tiistai 12. joulukuuta 2017

Arion - Last of Us (2014)

Ei kukaan sanonut, että aikuisuus on sitä, ettei ehdi tehdä kaikkea mahdollista samaan aikaan - saatanan valehtelijat. Eihän mullakaan olisi kuin viisitoistatuhatta eri juttua kesken samaan aikaan ja sitten kiukuttaa/ihmetyttää, kun jotkin hommista jää roikkumaan liian pitkäksi ajaksi... ja valitettavasti se on ollut viime aikoina (eli parin vuoden ajan, hah...) tämän blogin kohtalo. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja luoda rutiini näiden blogitekstien rustaamiseen, mutta kun aikataulut ovat niin sekopäiset ja arvaamattomat kuin ne parhaillaan mulla on, moisen väkertäminen on melkein mahdotonta ja typerää, koska eihän siitä voisi pitää kuitenkaan kiinni.

Se siitä, puolipakollisesta pahoittelusta venyneestä päivitysvälistä sekä elämän realiteeteista avautumisesta - taitaa tämäkin olla jo kiinteä osa blogia, kun jatkuvasti huomaan narisevani samoista asioista. Arionin esikoislevy Last of Us ei kuitenkaan ansaitse narinaa, koska se on laadukas melometallilevytys: bändin jätkät ovat vasta teinejä, mutta soitto on huipputasolla kautta linjan - erityisesti solisti Viljami Holopainen repii itsestään kerrassaan erinomaista ja monipuolista tulkintaa. Myös levyn tuotantoarvot ovat kohdillaan, sillä soundit ovat kirkkaat ja kappalemateriaalin mukaan joustavia. Moista tuotosta ei odottaisi bändiltä, joka sai ensimmäisen kerran huomiota (näin kuulin, koska itse en tosi-tv-skaboja seuraile) UMK:n karsinnoissa AD 2013, jolloin kappaleena oli levyltäkin löytyvä Lost. Ihan kelpo biisi, mutta melkoisesti (ilmeisesti) uudelleensovitettu UMK:ssa esitetystä rallista.

Tuotantoarvoista ja sovittamisesta tuli mieleeni eräs ihmetyksen aihe, jota mietin jo levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessa: koska kappaleet ovat näin ammattimaisella tasolla ja jätkät näin nuoria, joko he ovat äärettömän lahjakkaita (ei todellakaan mahdotonta), heillä on ollut ammattiapuja tai molempia. Vilkaisin kansivihkosen tekijänoikeussivua, jossa listataan jokaiselle biisille sekä säveltäjä(t) ("music by..."), sanoittaja(t) ("lyrics by...") sekä sovittaja(t) ("arranged by..."). Sävellyskreditit annetaan lähes yksinoikeudella bändiläisille, etenkin kitaristi Iivo Kaipaiselle, mutta touhu muuttuu mutkikkaammaksi muiden kohdalla, sillä tekijäporukassa vilisee nimiä a'la Matias Kupiainen (Stratovarius) ja Jani Liimatainen (Cain's Offering & The Dark Element). Lyriikka-avustuksen ymmärrän helposti - sanat ovat vittumaisia asioita, etenkin jos ne pitäisi saada sopimaan melodiaan - mutta mitä tarkoittaa sovittaminen Last of Usin kontekstissa? Kuinka paljon kappaleita on muutettu sovitusvaiheessa - tarkoittaako se vain orkestraatioiden fiksaamista kohdilleen? Mihin tarvitaan neljä tai viisikin jätkää, jos vain väkerretään okrestraatiotilkkutäkkiä kohdilleen?

Oli miten vain, musiikin laadusta se ei ole pois ja Last of Us on hyvä levy - ei erinomainen, mutta ei kuitenkaan kovin kaukana siitä. Jos toisinaan koukeroisempi melometalli on juttusi, Arionin esikoinen on tutustumisen arvoinen.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Amoral - Fallen Leaves & Dead Sparrows (2014)

Muistatteko Amoralin, bändin joka teki pari kelvollista progedöödis-levyä 2000-luvun alkupuolella? Ai ette vai? Muistatteko sen bändin, joka otti Ari Koivusen solistikseen, vaikka oli aiemmin tehnyt progedöödistä? Kyllä, se oli Amoral - ja tiedättekö mitä: Amoral oli kolmella viimeisellä levyllään aivan saatanan kova bändi. Jos rokki-/välivaihelevy Show Your Colors sivuutetaan, Amoral löysi itsensä oikeasti vasta Koivusen aikana ja iso kiitos siitä kuuluu Ben Varonin sävellysten lisäksi Koivuselle, joka on helvetin hyvä solisti.

