että ai niin, Kreatoriltakin tuli uusi tuotos ja se on uusi Kreator-tuotos ja onhan se todella hyvä... En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta mikään Kreatorin lätty ei ole jättänyt minuun pysyvää leimaansa sitten Enemy of Godin, johon ihastuin välittömästi levyn ilmestymisen jälkeen.

Phantom Antichrist on oikein tyylipuhdas esimerkki tästä näkökulmastani: levyssä ei ole mitään vikaa, sinänsä, mutta se on vain levy, jonka kuuntelen välillä ja jota diggailen kuunnellessani, mutta johon en sitten palaa pitkään aikaan. Mille Petrozzan riffikynä on todella terävässä kuosissa, Sami Yli-Sirniö repii kitarastaan päräyttäviä liidejä ja koko paketti on juuri niin hyvä kuin se voi olla, mutta silti unohdan sen lähes välittömästi, kun pudotan levyn pois aktiivikuuntelusta ja osaksi levykokoelmaa. Se on vain levy, ei sen enempää - hyvä levy, mutta ei muuta.

Voin yrittää pyöritellä sanoja vielä hieman lisää ja saada tämän pointin hieman ymmärrettävämmäksi, mutta se tuskin olisi tarpeellista tahi järkevää, joten kerron irrelevantin anekdotin, joka jopa liittyy Phantom Antichristiin. Kun ostin levyn, olin kipeä. Tai siis tulossa kipeäksi. Kun kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa, makasin kotona, vuoteen omana, ja kuumeen sekä ripulin takia olin ns. veto pois. Päätin kuitenkin kuunnella ostamani Kreatorin levyn, kun nyt sellainen tässä käsillä kerran oli tarjolla. Laitoin kuulokkeet korville, musiikin siedettävälle volyymille ja korkkasin lyriikkavihon. Neljännen biisin kohdalla olin sikeässä unessa. Sikäli kun muistan tai kehtaan tunnustaa, tämä oli toinen kerta eläessäni, kun olen nukahtanut musiikkia kuunnellessani (siis oikeasti kuunnellessani, ei taustalla soiden), ja ensimmäiselläkin kerralla olin kipeänä. Päivän opetus: älkää kuunnelko levyä ensimmäistä kertaa, jos olette sairaita ja sen johdosta todella väsyneitä, koska hyvä levy saattaa assosioitua tahattomasti huonoon muistikuvaan. 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Grave Digger - Clash of the Gods (2012)

Tiedätkö mitä tein, kun tajusin, että blogissa olisi luvassa Grave Diggeriä? Nauroin, makeasti. Mitä voin sanoa bändistä, joka on innovoinut kerran parikymmentä vuotta sitten, tehnyt hyvän levyn viimeksi 2005 ja joka se jatkaa, perääantamatonta porskuttamistaan entisenlaisella tahdillaan? Aika vähän: olen puhunut yhtyeestä jo useaan otteeseen ja, koska Clash of the Gods on mitä luultavasti viimeinen uusi Grave Digger -levy, jonka tulen hankkimaan (koska olen saanut sitä uudemmat arviopromoiksi Impen kautta, en näe syytä käyttää omaa rahaa ja tilaa kokoelmasta niihin), ajattelin varsinaisen levyintrospektion sijaan tehdä uraretrospektion. Jos jotakuta kiinnostaa erityisesti Clash of the Gods, mainittakoon, että en usko Grave Diggerin enää koskaan tekevän sitä (ja sitä seurannutta Return of the Reaperia) parempaa levyä, koska polku on nyt kuljettu loppuun eikä edessä odota kuin uusi musiikillinen aukea polun päässä.

Kuten olen jo useasti sanonutkin, Grave Diggerissä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin Grave Digger itse: biisit ovat vähintäänkin yksinkertaisia ja junnaavia, solisti Chris Boltendahlia ei voi edes monumentaalisella ironialla kutsua hyväksi tulkitsijaksi, ja levyt ovat vuodesta toiseen sitä samaa, muuttumatonta huttua. Yhtyeen vitut-muista-asenne on kuitenkin se, joka minua vetää heidän puoleensa, kerta ja vuosi toisensa jälkeen. Koska musiikki ei muutu eikä Boltendahl ainakaan solistina parane, näiden faktojen täydellinen ylenkatsominen muodostaa todella erikoisen jännitteen kuulijalle - kuinka pitkälle omaan itseensä bändi voi vielä mennä? kuinka kauan kestää ennen kuin kupla puhkeaa ja kaikki (minä mukaan luettuna) käsittävät yhtyeen levyjen heikkouden? Tämä saattaa vaikuttaa kyyniseltä suhtautumiselta bändiin, jota niin kovin olen ihaillut, mutta tulkintani kumpuaa kahdesta lähteestä: musiikista sekä omasta suhteestani siihen.

Grave Diggerin kappaleiden taso on laskenut vuoden 2005 The Last Supperin jälkeen, enkä usko kenenkään edes auttavaa kriittistä korvaa omaavan henkilön kieltävän tätä. Tuosta kiekosta on, kirjoitushetkellä, aikaa kaksitoista vuotta ja sen jälkeen yhtye on tehnyt kuusi levyä (levy per 2 vuotta -tahti ei ole pettänyt), joista parhaat ovat vain kalpeita aavistuksia Knights of the Crossista, Excaliburista, Rheingoldista ja kumppaneista. Kerta toisensa jälkeen huomaan patistavani kavereitani kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa aikaväliltä 1996-2005 (joskus myös Heart of Darknessia, vaihteluksi), mutta myöhemmän matskun suosittelun kanssa olen todella varovainen ja muistan mainita vakavat ehtolauseet.

Kuinka musiikki, joka on pysynyt muuttumattomana "kultakaudesta" alkaen, voi olla huonompaa kuin aiemmin tai kuinka kultakauden matsku voi olla parempaa kuin nykyään, jos mikään ei muutu? Tämä on sinänsä hupsu kysymys, koska voihan samanlaista riffiä veivata koko uran ja joskus riffin variantit toimivat paremmin yhteen kuin toisinaan - katsokaa vaikka AC/DC:n urakehitystä! Oikeasti muuttuva asia muuttumattoman musiikin laatua määritellessä on aika, kuulijat ja musiikki yleisemmin trenditasolla. Jos bändi tekee samaa musiikkia vuosikymmenestä toiseen, se olettaa kuulijoidensa pysyvän muuttumattomina, diggailevan samaa yhtä juttua ikuisesti ja kuulevan saman jutun aina samoin, mutta näinhän ei tietenkään ole, vaan musiikki, jonka kuulet nuorena, herättää voimakkaampia tunnereaktioita kuin se soitanta, johon tutustut vanhempana. Teininä musiikki tuntuu maailmaa ylläpitävältä voimalta, jonka kautta minuutta ja yhteiskuntaa voi käsittää ja järkeistää; aikuisena se on vain musiikkia, taustahälyä oman elämän marginaaleissa, ja ne oikeasti vahvat tunnereaktiot syntyvät musiikista, johon nuo kytkökset on luotu aiemmin. Tämän takia radiokanavat soittavat vain vanhaa paskaa: kuulijat eivät oikeasti halua kuulla uutta, koska uusi on vain musiikkia, kun vanha on teini-ikää. Minulle Grave Diggerin aikavälin 1996-2005 tuotanto oli hyvin tärkeää yhdessä elämänvaiheessa, mutta myöhäisempi tuotanto ei niinkään (vaikka umpisurkean Liberty or Deathin tuoreeltaan ostinkin); myöhemmät levyt ovat vain levyjä, kun The Last Supper on junamatka Tampereelle alkukesästä 2006 ja niin edelleen.

En ole koskaan väittänyt, että olisin immuuni nostalgiatrippailulle, ja olen toistuvasti huomauttanut, että levy se-ja-se oli minulle tärkeä silloin-ja-silloin. Oikeastaan Grave Diggerin urakehitys on tuon trippailun kääntöpuoli, koska yhtyeen käytännössä identtiset myöhemmät levyt eivät herätä mitään sen kummempaa tunnemyräkkää, jonka valtoihin joskus kauan sitten Excaliburia kuunnellessani päädyin. Biisit eivät enää ole niin kiinnostavia, koska ne ovat vain biisejä - ja siinä ohessa myös huonommin tehtyjä sellaisia, ihan objektiivisella tasollakin tarkasteluna. Yhteenvetona tähän pitkään ja näennäisen päämäärättömään jorinaan: levyt 1996-2005 ovat objektiivisesti parempia, koska niiden biisit ovat parempia, ja subjektiivisesti nuo kiekot ovat parempia, koska ne olivat minulle tärkeitä silloin joskus. Toivoisin tämän erottelun hahmottuvan muillekin, koska liian usein kuulee sanottavan "X on paras levy, koska se oli mun eka metallilevy" - minulle tämä lausunto on, järkeilynä, verrattavissa seuraavaan toteamukseen "piparit ovat parhaita keksejä, koska jouluna saa lahjoja". Asioilla näyttäisi olevan jotakin yhteistä, vaikka kyseessä on pelkkä subjektiivinen assosiaatio - oikeasti piparit ovat parhaita keksejä, koska niissä on helvetisti sokeria ja hitunen kanelia.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grave - Endless Procession of Souls (2012)

Grave on jäänyt minulle etäiseksi bändiksi, yhdessä lähimpien kollegojensa - Entombedin ja Dismemberin - kanssa. Olen aina tasaisin väliajoin kokeillut jotakin mainituista old schoolia ruotsidöödistä soittavista bändeistä - ottanut levyn kirjastosta ja laittanut pärinän päälle kuulokkeista, enkä ole saanut otetta touhusta, bändistä ja levystä riippumatta. Homma on tuntunut aina niin kovin tasapaksulta, ennalta-arvattavalta ja puuduttavalta, mielikuvituksettomalta paahdolta. Räminää räminän takia. Ja, toisin kuin tästä tekstikappaleesta saattaisi päätellä, minä pidän vanhan koulukunnan döödiksestä: otan Obituaryn ja Bolt Throwerin levyhyllystä soittimeen mieluummin kuin Cannibal Corpsen tai Suffocationin. Jokin hitaammassa, turhasta kikkailusta riisutussa koulonkorinassa on mielenmaisemaani sopivaa. Silti mainitut svedubändit ovat jääneet etäisiksi.

Ostin Graven Endless Procession of Soulsin kahdesta syystä: 1) jos oikeasti haluan käsittää jonkin bändin hienouden/typeryyden, minun on ostettava heidän levynsä, koska vain siten todella pyrin paneutumaan kuulemaani sekä 2) se oli halvalla tarjolla. Muutaman euron panostuksella päätin antautua keskitempotapolle ja eihän lätty huono ole - se ei myöskään ole kovin hyvä. Tasapaksua, korkeintaan ajoittain kiihdyttelevää kuolometallia; moista pärinää on tehty paljon, paljon huonomminkin, mutta myös paljon kiinnostavammin. Jokaisella kerralla, kun olen laittanut kiekon soittimeen, yritän asemoitua siihen uudelleen ja jollakin freesillä tavalla, mutta aina päädyn nenätysten keskinkertaisen döödiksen kanssa. Ei Gravella ole mitään uniikkia jippoa, josta sen muistaisi tai joka nostaisi sen kollegojensa ohitse - Entombedilla on, hyvässä tai pahassa, koko se death 'n' roll -touhu ja Obituarylla John Tardyn omaperäinen tulkinta ja niin edelleen, mutta Grave on vain se lähtötaso, keskitempoista death metalia ilman mitään muita markkinointijippoja. Kenties tämä näyttäytyy jollekin huikeana mainospuheena - jos niin, go for it, mate-y - mutta minä toivon muutakin kuin kolmevarttia taustamusiikkia. Haluan jonkin jutun, johon tarttua, oli se sitten positiivinen "vittu toi on kova juttu" -huomio tai negatiivinen "vittu mitä paskaa" -mentaliteetti. Siten muistan levyn ja välitän tai inhoan sitä.

Tarkoitukseni ei ole olla kunnioittamatta Graven pitkää uraa: kaikki bändit, jotka ovat tehneet 1990-luvun alusta perääantamaonta kuolometallia, vaikka suosiota ei ole tullut kuin oman nichen sisällä, ansaitsevat kunnianosoituksen. Moista perääantamattomuutta ei monesta musiikkigenrestä löydy. Endless Procession of Souls soundaa kuitenkin korvissani siten, että kenties jonkinlainen mukautuminen aikojen ja tapojen ja innovaatioiden mukana voisi olla hyvästä, sillä - piti sitä hyvänä tai huonona asiana - levy kuulostaa jämähtäneeltä vuoteen 1991.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ex Deo - Caligvla (2012)

Ex Deon esikoislevy Romulus herätti ilmestyessään (2009) jonkin verran, odotettavaa tai ei, purinaa siitä, että eihän örinäheviä saa tehdä kuin jotain kirottua voimametallia. En ole koskaan tullut hankkineeksi em. kiekkoa, koska musavideoksi irrotettu nimikkobiisi ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta kakkoslevy Caligvlan musavideolohkaisu I, Caligvla onnistui koukuttamaan minut rajusti. Periaatteessa biisissä ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin: yksinkertaisia riffejä, suoraviivaista örinää, orkesterit taustalla pauhaamassa ja juuri rittävästi koukkua välittömälle tarttuvuudelle mutta riittävästi koukeroa tehokuuntelua varten. Koska seminimikkoraitaa tuli kuunneltua niin paljon kuin tuli kuunneltua, levy piti hankkia, lopulta.