Progekauden ensimmäinen levy, Beneath, on hyvä muttei erikoinen ja oikeastaan vasta se toinen tuotos, rikollisen aliarvostettu kriitikkohevilevy Fallen Leaves & Dead Sparrows osoittaa minullekin, että yhtye kykenee erittäin monipuoliseen ilmaisuun ja tarinankerrontaa. Levyltä ei löydy heikkoja biisejä, mutta kohokohdista voi yrittää päästä yksimielisyyteen huonoin lopputuloksin. Jo kaksi ensimmäistä kappaletta, On the Other Side pt. 1 ja No Familiar Faces ovat sen tasoisia ralleja, että oksat roviolle ja helvettiin. Harva toinen solisti pystyisi pitämään paletin kasassa näin hienosti, kiitos tunnetilasta toiseen luikahtelevat kappaleet, mutta Koivusen tulkinnan skaala kattaa kaiken tarvittavan ilman ohihuitaisuja. Asia erikseen on vielä ehtaa -70-luvun progea tarjoileva akustinen tai ainakin pääosin akustinen Blueprints, joka on pakottaa seisahtumaan hetkeksi kävelylenkillä ja katselemaan sateista metsää ympärillä (tässä puhuu omakohtainen kokemus, huom. huom.)

Lisää superlatiiveja ja kehuja, mutta olen melko varma, että ne jotka eivät ole jo levyä kuulleet eivät sitä tämänkään jälkeen tee, niin vahva on Idols-stigma. Ei väliä, että Koivunen oli jo silloin vuosikymmen takaperin laadukas solisti (ja hänen ensimmäinen soololevynsä Fuel for the Fire ei ole ollenkaan pöllömpi, oikeasti), mutta kun hän nousi tunnetuksi teini-Arina tai hevi-idoli-Arina ja Amoral bändinä, joka teki uraitsemurhan nappaamalla hänet solistikseen. En ole tsekannut, mutta Imperiumin Messulaudalle kertyi armon vuonna 2009 melkoisesti viestejä, joiden sisältö oli lähtökohtaisesti aina sama: VITTU MÄ POLTAN MUN BÄNDIPAIDAT SAATANA! EKA DEMO PARAS, LOPUT KUULEMATTA PASKAA! (Ja kyllä, ALL-CAPS oli välttämätöntä.) Juu, eihän ne ensimmäiset sinkkubiisit kovin erikoisia laadultaan olleet, mutta eivät myöskään kunnianloukkauksia musiikkimaun omaaville... paitsi puristipaskiaisille, joille vanha matsku on aina parempaa kuin uusi koska kaikki uusi on aina paskaa. Pistäkää If Not Here, Where? soimaan ja olkaaa väärässä, puristit.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Wolfheart - Winterborn (2013)

Tuomas Saukkonen teki yhdessä välissä pari levyä vuodessa mm. Before the Dawnin ja Black Sun Aeonin kanssa (tai, oikeammin, nimien alla), mutta 2012/2013 hän ilmoitti laittavansa kaikki projektit jäihin ja keskittyvänsä yksinomaan Wolfheartiin, jonka esikoislevy Winterborn ilmestyi omakustanteena (tästä en ole varma, mutta ainakaan fyysisestä kiekosta en mistään löydä lafkojen infoja, joten oletan sitä omakustanteeksi). Projektin piti olla vain studiobändi eli käytännössä Saukkonen (kaikki instrumentit muutamaa skittasooloa lukuun ottamatta) ja vaihtuvia muita jäppisiä täydentämässä osaamista, mutta aika pian Winterbornin jälkeen bändiin vakiintui laadukas miehistö ja keikkalavoja alettiin kiertää - samoin lafka löytyi alle/tueksi, joten se siitä tee-se-itse-mentaliteetistä.

Esikoislevy, kuitenkin, on ilmeisesti puhtaimmillaan Saukkosen visio omasta musiikillisesta origostaan, ja on pakko myöntää, että kiekko on vakuuttavaa kuultavaa: soundit ovat komeat, biisimateriaali laadukasta (joskin Saukkosen omien arkkityyppiratkaisujen ryydittämää) ja tunnelmaskaala levyn läpi päräyttävää viuluista/selloista/mistä lie bläkkikseen ja, tietenkin, melodöödikseen. Jos tällaisesta musasta yhtään pitää, ei Winterbornia parempaa ole tarjolla, jos sivuuttaa Wolfheartin kaksi myöhempää tuotosta. Jo pelkästään musavideobiisi, melkein kahdeksan minuuttia kestävä Routa Pt. 2 on niin saatanallisen komeaa kuultavaa, että vaikka sitä kuuntelisi kesähelteellä kaupungissa, mielikuvamatka suuntautuu pohjoisiin talvimetsiin. Kuten tarkoitus lienee olleenkin, Winterborn on kaikki parhaat Saukkosen ratkaisut/ideat/biisit samalla levyllä, ilman kiirettä ja ylibuukattua ja -työllistettyä sävellysaikataulua; biisien kehittämiselle annetaan se aika ja tila, jonka ne tarvitsevat muuntuakseen hyvistä erinomaisiksi.