Isoin ongelma levyllä on sen yksipuolisuus: biisit meuhkaavat päälle samanlaisena äänivallina, että taustalla kuunneltuna levy puuroutuu välittömästi. Kyllä, levyllä on paljon koukkuja, joitakin oivallisia melodioita ja tehokkaita riffejä ja niin edelleen, mutta se on aivan liian kertakäyttöinen kestääkseen muutamaa pyöräytystä pidempään soittimessa. Levyn, kuului se mihin tahansa genreen, kuvaaminen parhaiten homogeenisenä pauhuna ei ole koskaan hyvä juttu, ja sitä se ei ole Caligvlan kohdallakaan. Kataklysm-jätkä Maurizio Iaconon örinä on, kuten sävellystyöskentelykin, kelvollista, mutta pidemmän päälle riittämätöntä tulkintavoimaltaan; myös liika yksiulotteisuus latistaa ennestäänkin kapeaa äänimaailmaa. Se, että mukaan heitetään vierailijoita, ei muuta sitä, että Iaconon tulkinta on riittämätöntä ja vierailevat solistit haiskahtavat enemmän gimmickeiltä kuin aidolta variaatiolta - vähän sama kuin yhteen biisiin heitettäisiin säkkipillejä, koska se käsittelisi kelttejä tai skotteja, ja sitten musavideossa heiluttasiin nummilla, mutta biisi olisi täysin identtinen kaikkien muiden rallien kanssa ja tarkempi kuulija huomaisi välittömästi, että nyt on haettu "vaihtelua" levylle ja läntätty päälle väkisin joku markkinointijippo.

Ei sen enempää folk metal -bändeistä, koska Ex Deon gimmick ei ole pakotetut kansanmusiikki-instrumentit, vaan Rooma-tematiikka. Arvostan sitä, että historia tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin toista maailmansotaa tai kauhistelutarinoita keskiajalta, mutta silti lyriikka voisi olla hyvääkin, tai ainakin vähemmän noloa. Iacono on ilmeisen innostunut Rooman valtakunnan historiasta, mutta kappaleiden sanoitukset heittelevät ilmoille lentäviä lauseita ja triviaa muodostamatta mitään mielikuvaa tapahtumista tai henkilöistä - jos nyt joku on joskus "todella sanonut" jotakin lyriikoissa vilahtavaa, se ei tee heitoista yhtään sen irrallisempia tai kauhistelevimpia. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, en tiedä kuinka hyvää historiallista metallilyriikkaa pitäisi tehdä, mutta ei ainakaan kuten Ex Deo saati kuten muuan junttihevibändi sen tekee. Sanalla sanoen paremmin. Samalla voisi tehdä koko levyn paremmin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Cradle of Filth - The Manticore and Other Horrors (2012)

Vaikka olen pitänyt Cradle of Filthin musiikista pitkään, The Manticoren julkaisun aikoihin noin kymmenen vuotta, en silti ostanut levyä pitkään toviin, vaan vasta, kun bongasin sen pilkkahintaan sittemmin edesmenneen kauppaketjun myymälän alelaarista. Kuulemani maistiaisbiisit, For Your Vulgar Delecation sekä Frost on Her Pillow, eivät jättäneet mairittelevaa kuvaa ja aloin ajatella, että aika oli kaahannut Dani Filthin poppoosta ohi - huolimatta siitä, että Godspeed on Devil's Thunder ja Darkly, Darkly, Venus Aversa olivat varsin onnistuneita (joskin ylipitkiä) kiekkoja. Yhtye oli aiemminkin pettänyt odotukseni, mutta ongelmana ei tällä kertaa ollut niinkään se, että tyylimuutos olisi radikaali ja valittu suunta epätyydyttävä, vaan se, että kappaleet eivät olleet kiinnostavia tai erityisen hyvin toteutettuja.

Kun sitten ostin The Manticoren, ensivaikutelmani kahdesta biisistä päti, enemmän tai vähemmän täysin koko levyyn. Biisit eivät lähde, eivät sitten millään, ja levykokonaisuus on sirpaleinen, fokusoimaton ja juostenkustu. Tähän astisista kaikilla studiolevyillä on joku pointti, jokin punainen lanka jota seurata, mutta The Manticorelta en moista löytänyt, vaikka kuinka hapuilin. Kuunnelkaa esimerkiksi ensimmäinen varsinainen biisi The Abhorrent ja bongatkaa sieltä sen johtoajatus, kuulisin sen mielelläni; nyt biisi tuntuu vain poukkoilevan melkein kuuden minuutin ajan osiosta toiseen ilman mitään tolkkua. Sanokaa mitä sanotte Thornographysta tai Nymphetaminesta, mutta ainakin niillä on jokin runko-osa, jonka ympärille koko levy on rakennettu - olkoonkin, että tuo runko-osa on mainituilla pystyyn kuollut idea, mutta se on ainakin jokin idea. The Manticorella ei moista ideaa, pystyyn kuollutta tai ei, ole, vaan se on pelkästään kokoelma fokusoimattomia ralleja. Niin surullista kuin se onkin sanoa, For Your Vulgar Delecation on heittämällä levyn parempaa antia, koska sen ainakin muistaa kuuntelun jälkeen.

Aloin The Manticorea kuunnellessani miettiä, mikä oikeastaan tekee Cradle of Filthistä hyvän bändin, koska tasalaatuinen kappalemateriaali ratkaiseva tekijä ei ole. Kyllä, kun yhtye onnistuu, se suoltaa hyviä tai kerrassaan erinomaisia biisejä tai levykokonaisuuksia - levyt vuosina 1996 - 2002 ja 2008 - 2010 osoittavat sen - mutta liian monesti yhtye ampuu täysin huti maalitaulusta. Kaikilla muilla kerroilla maalitaulu oli sentään näköpiirissä, mutta The Manticore hukkaa senkin. Yhtye kykenee, kuten Hammer of Wiches osoittaa, parempaan, joten toivoa sopii, että näin heikko tekele jää ainoaksi laatuaan.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Cattle Decapitation - Monolith of Inhumanity (2012)

Cattle Decapitationin Monolith of Inhumanity on yksi rankimpia levyjä, joita kokoelmastani löytyy - musaa ei voi sanoa, edes rankalla ironia- ja sarkasmikertoimella, suositella kuin kaikkein paatuneimille äärimetallidiggareille. Riffit ovat koukeroisia, helvetillisen teknisiä, tempo on tasaisesti yli kahdensadan, solisti Travis Ryan repii itsestään niin epäinhimillisiä ääniä irti, että pakkohan sitä on suu auki kuunnella. Levyn kutsuminen raskaaksi ei tee sille oikeutta, kuten ei myöskään sen kutsuminen onnistuneeksi kiekoksi - se on nimittäin epäinhimmillisen murskaavaa kuultavaa, mutta myös maailmanluokan levytys.

Muistan joskus 2000-luvun alkupuolella lukeneeni Soundista uutista, jossa kerrotiin kuinka pienehkö grindcore-bändi nimeltä Cattle Decapitation oli onnistunut huitaista herhiläispesää levynsä To Serve Man kansikuvalla, jossa yhteenparsittu ihmisvainaja tarjoaa lautasella vasemman kätensä ja rintansa lihaa. Ilmeisesti pari vuotta myöhemmän kolmoslevy Humanure-levyn kansi ei shokeeranut samalla tavalla, koska siinä oli lehmä kohtuullisen verisessä kontekstissa. Tässä on kaksi pointtia: 1) Cattle Decapitation on päätynyt kauas musiikillisilta juuriltaan ja 2) yhtyeen sanoituksissa on, kun rujoa pintaa hiukan rapsuttelee, kantaaottavuutta nimenomaan lihateollisuutta vastaan. Käydään näistä pointeista toinen ensin ja palataan musiikilliseen evoluutioon kohta.

Kiitos oranssin miekkosen, ilmastonmuutos on jälleen, syystäkin, esillä. Menemättä enempää politiikasta nillittämiseen, sanottakoon, että maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ei pitäisi olla poliittinen kysymys. Tuon tämän esiin, koska Monolith of Inhumanityn avausraita, The Carbon Stampede, ottaa aiheeseen kantaa (kun death metalin retotiikka riisutaan) paremmin ja perehtyneemmin kuin Yhdysvaltojen presidentti:

Disaster comes in waves
Time is hunting us, running us down
With a smoking gun pointed at our faces
Predators of the self and ecologically homicidal maniacs
Killing machines
Transfixed on ruining everything

Eihän tämä mitään nerokasta rock-lyriikkaa ole, mutta se sisältää (mikä on death metal -bändeille valitettavan harvinaista) oikean pointin ja sanoman. Samanlaiseen kontekstiin, jossa yritetään järkyttämällä ja karrikoimalla saamaan aikaan muutosta tai ainakin eettistä pohdintaa, myös vanhat kansikuvat olisi hyvä asettaa.

Se grindibändi, josta joskus kuulin, jäi tsekkaamatta yli vuosikymmeneksi, koska en vieläkään käsitä grindcorea genrenä. Vasta viime kesäisessä Tuskassa, kun bändi avasi festarin päälavan ilottelut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuunnella keikan läpi, kun kaikki ovat niin kovin kehuneet. Eivätkä suotta, sillä armottoman rankka ja koukeroinen death metal ei ollut edes lähellä sitä nopeutta nopeuden takia -grindiä, jonka ymmärtäminen on vältellyt minua näin pitkään. Levy piti hankkia ja tässä sitä ollaan, monttu auki. Monolith of Inhumanity on juuri niin hyvä kuin muut antavat ymmärtääkin... olettaen, että olet kaltaiseni degeneraatti, joka voi näin törkeästä melusta digata.

P.S. Lupasin vessavitsin. Olen yrittänyt keksiä sellaista viikon verran, mutta pääkoppa lyö tyhjää. Jotenkin se liittyisi Cattle Decapitationin lyriikka-aiheisiin ja ulosteeseen. Ehdotuksia otetaan vastaan.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Before the Dawn - Rise of the Phoenix (2012)

Huh. Tämä on blogin 501. teksti. Kylläpä aika rientää, kun on hauskaa/laiska. Koko juttuhan alkoi siitä, kun levykokoelmani saavutti joskus myyttisenä pitämäni rajapyykin, viidensadan levyn kokonaislaajuuden. Tuolloin elettiin lokakuuta 2013: olin yliopisto-opiskelija matkalla sivariin, totaalisen persaukinen ja silti ihan riittävän tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan. Siitä on kolme ja puoli vuotta, ja matkaa on taittunut, monellakin tavalla, paljon: toisaalta en ole enää yhtä persaukinen, en ole enää opiskelija, ja silti olen tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan (enemmän kuin aiemmin, joku tohtisi sanoa). Blogi on kulkenut matkalla seurana, ja olen muuttunut ihmisenä aika paljon vuosien varrella ja uskon sen näkyvän myös blogiteksteissä. Samoin uskon, että blogi on löytänyt tyylinsä (tai sen puutteen) vasta ajan kuluessa - eivät ne ensimmäiset teksti huonoja ole, mutta kenties hieman turhan tavanomaisia. No, tulee muistaa, että blogin ensimmäiset teksti olivat ensimmäisiä metallimusiikkiaiheisia tekstejäni koskaan - siinä toinen asia, joka on muuttunut sitten loppuvuoden 2013, kun kokemusta on tullut niin blogiin vuodattamisesta kuin ihan oikeistakin levyarvosteluista.

Niin, levystä pitäisi puhua, myös. Before the Dawnin viimeinen levy Rise of the Phoenix ei valikoitunut millään perusteella tällaisen "juhlatekstin" aiheeksi, vaan kyseessä on puhtaasti sattuma. Nyt voisin kuitenkin kokeilla käyttää tuota sattumaa hyväksi, parillakin tavalla.

Rise of the Phoenix on Before the Dawnin viimeinen levy ja samalla ainoa, jonka olen tullut hankkineeksi, joten en laita takeita sille, että osaan asettaa levyn musiikillisen samanlaisuuden/erilaisuuden yhtyeen diskografian kontekstiin. Mutta sen asema yhtyeensä viimeisenä levytyksenä muistuttaa siitä, että tämä blogi, siinä missä kaikki muukin elämässä, on väliaikaista, joskus loppuvaa. Blogi on ollut alusta alkaen projekti, jolla on määränpää: käydä levykokoelmani läpi kronologisessa järjestyksessä. Tuo kronologisuus tarkoittaa tietenkin sitä, että jonakin päivänä vuodet loppuvat ja saavutan nykypäivän. Se on blogin kuolema, koska metallimusiikin kehitys ja tarina (yhdistettynä omaan puppulausegeneraattoripohdintaani) ovat väliaikaisessa päätöksessään. Kenties jatkan blogia jollakin verukkeella - en usko, että alan käymään läpi samoja levyjä uudestaan, mutta jotakin kuitenkin. Tai sitten, kun tekstin kirjoitus- ja levyn julkaisuvuosi ovat samoja, blogi vain loppuu, kiitoksella ja kumarruksella. Kukaan ei tiedä kuinka käy sitten joskus, ja valehtelisin, jos sanoisin, että se ei pelottaisi minua.

Blogista on muodostunut tärkeämpi ilmaisukanava kuin olen monesti tohtinut myöntääkään: yleensä kaikki tekstit, mitä kirjoitan, pitää saada sopimaan johonkin formaattiin, johonkin tiettyyn perusasetelmaan (oli se levyarvostelu, romaani, novelli, tietokirja, mitä ikinä), mutta tässä blogissa ei mitään formaattia ole - on vain levy, minä ja tekstikenttä. Se on toisaalta vapauttavaa mutta myös huolestuttavaa, koska koskaan ei tiedä, mitä alitajunta sylkeekään näppäimistön kautta cyberavaruuteen.

Tämä teksti ei ole blogin loppu, vaan samaan aikaan eräänlainen juhlistus pitkälle urakalle, mutta myös kaihoisa muistutus joskus tulevaisuudessa odottavasta lopusta. Mutta, kuten feenix-lintu nousee tuhkista, loppu voi olla vain uusi alku. Seuraavalla kerralla kevyempi teksti ja vessahuumoria.

torstai 25. toukokuuta 2017

Accept - Stalingrad: Brothers in Death (2012)

Asiat muuttuvat aikojen mukana, mutta Accept tuntui muuttumattomalta, kun blogini oli noin kolme vuotta sitten vielä alkutekijöissään 1980-luvulla. Muistan elävästi (ja jos sinä, rakas Lukija, et muista, niin oikealla (-->) on näppärä apuväline vanhojen tekstien löytämiseksi), kuinka uuden Accept-levyn käsittely tuntui tuskaiselta, pakkopullalta ja täysin identtiseltä edellisten Accept-levyjen käsittelyjen kanssa. Yhtyeellä oli kova tahti 1980-luvulla ja tasokin oli (aina Udon lähtöön saakka) korkealla. Epäonnistuneen kaupallisen yritelmän jälkeen bändi hajosi, palatakseen Udon kera muutaman huonosta keskinkertaiseen rankattavan levyn kanssa 1990-luvulla, kiersivät rahastushengessä (jälleen Udon kanssa) 2000-luvun puolivälissä ja jälleen tuli hiljaiselon aika. Taisi Udokin julistaa, että enää hän ei Acceptiin palaa, vaikka mitä kävisi, saatana. Sen piti olla Acceptin lopullinen loppu - tietenkin siihen asti, kunnes rahat loppuvat ja uusi kiertue on pistettävä pystyyn, kyynikko minussa muistuttaa.