Heitetään pseudofilosofinen kyssäri ilmoille: pitäisikö muidenkin muusikoiden tehdä vastaava ratkaisu, heivata nykyinen/nykyiset bändit vittuun ja aloittaa puhtaalta pöydältä ilman vanhaa taakkaa. Julkaista vaikka omakustanteena yksi levy ihan vain sitä musiikkia, jota itse haluaa tehdä - ei ajattelisi liikoja sitä, mitä muut odottavat ja haluavat ja vain tekisi itseä varten niin hyvän levyn kuin vain suinkin kykenee. Riskinä on tietenkin se, että jos elanto on kiinni ahkerasti keikkailevan ja levyttävän bändin saatavista, koko henkilökohtainen talous sujahtaa roskakoriin ja jos Sitä Iänikuista Sooloprokkista kuskailee päätoimisen ja leipiintyneitä biisejä veivaavan pakkopullabändin rinnalla, levy jää helposti valmistumatta. Mutta, jos mietitään pienempiä bändejä, joilla on jonkinlaista fanikuntaa muttei missään nimessä suurta kansansuosiota ja jos leipiintymisaste on korkealla, miksi ei? Mitä hävittävää on - pieni tulonlähde, joka tuskin muodostaa edes kovin suurta tienestiä. Puhumattakaan siitä, että radiosoittoeurot kilisevät edelleen tilille, kun eihän radiossa veivata kuin vanhoja hittejä, sillä kuka hullu nyt uutta musiikkia kuuntelisi, kun se vanha oli kuitenkin parempaa ja takuulla nostalgisempaa. En ala nimetä bändejä, jotka voisivat harkita jotakin ehdottamani kaltaista, mutta osaan suoralta kädeltä heittää läjän nimiä, joille mainittu ratkaisu saattaisi olla taiteellisesti kannattava. Taloudellisesta kannasta en tiedä mitään, mikä kaltaiseltani humanistilta onkin oletusarvo, am I right?

maanantai 13. marraskuuta 2017

Turmion Kätilöt - Technodiktator (2013)

"Kaikkea paskaa sitä tuleekin ostettua." Tämä oli kommenttini, kun tajusin, että kyllä vain, lisään Turmion Kätilöitä pitäisi blogissa käsitellä. Ostin levyn aikoinaan, melko pian Technodiktatorin ilmestymisen jälkeen, koska halusin (en muista miksi, ehkä olin innostunut bändistä muutaman minuutin ajaksi) täydentää kokoelmaani kolmannella Kätilöiden levyllä ja kysyin kaveriltani, joka on (Luoja/Saatana häntä auttakoon) paremmin perehtynyt Kuopion hullujen musiikkiin, mikä olisi paras yhtyeen myöhemmistä kiekoista. Hän sanoi, että uusin on paras... tai ainakin vähiten huono. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen selaillut MetalStorm.net:in listausta ja arvosanoja Kätilöiden diskografiasta ja interwebsin konsesus tuntuu olevan, että Technodiktator on muista Kätilöiden levyistä eniten huono. Kumpi levy siis oikeasti on? En tiedä enkä välitä.

Technodiktator on juuri niin tavanomaista Turmion Kätilöitä kuin vain olla ja voi. Sama dadaistinen lyriikka, "jumputus = groove" -mentaliteetti ja "mehän ei jätetä mitään ideaa käyttämättä" -sävellystyöskentely. Kyllähän levyn kerran kuuntelee loppuun, mutta eipä siitä juuri mitään mieleen jää. Paitsi se, että kerran oltiin Frederik ja Olof Palme sekä Nykänen. Jos keskinkertainen radiorenkutus ja sinkkubiisi on levyn parasta tarjontaa, ei taso ole kovin korkealla. Lisäksi, levy on säälittävän lyhyt, kun viimeinen biisi To Be Continued Act 1 ei tahdo oikein täyttää biisin määritelmää ja kestää siinä samalla karvan alle yhdeksän minuuttia. Jos on kuullut yhden Kätilöiden levyn, on kuullut Technodiktatorin eikä ole menettänyt mitään merkittävää.