Toisin kävi, sillä yhtye palasi komeasti uuden solistin, Mark Tornillon, tukemana vuoden 2010 Blood of the Nationsilla, jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen mutten ole tullut hankkineeksi. Blood of the Nationsin piti olla huono, koska siinä ei ollut Udoa, se oli väkisin väännetty nänänänänä. Se, että Wolf Hoffmann kumppaneineen pystyy tekemään vereviä biisejä ja tiukkoja riffejä viidentoista vuoden tauon jälkeen, yllätti kaiken. Stalingrad oli sitten renessanssin kakkoslevy, jonka piti korjata edeltäjänsä puutteita (joista huomattavin on jäätävä ylimittaisuus) ja sementoida Acceptin aseman perinnehevin nykykuninkaina. Kuis kävi?

Ihan kivasti kävi, vaikka kyllähän Stalingradkin hitusen ylimittainen on ja muutama biisi huitelee ohi maalitaulun. Silti se on loppuun saakka sävelletty ja toteutettu kiekko, joka on virkistävää kuultavaa. Se on niin rehellinen, niin suoraviivainen, ei yritä olla mitään enempää kuin mitä se on. Outoa kuulla näin välitön levy, joka on peräisin 2010-luvulta. Muutaman timanttibiisin - Hellfire, Hung, Drawn and Quartered ainakin - lisäksi levyn keskinkertaisempi tarjontakin on selvästi tusinayrittäjien yläpuolella, vaikka periaatteessa Accept ei (vieläkään) tee yhtikäs mitään erikoista: tuttuja riffejä tutuilla tavoilla ja tavanomaisilla sovituksilla. Mutta kun homma toimii niin perkeleen hienosti, niin onko se mikään ihme, etteivät kopioijat pysty moiseen?

Se, että Acceptin kuunteleminen blogin tiimoilta on virkistävintä kuunneltavaa blogin tiimoilta pitkään toviin, kertoo paljon musiikkikentän muutoksesta tällä vuosituhannella: toisaalta musaa tehdään paljon ja joukkoon mahtuu paljon hyvää ja huonoa musiikkia, mutta lähtökohtaisesti musiikkia vaivaa väkinäisyys, pakolla tehty fiilis. Soittaminen muuttuu väärällä tavalla suorittamiseksi, kun studiossa käytetään viikkoja pelkkien rumpuraitojen hiomiseen ja protools-raiskaukseen. Biisit pitäisi, niin kummallista kuin se onkin, soittaa levylle, ei ohjelmoida. Musiikista katoaa välittömyys, inhimillisyyskin, kun perfektionisti istustetaan Pro Toolsin ääreen (koti)studiossa. Stalingrad (en siis tiedä kuinka levy on äänitetty, btw) tuo mieleen ajan, jolloin biisit ja levyt oli soitettu, ja jolloin musiikkia tehtiin intohimolla, ei nappuloita hiplailemalla.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turning Page - Lady in Disguise (2011)

"Sullahan noita levyjä on niin paljon. Haluisiksä niitä, mitä mulla on ja mitä en kuuntele? Ne voi olla sit ihan mitä vaan."

Suunnilleen näillä saatesanoilla my man Otso törkkäsi eteen parisenkymmentä levyä ja ohjeistuksena oli omia kaikki ne, mitkä yhtään kiinnostivat. Muutaman jätin ottamatta; niiden kohtalosta en tiedä, mutta tuskin kovin kaunis oli lopputulema. Saamani levyjen pääilme oli naislauluinen sinfoniametalli ja nimenomaan tuntemattomien suomalaisbändien sellainen, mutta mukaan sattui myös ties mitä ihmelättyjä. Otin talteen levyjä, joista en ollut kuullut mitään koskaan, mutta jotka paljastivat yhden Google-/MetalArchives-haun pohjalta jotakin mahdollisesti kiinnostavaa. Yksi näistä levyistä oli Turning Pagen Lady in Disguise, jota kuvattiin progeksi, hitusen metallisävytteiseksi sellaiseksi. Pieni suomalaisbändi, taitaa olla ainoa levykin ja, näemmä, ilmaisjaossa Soundcloudissa, joten ennen mitään analyysia pyydän kaikkia lukijoita vilkaisemaan lätyn, ihan kannatuksen vuoksi. Se on kiinnostava tuotos.

Pistitkö levyn soimaan taustalle? Pistä vain. Kuuntele biisi tai pari ja jatka lukemista sitten. Kyllä minä odotan.

Ihan kelvollisen kuuloista settiä, eikö niin? Kaukana paskimmasta musasta tai progesta (huomaa hauska sanajärjestysvalintani), jota on tullut kohdattua. Etenkin intronkaltainen Opening on oikeasti todella komeaa kuultavaa. Samoin kolmosraita Escape on erittäin siedettävää kuultavaa - ei erinomaista, mutta varsin kaukana paskasta perustekemisestä, jota kuulee joka tuutista niin levyltä kuin radiosta. Levy ansaitsee symppispisteet siitä, että biisit on ihan selvästi tehty tunteella, aidolla intohimonpalolla. Kappaleissa on onnistuneita tunnelmanvaihdoksia, jotka eivät kuitenkaan riko flow'ta kuin harvoin ja silloinkin ilmeisen tietoisesti. Levyn nimikkoraita Lady in Disguise maalailee hienoa fiilistä synkillä soitinsiveltimen vedoilla; moni tunnetumpi bändi olisi näin tyylitajuisesta tunnelmoinnista kateellinen.

Jos. Mutta. Kunpa.

Jos laulutyöskentely olisi kohdillaan. Mutta kun se ei ole. Kunpa olisikin.

Solisti Tomi Huusarin nasaali ääni ei ole A) nautittavaa kuultavaa ja B) riittävän tulkintavoimakas kantamaan levyä loppun saakka. Välillä laulu ei häiritse, mutta jos ja kun levyn kuuntelee alusta loppuun, puutteet laulussa sahaavat jalkoja yhtyeen musiikilliselta jakkaralta. Ei sävellys- tai sovellsustyö mitään maailmanluokan toteuttamista ole, missään nimessä, mutta ihan riittävää pienbändin tekemiseksi - ja etenkin, kun levy on tehty puhtaasti rakkaudesta musiikilliseen itseilmaisuun. Haluaisin kehua levyä enemmän, mutta ei Lady in Disguise oikeasti niin hyvä levy ole, ainakaan verrattuna maailmanluokan bändeihin. Sympatiapisteitä nakertaa heikko solistitoiminta, mutta levynä, jota jaetaan ilmaiseksi netissä, paljon paskempaakin on tyrkyllä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Turisas - Stand Up and Fight (2011)

Turisaksen kaksi ensimmäistä levyä ovat, nostalgialaseistani huolimatta, kerrassaan erinomaisia tuotoksia. Battle Metal on aina jäänyt minulle kovan hypensä uhriksi, mutta kakkoslevy, aina yhtä vaikeasti oikeinkirjoitettava The Varangian Way, hioo pahimmat kauneusvirheet ja yhtenäistää tyyliä kadottamatta ominaissoundia. Kolmoslevy Stand Up and Fightia odotettiinkin melkoisesti, ja laatuvaatimukset olivat kohtuuttomat. Uskoo ken tahtoo, mutta mielestäni se on - joillakin osa-alueilla - vieläkin parempi kuin edeltäjänsä.

Okei, siis, ihan alkuun: kokonaisuutena The Varangian Way pyyhkii Stand Up and Fightilla pöydän. Siitä ei ole epäilystäkään. Jopa parhaat yksittäiset hetket ja biisit ovat kakkoslevyllä. Silti, kaikkien näiden varausten jälkeenkin, pidän kiinni muutaman virkkeen takaisesta väitteestäni: Stand Up and Fight on joillakin osa-alueilla parempi levy. Tärkein näistä parannetuista osa-alueista on musiikillinen monipuolisuus: siinä missä The Varangian Waylla kaikki kappaleet olivat, tavalla tai toisella, samanlaisia keskenään (yhdellä gimmickinomaisella hupipalalla ja kosmeettisilla eroilla maustettuna), Stand Up and Fightin kappaleet ovat lähempänä Battle Metalia, koska ne ovat kukin uniikkeja palasia levyn palapelissä - mutta toisin kuin esikoisen kanssa, nyt palapeli muodostaa selkeän kokonaiskuvan. Olipahan virke ja jaarittelu; oli siellä pointtikin, jossain. Lyhyemmin ilmaistuna: Stand Up and Fightin rallit ovat monipuolisempia kuin The Varangian Waylla, mutta muodostavat selkeämmän kokonaisuuden kuin Battle Metalilla. Kokeellisuutta on enemmän kuin monilla bändeillä koko uran aikana, mutta silti hommassa on pointti eikä touhu muutu räpellykseksi.

Yksi tietty kappale, joka mielestäni kuvastaa tätä pointtia parhaiten, on eepos End of an Empire, jossa Iiro Rantasen (!) jazz-piano yhdistettynä mahtipontiseen maalailuun, kuoroon, örinään ja haikean kaiheaan lyriikkaan on jotain sellaista, mitä yksikään toinen (folk) metal -levy ei pysty tarjoamaan. Kun kappaletta vielä seuraa poikkeuksellisen tunnelmallinen ja (fyysistä ja henkistä) pysähtymistä vaativa outro, The Bosphorous Freezes Over, niin ei voi levy paljoa komeammin päättyä. Näitä edeltää paras "tavanomaisempi" Turisas-biisi, Fear the Fear, niin joo, levy todellakin paranee loppuaan kohti. Alkupuolellakin on hetkensä, mutta ilman päätöskolmikkoa kiekko jäisi rankasti edeltäjänsä jalkoihin.

Yksi nillitys, joka on häirinnyt minua nyt jo liian monta vuotta: nimittäin nimikkobiisin musavideo. Haluaisin yrittää havainnollistaa, kuinka videon suunnittelukokous on tapahtunut: "Joo, hei, jäbät, meil ois tämmöne suomalaine folkkimetallibändi, joiden juttu on tämmönen viikinki- ja historiaimago. Ne haluis videon biisist, joka alkaa säkeellä 'The pouring rain sticks to my face'. Mulla ois ihan täydelline idea, ette uskokaan: laitetaan ne ajaa jeeppiä autiomaassa. Niinpä, tiiän, ihan vitun nerokasta." Jossakin välissä vitsi taisi ns. lähteä lapasesta, vai mitä luulette?

torstai 4. toukokuuta 2017

Symphony X - Inconoclast (2011)

Symphony X:n "ainoa oikea" ilmaisu - eli progempi - on auennut minulle vähitellen. Innostuin yhtyeestä aikoinaan juurikin "väärän" 2000-luvun rankemman tyylin kautta, ja juuri siksi Paradise Lost ja etenkin Iconoclast ovat olleet minulle go-to-levyjä, jos haluan fiilistellä Russel Allenin raspia tai Michael Romeron sävellyskynää. Vasta muutaman viime kuukauden aikana olen alkanut tykästyä enemmän The Divine Wings of Tragedyn... no, ei kevyempään, mutta vähemmän rankkaan ilmaisuun. Koukeroistahan musa on aina ollut, mutta kenties The Odyssey ei ollut oikea paikka aloittaa... haluaisin sanoa, että monimuotoisempaan ilmaisuun siirtyminen, mutta Iconoclastin (implisiittinen) kuvaaminen yksiuloitteiseksi ei tekisi oikeutta levylle, Paradise Lostista puhumattakaan.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Iconoclast on metallisempi kuin Paradise Lost eikä se sen takia kuulosta varhaiselta Symphony X:ltä, ainakaan jos naavapartaisia "eka demo oli paras" -jääriä on uskominen. Todellisuudessa, vaikka Allen vetelee enemmän raspilla ja riffit ovat rankempia, bändin tunnistaa Symphony X:ksi välittömästi. Tarttuvuus, joka ei takerru koukeroisuuteen, on tallella, koska se ei ole koskaan mennytkään mihinkään. Kyllä, jonkinlaista suoraviivaistusta on tunneskaalalla tehty - balladeja levyllä ei ole, vaikka yhdeksän minuuttia kellottava When All Is Lost onkin vähän (suhteessa) seesteisempi - mutta kappalemateriaali on niin kovatasoista, ettei kenenkään sopisi valittaa näin hienoista biiseistä. Hyvien biisien päälle kun läntätään tiukka instrumentalisointi, Allenin rapsi ja musiikkiin erinomaisesti sopiva äänimaailma, Iconoclast on kerrassaan messevä paketti.

Kirjoitin jo kertaalleen tähän tekstiin parisataa sanaa vuodatusta aiheesta, joka ei liity millään muotoa Symphony X:ään tai Iconoclastiin, mutta pyyhin pois. Sinne meni. En tehnyt tätä sen takia, että pysyisin jossakin pointinkaltaisessa käsiteltävästä levystä, vaan A) koska voin omassa blogissani tehdä niin, jos siltä tuntuu ja B) se olisi oiva tapa purkaa blogiformaattia, siirtyä askeleen tajunnanvirtamaisempaan suuntaan. En vain jaksa alkaa vääntää kättä asiasta, johon en voi vaikuttaa (ainakaan yhdellä blogitekstillä). Siispä, säästetään kaikilta aikaa ja stressiä: menkää ja kuunnelkaa Iconoclast läpi. Se on helvetin hyvä levy, ja se ansaitsee lisäkuunteluja.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Stratovarius - Elysium (2011) & Symfonia - In Paradisum (2011)

On taas kulunut ainakin viikko edellisestä tekstistä. Perkeleen perkele. Siispä, jonkinlaisena hyvityksenä ja työekonomisena ratkaisuna tarjoilen sinulle, rakas Lukija, kaksi levyä yhdellä kertaa. Ja ei, tästä ei ole tulossa mikään pysyvä ratkaisu, vaan tällä kertaa minulla on jokin jopa pointti mukana: olisin joka tapauksessa vertaillut näitä kahta toisiinsa ja ne ovat peräkkäin levylistallani, joten why the fuck not?