Joo, onhan muutoksen peräänkuuluttaminen hieman tylsää valittamista, mutta jatkuva musiikillinen muutos vs. fanikunnan odotukset on mielestäni vastakkainasetteluna (metalli)musiikkia eteenpäin vievä voima. Joskus mennään metsään, kyllä, mutta toisinaan luodaan uusia urille seuraaville bändeille. Kätilöt tuntuu sanoutuneen irti moisesta touhusta ja vain tekevän sitä samaa levyä kerta toisensa jälkeen. Tapa, jolla yhtyeet vastaavat ja kohtaavat jännitteen uudistumisen/degeneraation sekä fanipalveluksen/-loukkauksen välillä, kiehtoo minua syvästi ja ainoa ongelma tilanteessa on se, että monilla muusikoilla on elanto kiinni bändissä ja sen menestyksessä, mikä (luonnollisesti) vähentää kokeiluhalua ja, täten, fanien loukkaamisen mahdollisuutta. Tylsää, kun oikea maailma realiteetteineen tulee taiteellisen itseilmaisun ja -kokeilun tielle; olisi niin paljon näppärämpää vain asua norsunluutornissa.

torstai 9. marraskuuta 2017

Turisas - Turisas2013 (2013)

Tavallaan haluaisin kirjoittaa tähän liuskan verran pelkkää naurua, koska se oli ensimmäinen reaktioni Turisaksen "tämmöistä musaa me on aina haluttu tehä, vittuun kaikki jotka ei tykkää" -levystä Turisas2013, joka on, jos joku sitä ei vielä tiedä, kauniisti ilmaistuna mielipiteitä jakava tuotos. En jaksa uskoa, että kukaan kieltäisi väitettä, että kyseessä on yhtyeen heikoin levy, mutta onko se todella niin raju syöksy korkeuksista kuin monet kolmen ensimmäisen levyn fanit väittävät?

Ei, ei ole. Kyllä, soundi on toisenlainen ja kappalemateriaali ei ole yhtä vahvaa kuin aiemmin, mutta ei se ole 2010-luvun Cold Lake tai St. Anger. Oikeastaan typerä kansikuva sekä vitun hönö levynnimi johtavat helposti harhaan - ainakin minua - sillä, kun kuulin Turisaksen tekevän riisutumman ja queenmaisemman levyn nimeltä Turisas2013, tahdoin huutaa, itkeä ja nauraa samaan aikaan, eikä yksinkertaistettu, lähes minimalistinen kansikuva auttanut asiaa. Myöskään musavideobiisi, Ten More Miles, ei helpottanut epäluuloani, että josko tässä olisi pitämäni laadullinen kuolema. Osittain näistä syistä, osittain kroonisesta persaukiudesta johtuen en ostanut Turisas2013:sta kuin paljon myöhemmin, tarkemmin sanottuna kesällä 2017 eli varsin äskettäin. Ensikuuntelulla tosiseikat iskivät, kovaa: eihän tämä nyt niin paskaa ole!

Pidän edelleen kiinni siitä, että Ten More Miles on paskaa, sekä muutama muu ralli levyltä (Run Bhang-Eater, Run!:in seksiäänet ovat varsin rasittavaa kuultavaa, vaikka biisi muutoin onkin ihan ok), mutta vastapainona ovat avausraita For Your Own Good, ihan tavanomaista Turisasta tarjoava Piece by Piece, helvetin komea ja dramaattinen Greek Fire sekä "se pakollinen huumori-/bilebiisi" No Good Story Ever Starts with Drinking Tea. Muutosvastarintaisten fanien ja journalistien skandaalinhakuisista puheista huolimatta ero aiempiin Turisas-kiekkoihin ei ole läheskään niin suuri kuin annetaan ymmärtää, vaikka, kuten sanottua, kyseessä on yhtyeensä heikoin tuotos. Silti aion pitää kiinni siitä, että mainitsemistani kappaleista jotkut sopisivat sellaisinaan Battle Metalille, Stand Up and Fightille tai, lyriikallista sisältöä muuttaen ja muutamin varauksin, The Varangian Waylle.

Suurin sääli levyssä on se, että se pilasi bändin maineen monien "fanien" silmissä eikä yhtye ole vieläkään päässyt yli "flopistaan". Kohtelu on ollut, mielestäni, epäreilua ja kohtuutonta, mutta mitäs turjakkeet kehtasivat kokeilla jotakin uutta, ettekö tiedä, että tämä on heavy metalia, jossa irvaillaan muiden genrejen konventionaalisuudelle ja konservatiivisuudelle, mutta urakuolema kaikille, jotka kehtaavat kokeilla mitään muuta kuin vanhan levyn uutta iteraatiota, saatana! Voisiko Turisas2013 olla parempi? Kyllä, ehdottomasti. Ansaitsisiko Turisas parempaa kohtelua? Kyllä, oi kyllä.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Summoning - Old Mornings Dawn (2013)

Sitä ei voi sanoa koskaan liian usein: Summoning on aivan saatanan hieno bändi. Yhtyeen musiikki on kenties epämetallisinta metallia pitkään aikaan, koska monissa (uudemman materiaalin) kappaleissa ei ole kitaroita, metalliriffeistä tai troopeista puhumattakaan; ainoa merkittävä ja välittömästi tunnistettava yhteys metallimusiikkiin ovat kärinä-/rääkynävokaalit. Silti tai juuri siksi se on niin hieno bändi - mikään toinen porukka levyhyllyssäni ei kykene yhtä kokonaisvaltaiseen immersioon kuin Summoning parhaimmillaan.