Stratovariuksen ensimmäinen Tolkiton lätty, Polaris, oli varsin heikko tuotos eikä siltä lopulta lohjennut kuin muutama oikeasti hyväksi sanottava ralli. Periaatteessa se on kuitenkin hyväksyttävää, kun sen asettaa omaan kontekstiinsa - yhtyeessä ei enää ollut kiistämätöntä primus motoria, vaan kaikkien jäsenten sävellykset otettiin vastaan samalta viivalta (ainakin periaatteessa). Kakkoslevy Elysium oli siis ensimmäinen todellinen koetus, koska enää Tolkiton kokemattomuus ei passaa selitykseksi, vaan nyt homman pitäisi olla jo tiedossa ja hallussa.

Symfonia, vastaavasti, oli Tolkin toinen bändi Stratovariuksen jälkeen: Revolution Renaissancen kolme levyä olivat kukin asteikolla susipaskasta siedettävään, mutta ainakin ne olivat tyyliltään taattua Tolkkia, hyvässä että etenkin pahassa. Symfoniaa paukutettiin kovaa mediassa uutena superbändinä, jolla oli yhden sijasta kaksi primus motoria - toinen pääjehu oli aikoinaan Angrassakin laulanut Andre Matos. Koska Revolution Renaissance oli loppunut vähintäänkin kyseenalaisissa merkeissä (tarinat kertovat, että Tolkki ei soittanut yhtyeen kolmoslevy Trinityllä ollenkaan), Symfonian piti olla Tolkin paluu huipulle ja, jos nyt ihan totta puhutaan, laatusävellysten pariin.

Periaatteessa, siis, levyt olivat ilmestyessään hyvin samanlaisessa asemassa: molemmilla oli paljon osoitettavaa muusikoidensa kyvyistä ja sävellyskynän särmästä. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat, sillä toinen levyistä on uudenlainen ja hyvä, kun toinen on ummehtuneen tavanomainen sekä korkeintaan keskinkertainen.

Tietenkin Tolkin levy on Tolkin levy ja kuulostaa vain Tolkin levyltä; valitettavasti Tolkilla oli pitkä huonojen levyjen kausi, joka ei katkennut Symfonian ainoaan levyyn. In Paradisum kuulostaa vain ja ainoastaan B-luokan Tolkilta, vaikka tulkitsijan aksentti ei olekaan kotoinen rallienglanti, vaan eteläamerikkalainen tankero. Biiseistä oikeastaan kiinnostavia ovat kaksi ensimmäistä, Fields of Avalon ja Come by the Hills sekä puolivälin kelvollinen Pilgrim Road - koko muu kiekko on pelkkää tusinatolkkia, niin moneen kertaan kuultuja melodioita ja sovituksia, että eihän tätä voi hyvänä pitää.

Vastaavasti Elysium on pirteä levy, jolta löytyy uudenlaista ja silti Stratovariukseksi tunnistettavaa materiaalia. Stratovarius ilman Timo Tolkkia ei ole enää kliseisiin iskelmämelodioihin nojaava syöksykierre, vaan koukeroisempi ja oivaltavampi bändikokonaisuus. Siinä missä In Paradisum sisältää vain muutaman ei-niin-huonon biisin, Elysium sisältää vain yhden keskinkertaisen rallin, Move the Mountainin. Jos yhdeksästä biisistä löytyy kahdeksan, jotka liikkuvat kouluarvosanoilla ysipuolen ja kasimiikan välissä, ei levy kovin huonoa arvosanaa saisi. Lisäksi, levyn kiiltävimpänä helmenä on kerrassaan erinomainen, peräti 18 minuuttia kellottava Elysium, joka (viimeistään) osoittaa, että Matias Kupiainen on parasta, mitä Stratovariukselle on tapahtunut sitten Timo Kotipellon.

Ei, Elysium ei kuulosta Visionsilta tai Episodelta. Helvetin hyvä niin - ei tarvitse katsoa In Paradisumia kauempaa, mihin vanhojen teosten perään haihattelu pitkällä aikavälillä johtaa.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sepultura - Kairos (2011)

Taas on kulunut blogin päivittämisestä enemmän aikaa kuin laki tai hyvä tapa sallii, mutta olen ollut ns. vitun kiireinen, joten en ole kovin pahoillani. Moraalimorkkikseni on vain richterin asteikolla siellä yhden tai kahden tietämillä. Toisaalta halusin myös hieman etäisyyttä tämänkertaiseen levyyn, koska ostin sen melko äskettäin ja olen tullut kuunnelleeksi sitä hieman liian intensiivisesti hyvään blogikäsittelyyn.

En ole vieläkään päässyt käsiksi vanhan (ja oikean, väittävät) Sepulturan hienouteen: okei, onhan ne 1980- ja 1990-lukujen taitteen levyt ihan hyviä, mutta eivät missään nimessä mitenkään erityisiä. Tavanomaista death-sävyistä rässiä - hyvää sellaista, mutta silti tavanomaista. Sen sijaan nykymuotoinen Sepultura on alkanut kolisemaan paljon paremmin. Dante XXI on edelleen vähän hit-and-miss-tyylinen kiekko, mutta Kairos ja uutuudenkarhea Machine Messiah huomattavasti parempia (The Mediator... on tällä hetkellä hankkimatta). Kenties se kiinnostavin puoli Kairosissa on se, ettei se kuulosta oikein miltään muulta kuin nyky-Sepulturalta, siinä missä vanhaa Sepulturaa on matkittu maailmansivu jo omana aikanaan. Koska Derrick Green -aikainen Sepultura on Väärää Sepulturaa, mikään aloitteleva bändi ei ole halunnut lähteä seuraamaan parjattua polkua, mikä on johtanut omaehtoisempaan ilmaisuun brassien suunnalta. Kairos on kiinnostavampaa kuultavaa kuin Arise, koska on vain yksi Kairos, kun taas Arisea on yritetty tehdä ties kuinka monen bändin toimesta ties kuinka monta kertaa ties kuinka toivottomasti.