Avainsana edellisessä tekstikappaleessa on "parhaimmillaan", koska kun Summoning ei osu maaliin, se on todella tylsää kuultavaa. Etenkin Summoningin musiikki vaatii täydellisen tunnelman, niin kuulijalta kuin musiikilta, ja jos tuo tunnelma on epätäydellinen, lopputulos voi saada kuulijan haukoittelemaan ja skippaamaan siivun kiekosta. Old Mornings Dawnin kohdalla, veikkaisin, ongelma on kappalemateriaalissa, sillä vaikka olen kuunnellut levyä on/off-tyylisesti jo nelisen vuotta (hankin levyn, jos muisti pelittää, Tuskasta 2013), enkä vieläkään ole löytänyt levyltä ainuttakaan Land of the Deadin, Farewellin saati Long Lost Where No Pathway Goesia. Se on ehtaata Summoningia, kyllä, mutta se on silti ideaköyhää ja väkisin väännetyn oloista Summoningia, josta uupuvat ne kaikkein parhaiten kuulijan todellisuudesta irrottavat ja suhteellisuudentajun kadottavat melodiat. Biiseissä ei, sinänsä, ole mitään vikaa, mutta kun levyltä ei tahdo löytyä mitään, mitä ei olisi jo tullut kuultua paremmin aiemmilta levyiltä.

En silti aio sanoa levyä huonoksi, koska, kuten mainittua, se on ehtaa Summoningia. Biisit ovat pitkiä, kuten kuuluukin, ja melodiat yksinkertaisia rytmien kieroillessa sotarumpumaisesti niiden ympärillä. Onnistuessaan homma pelittää edelleen, aina vain, helvetin komeasti. Lisäksi on mainittava siitä, että Oath Bound julkaistiin 2006 ja pitkään pelkäsin, että yhtye ei enää koskaan julkaisisi uutta materiaalia, mutta lo and behold, Old Mornings Dawn ilmaantui kaikessa tavanomaisuudessaan. Voisiko se olla parempi levy? Ehdottomasti, mutta se voisi myös olla huonompi. Tärkeintä on, että se ilmestyi ja se ei ole täyspaskaa. Joskus on vain tyydyttävä siihen mitä saa, ei siihen mitä haluaa.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Stratovarius - Nemesis (2013)

Tolkittoman Stratovariuksen ura on ollut nousujohteinen ennen vuoden 2013 Nemesistä: Polaris sisälsi hyviä ideoita, mutta kokonaisuutena se oli heikko, ja Elysium petrasti merkittävästi ja oli kokonaisuutena monia Tolkki-ajan levyjä (mieleen tulee ainakin Elements Pt. 2 ja Stratovarius) sekä strattoman Tolkin tuotoksia parempi. Onko Nemesis siis väistämätön notkahdus, vai seuraava askel, yhtyeen paras levy sitten 1990-luvun klassikkojen, kenties koskaan?

Sitä ei moni usko, mutta kyllä se on: Nemesis sopii Stratovariuksen kolmen parhaan levyn joukkoon vaivattomasti, sinne Visionsin ja Destinyn väliin. Tämä on, tietenkin, hyvin epätavanomainen näkemys, koska levy ei kuulosta samalta kuin bändi soundasi joskus takavuosina eikä se täten ole riittävän nostalginen ollakseen menneen nuoruuden sokaisemille "faniukoille". Silti tai juurikin siksi Nemesis on aivan helvetin kova levy. Se on koukeroisempi, modernimpi, synkempi ja rankempi kuin mitään, mitä Tolkki on koskaan tehnyt, ja vaikka Elysiumissa ei ole mitään vikaa, vasta nyt Matias Kupiainen ja Lauri Porra pääsevät kunnolla irti säveltäjinä. Myöskään Jens Johanssonin panosta ei sovi unohtaa, sillä levyn paras biisi Dragons on hänen käsialaansa. Biisikattaus on poikkeuksellinen kovatasoinen ja tasalaatuinen, sillä vaikka jokaisella biisillä on tunnistettava oma ilmeensä, paletti ei sorru turhaan rönsyilyyn. Tähän päälle kun heitetään energinen ja todella taitava uusi rumpali Rolf Pilve, ei levyltä löydy heikkoa lenkkiä.