En sano, että Kairos on musiikillisesti erinomainen levy, koska jotkin kappaleista jäävät junnaamaan yhtä riffiään liiaksi eivätkä biisit aina pääse pois lähtötelineistään. Greenin vokaalitkin ovat, edelleen, hieman kankeita, mutta kyllä hän silti solistina Max Cavaleran yksiuloitteisen möykän pieksee mennen tullen. Isoin ongelma ei yhtyeen kanssa ole musiikin laatu, ei ainakaan 2010-luvulla, vaan se, ettei yhtyeestä löydy kumpaakaan Cavaleraan eikä yhtye kuulosta samalta kuin aikana, jolloin "fanit" saivat lipun tankoon tai tortut kostutetuiksi. Kyllä, olen kyrpiintynyt iänikuiseen ajatteluun, kuinka joku joskus jotain tehnyt taiteilija on arvoton, jos hän ei enää tee asioita samoin kuin joskus silloin - ja Sepultura on saanut kaikkein tylyimmän kohtelun tältä saralta. Vaikka yhtye levyttää edelleen isolle lafkalle, kiertää maailmaa keikoilla ja tekee tasaista tahtia levyjä, kuulijakunnan tärkein keskustelunaihe ei ole uuden levyn erinomaisuus tai surkeus, vaan milloin Max ja Iggor tulevat takaisin. Siinä sivuutetaan se asia, miksi tätä musaa ylipäänsä kuunnellaan, eli se vitun musiikki. Green on ollut bändissä joa kaksikymmentä vuotta, kun Maxin kanssa bändi levytti kymmenen vuotta - siitä huolimatta kaiken maailman "parhaat Sepultura-biisit" -listaukset koostuvat yksinomaan Max-ajan biiseistä. Kyllä, Kairos, puhumattakaan muista yhtyeen Green-ajan levyistä, ampuu toisinaan huti maalitaulusta, mutta musiikin erilaisuus melkein kolmenkymmenen vuoden takaisesta ilmaisusta pitäisi olla itsestään selvää, eikö niin? Vaan ei, koska fanikunta haluaa vain sitä, mihin fanikunta on tottunut ja mikään muu ei kelpaa. Kukaan ei ole viemässä pois niitä rakkaita "klassikkojanne", mutta yrittäkää nyt edes kuunnella "uusia" (alkaen vuodesta 1998, jumavitunlauta) lättyjä jostakin muustakin näkökulmasta kuin "eihän tämä ole samanlaista". Maailma, taiteilijat ja taide kehittyvät - vain te junnaatte paikallanne.

Kyllä se Priestin Painkiller on ihan paska, myös, kun eihän se soundaa ollenkaan Rocka Rollalta. Tai Maidenin The Number of the Beast on arvoton kiekko, kun se on ihan erilainen kuin Iron Maiden. Tai...

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Powerwolf - Blood of the Saints (2011)

Oli hetki - varsin lyhyt sellainen - jolloin Powerwolf oli minulle kova juttu. Tuo hetki kesti noin pari kuukautta, alkaen siitä, kun ensi kerran kuulin yhtyeen musiikkia. Noina kuukausina ostin kaksi yhtyeen levyä, arvostelin yhden ja ostin jopa hihamerkin rässiliiviini. Kun häiriötila, jota joku voisi diggailuksi kutsua, meni ohi, käsitin kuinka yksiuloitteinen bändi Powerwolf todella onkaan: se on vain Sabatonia, mutta natsien sijasta lauletaan vampyyreista ja ihmissusista. Levyltä kuunneltuna Powerwolf käy todella tylsäksi todella nopeasti (n. kahdessa kuukaudessa), mutta tämä ei tarkoita, että yhtyeellä ei olisi hyviä biisejä, koska onhan niitä. Pelkästään Blood of the Saintsilla on Sanctified with Dynamite, We Drink Your Blood sekä, kenties yhtyeen parhaana Dead Boys Don't Cry. Haluaisin uudestaan kokea tuon lyhyen innostukseni, joten tässä tekstissä yritän järkeillä jonkin kikan, jolla voisin hurahtaa Voimasuteen oikein kunnolla.

Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.

Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.

Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Norther - Circle Regenerated (2011)

Kun sanoin, että Norther on köyhän miehen Children of Bodom, en sanonut sitä toiveena, että kunpa norttimiehetkin sukeltaisivat täydellisen yhdentekevien biisien suohon ja kahlaisivat siellä itsensä kuoliaaksi. Niin he kuitenkin tekivät ja täysin turhaa Nää seuraa, jos mahdollista, vieläkin turhempi Circle Regenerated. Onhan tämä sellaista kuolleen hevosen pieksemistä, mutta taivas varjele, mistä aloittaa!

Noh, siis. Ainoa isompi muutos on se, että yhtyeen pitkäaikainen solisti Petri Lindroos lähti bändistä aikataulukonfliktien takia. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska uusi miekkonen, Aleksi Sihvonen, on teknisesti parempi tulkitsija. Sääli, että hän ei pysty pelastamaan paskoja biisejä kelvollisella möykällään, mutta kun positiivisen kautta pitäisi mennä... Siinäpä ne muutokset, koska loput levystä kuulostaa samalta kuin N, mutta - uskoo ken tahtoo - vieläkin ideaköyhemmältä. Biisit alkavat, kestävät aikansa (yleensä eivät kovin kauaa) ja loppuvat jättämättä ainuttakaan muistikuvaa. Mitä näin toivottamasta kiekosta pitäisi sanoa, oikeasti?

Children of Bodom teki kaksi huonoa levyä parempien (ainakin suhteellisesti parempien) välissä, mutta Norther ei koskaan kavunnut laaduttomuuden kuopastaan ylös. Yhtye lopetti pian Circle Regeneratedin jälkeen ja, tavallaan, huokaisen helpoituksesta, koska näin huonojen levyjen jälkeen ylös kapuaminen olisi ollut herkuleellinen urotyö. Silti en voi olla olematta surullinen, koska Northerissa oli lupausta ja yhtyeen onnistui kuitenkin tehdä yksi hyvä levy ja pari kelvollista - valitettavasti jälkimaku yhtyeen koko diskografiasta on paskainen, kiitos todella heikon lopetuksen. Aina voi jossitella, mutta tahtoisin kuvitella, että Northerilla olisi ollut paukkuja tehdä toinen Mirror of Madnessin tasoinen levy, mutta veri veti yksinkertaisempien rallien joukkoon ja yksinkertaisuus toi mukanaan tylsät hokemakoukut ja huonot levykokonaisuudet. Eniten sääliksi käy Sihvosta, sillä (kuten sanottua) hänen tulkinnallaan voisi pärjätä parempien kappaleiden kanssa ihan kelvollisesti, mutta eipä näytä hänen solistiuransa lähteneen mihinkään Circle Regeneratedin jälkeen.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Nightwish - Imaginaerum (2011)

Nightwish oli minulle pitkään yliarvostettu bändi, joka teki muutamia hittibiisejä, joita jaksoi pyörittää bileiden tai muiden karkeloiden taustalla keskustelunherättäjinä. Seurasin Turunen/Olzon-keskustelua lähinnä huvittuneena, välittämättä asiasta suuntaan taikka toiseen. Dark Passion Play meni ilmestyessään ohi, vaikka sinkkulohkaisuja silloin uudesta tuttavuudesta, Youtubesta, kuuntelinkin; samoin kävi Imaginaerumille, aluksi. Noin vuosi, ehkä puolitoista, levyn alkuperäisen ilmestymisen jälkeen bongasin tuplalevypainoksen sittemmin konkurssiin hakeutuneesta viihde-elektroniikkamyymälästä, alelaarista toki, persaukinen opiskelija kun olin. Päätin antaa levylle mahdollisuuden, vastoin kaiken aiemman kokemukseni bändin kanssa. Storytime oli jo tuttu biisi, mutta mitä sen jälkeen tapahtui oli odottamatonta: palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.

Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.

P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.