Jos heikko lenkki levyllä on, se on Timo Kotipelto. Kotipelto on laadukas solisti, mutta ikä alkaa tehdä tehtäviään äänialalle, ja vaikka vielä Nemesis ei ole se kiekko, jolla tarvitsee hävetä silmiä ja korvia päästä väkinäisesti yritettyjä kiekaisuja kuunnellessa, suunta on selkeä. Tämä ei ole, sinänsä, valituksena reilu, koska, kuten mainittua, Kotipelto hoitaa tonttinsa riittävän hyvin edelleen, mutta... juunou? Jokin nillitys oli keksittävä.

Vitut, kyllä mä sen sanon, tykätkää tai älkää: Nemesis on Stratovariuksen paras levy. Parempi kuin Visions tai Destiny tai Elements Pt. 1 tai Infinite tai Episode. Parempaa kuin mitään, mitä Tolkin Timo on koskaan tehnyt, suomeksi sanottuna. Tämä ei vähättele Tolkin tai vanhan Stratovariuksen saavutuksia, vaan korostaa Nemesisin erinomaisuutta. Levy ei kuulosta samalta kuin kymmenen, viisitoista vuotta aiemmin tehdyt kiekot, mutta hyvä niin, koska menneisyydessä rimpuilu ei olisi koskaan johtanut yhtyeen kruununjalokiven valmistumiseen.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

ReVamp - Wild Card (2013)

Juu juu, tiedetään, on kulunut liian pitkään edellisestä blogitekstistä, mutta kun kiireet ovat tällä tasolla, jostain on karsittava. Pahoitteluni siitä, jos joku moista kaipaa; puolustuksekseni sanon vain, että käsikirjoituksen viimeisteleminen kirjaksi vie aikaa, jaksamista ja kaikkia muitakin inhimillisiä resursseja.

Anteeksipyytelyt vittuun, sillä kirjoitanpa jotakin ReVampin kakkoslevystä Wild Cardista. ReVamp oli Floor Jansenin uusi projekti, joka syntyi After Foreverin kuoppaamisen (n. 2008) ja Jansenin burnoutin jälkeen. Proggiksen eka levy, nimeltään ytimekkäästi ReVamp on jäänyt tsekkaamatta, mitä nyt kerran taisin taustalla Youtubesta/Spotifysta kuunnella, eikä kiekko vakuuttanut musiikillisilla ansioillaan. Wild Card, puolestaan, onkin kiinnostavampi tapaus, kiitos Jansenin jo ennestäänkin monipuolistuneen äänen (örinää!) sekä Devin Townsendin vierailun kipaleessa Neurasthenia. Silti levy ei ole kuin keskinkertainen.

Jansen on metallimusiikin kovimpia nykyvokalisteja ja kaikki muut mielipiteet ovat vääriä, ja hän on Wild Cardin, itseoikeutettu, kuningatar. Se, niin oudolta kuin se saattaa vaikuttaakin, on levyn suurin heikkous: biisit eivät jaksa seisoa omilla jaloillaan, vaan ne ovat pikemminkin vain ääriviivoja Jansenin revittelylle - tästä johtuen levy on valitettavan heikko ja nopeasti unohdettu. Otetaan esimerkiksi kakkosbiisi The Limbic System, joka on sellaista vokaalipornoa Jansenin osalta, että oksat, kävyt ja kaikki muutkin puista pudonneet perkeleet helvettiin, mutta kuka muistaa mitään em. biisin riffistä seuraavan biisin alettua? Sama pätee koko levyä: kiekolta on helppo muistaa Jansenin parhaat revittelyt, jotka toisinaan lipsahtelevat ylitulkinnan puolelle, mutta levykokonaisuutena se ei ole mitään iki- tai edes hetkimuistettavaa. Minulle levyn tutuin biisi on nimikkoralli Wild Card, jonka kuulin syystä X ensimmäiseksi (se ei ole, tietääkseni, sinkku- tai musavideobiisi) ja muistan kuunnelleeni sitä yhdessä välissä melkein pakkomielteen omaisesti, ihan vain pällistelläkseni Jansenin huikeaa tulkintaa; jos patistaisin ohikulkijan sisäistämään levyn vain yhden biisin kautta, olisi se, loogisesti, nimikkobiisi.

Haluaisin pitää levystä enemmän, koska Jansen vain on niin hyvä ja tavallaan ymmärrän, että hänen ympärilleen rakennetaan tällä tavalla bändi, mutta biisit vain eivät ole niin hyviä. (Haluaisin laittaa ALL-CAPS RAGELLA tuon lausunnon, mutta ACR on yksi ensimmäisistä typeryyden merkeistä internetissä.) Kyllähän kiekon aina silloin tällöin jaksaa kuunnella läpi, ihan vain todistaakseen näin hienoa laulutyöskentelyä, mutta ei se oikeasti ole mitään keskikastia parempaa tarjottavaa.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Motörhead - Aftershock (2013)

Kylmät faktat tiskiin: Aftershock on yksi Motörhead-levy lisää. Ne kaikki kuulostavat samalta ja ovat juuri sen takia niin hyviä/huonoja kuin kuulija tuosta soundista tykkää. Lemmy ei osaa laulaa, ainakaan 2010-luvulla, ja kuulostaa aivan saatanan hyvältä juuri sen takia - onhan hän Lemmy, ei sovi unohtaa. Biisit ovat niin tavanomaisia kuin Motörheadilla voi olla eli täysin yhtä karika- tai arkkityyppiä, mutta vittuako sitä kukaan muuta odottikaan/toivoikaan? Motörhead oli/on itsessään oma arkkityyppinsä, jolle harva - jos kukaan - halusi, toivoi saati kaipasi muutosta; aina kun bändi huojahteli mihinkään muutoksen suuntaankaan (Another Perfect Day tulee mieleen), fanien vastaanotto oli sen mukainen. Joskus levyt ovat parempia, joskus huonompia, mutta nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos yhtä diggailee, eivät muutkaan kovin kauas makualueelta eksy.

Periaatteessa haluaisin inhota tällaista mukavuusalueella samoilua, mutta perkele kun Motörhead on viihdyttävä bändi. Niin suoraviivaista räminää, että eihän jalan pakkoliikkeenomaiselle naputukselle tai päin nyökkäilylle mitään voi. Lemmyn tylytykset, suunnilleen melodian mukaisesti kulkeva mölinä on niin rujoa, että se on melkein kaunista. Jos tätä hienoutta ei tajua, ei Motörhead tule kolahtamaan - pelkäsin pitkään, että en tulisi koskaan käsittämäänkään yhtyeen hienoutta, mutta se, ainakin, on ollut tämän blogin suuri ansio minulle. Voit vaikka heti lukea tekstini 1916:sta, jota kirjoittaessa aloin käsittää bändin hienoutta, ja seuraavana päivänä ostettu Kiss of Death lujitti tuon ymmärryksen graniittiseksi.

Haluaisin inhota Motörheadia, koska se kuvastaa kaikkea sitä taantumuksellisuutta ja nostalgiahakuisuutta, joka vallitsee nykyään metalliskenessä. Haluaisin inhota Motörheadia, koska bändi on rakentanut koko uransa yhden ainoan levyn varaan ja sitten tehnyt luoja ties kuinka monta variaatiota samasta levystä. Juuri tämmöiset jättiläisbändit ja, etenkin, niiden fanit pakottavat uudet tulokkaat marginaaliin ja innovoimisen sijaan apinoimaan. Mutta kun en inhoa Motörheadia, vaan pidän siitä, suuresti, koska yhtyeen "vittuun kaikki, me ollaan me" -asenne on niin rock kuin olla ja voi ja Lemmy on hieno ukko ja... Lisää perään kaikki ei-nostalgiajohdannaiset perustelut, jotka stereotypinen Motörhead-fani voisi heittää ja siinäpä se oikeastaan onkin.

Aftershock on neljätoista biisiä Motörheadia. Mitä muuta sitä elämässään tarvitsisikaan?

P.S./Edit: Tietääkö kukaan, miksi tätä blogia luetaan hävytön määrä Italiasta? Nää tekstit on suomeksi, silti joka viikko tulee satoja klikkauksia Italiasta. En valita, lähinnä ihmettelen. Jos joku tietää, voi vapaavalintaisella keinolla välittää informaation allekirjoittaneelle.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lost Society - Fast Loud Death (2013)

En usko olevani ainoa, joka tutustui Lost Societyyn festarikesän 2013 aikana. Minulle ensitapaaminen oli Tuskassa, aamupäivällä ja päälavalla, jonka yhtye omisti energiallaan, lapsellisella perseilyllä (roudari juoksi Piss Out My Assin aikana lavalle persepropin kanssa ja suihkutteli nestettä bändin ja yleisön päälle) ja hävyttömällä touhotuksellaan. Pakkohan bändi oli levymuodossakin tsekata, joten ostin silloin uunituoreen Fast Loud Deathin täyteen parinkympin hintaan. Ja, tiedätkö mitä? Olen kuunnellut levyä parin viime päivän aikana enemmän kuin koko edeltävänä melkein neljänä vuotena (taivas, onko siitä niin kauan!?) yhteensä.

Ei Fast Loud Death huono levy, sinänsä, ole, mutta se on puuduttava ja tylsää kuunneltavaa, koska Lost Societylla ei ole esikoislevyillään niinkään biisejä kuin vailinaisesti taltioitua live-energiaa. Biisit ovat pikemminkin viitekehyksiä energian purkamiselle kuin mitään analysoimisen arvoista kuulemista; en jaksa uskoa, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka on istunut alas ja miettinyt, että aivan vain, näinhän Diary of a Thrashman toimii, tai että tuo samainen istahtanut kaveri olisi kuudennellatoista kuuntelukerralla oppinut arvostamaan E.A.G.:n kitarasooloilottelua. Ei, Fast Loud Death on, nimensä mukaisesti, nopeaa, äänekästä ja se myös kuolee nopeasti pois soittimessa, jos/kun kädessä ei ole kaljatölkki ja nousuhumala on haihtunut.

Samaan aikaan, kuitenkin, on harvoja levyjä, jotka sopivat täydellisemmin pieneen kivaan nousuhumalaan kuin Fast Loud Death, jos kaljoitteluseura on oikeanlaista Lost Societyn kaahaamiselle. Omassa tapauksessani moista tapahtuu liian harvoin, mutta tämän potentiaalin olemassaolo on tullut siitäkin huolimatta todistettua useita kertoja. Minulle musiikin ei pitäisi olla näin tiukasti tilannekohtaista, vaan minä kuuntelen musaa lähtökohtaisesti aina, jos se on sosiaalisti hyväksyttävissä eikä tuosta ajasta kuin marginaalinen siivu kulu kalja- tai siiderituoppi kädessä. Monikymmenkertaisesti useammin istun ruuhkametrossa haukotellen eikä Lost Societyn deliriumhuuruinen härdelli sovi moiseen mitenkään päin, vaan homma tuntuu teennäiseltä uhoamiselta ja päättömältä kohkaamiselta.

Onko Fast Loud Death nyt sitten hyvä levy vai ei? kysyt. Kyllä ja ei, mutta kiekon toimivuus ei riipu niinkään musiikista kuin kuuntelutilanteen kontekstista. Yleisimmin vertailukohdaksi nostettu Anthrax toimii paremmin arkikuuntelussa, koska heillä on moninverroin kiinnostavampia sävellyksiä. Silti pistäisin kaikki Lost Societyn keikalle, jos vaikka sitten kerran, koska eihän tätä musiikkia ole tarkoitettu hifiluureista luukutettavaksi, vaan keikkaympäristöön, nyrkkiä ilmaan puiden ja niskalihaksia kiusaten.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lordi - To Beast or Not to Beast (2013)

Lordi ei ole huono bändi, vaikka sen levyt yhden nimeltämainitsemattoman hitin jälkeen eivät olleetkaan kovin kummoisia. Yhtyeen ensimmäinen levy, ensimmäisen kahden hitin kotilevy Get Heavy on edelleen varsin laadukas hard rock- / metallilevy, kunhan euroviisubändimaineen ja yhtyeen lapsellisen estetiikan ohi pääsee. Sen Yhden Hitin jälkeisistä levyistä jokainen on ollut (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) samalla mutta eri tavalla huono: Deadache oli menestysdarralevy, Babez for Breakfast paniikinomaista damagecontrolia ja To Beast or Not to Beast syntyi Monsterimies-dokkarin kuvaamien vaikeuksien keskellä. Menemättä sen syvemmälle Mr. Lordin sekä bändin ongelmiin - katsokaa dokkari jos kiinnostaa - mutta rumpali Otusin (Tonmi Lillman) kuolema ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Lordin bilehevi ja -rokki elää ja kuolee leppoisuutensa myötä (kuka oikeasti ottaa tosissaan biisejä I Luv Ugly tai Candy for the Cannibal?), ja jos ja kun meno bändissä ei ollut sävellystyön aikoihin kovin leppoisaa, musiikki ja, täten, sen kuuntelukokemus kärsii.

To Beast or Not to Beast ei ole hauska saati hyvä levy. Sillä on muutama ihan kelvollinen ralli, yksi hyvä ja liikaa turhaa paskaa, jotka toistavat kaikkia väsyneimpiä Lordi-trooppeja ja jos on kuullut jonkin aiemmista ja kiinnostavammista levyistä, tietää suunnilleen mitä luvassa on. Se hyvä biisi, Horrifiction, ei ollut levyn sinkkulohkaisu, koska ilmeisesti tylsä ja junnaava The Riff sopii paremmin radiorallatteluun kuin itsetietoisempi ja ovelampi biisi. Ne pari muuta muita parempaa biisiä, nimihirviö We're Not Bad for the Kids (We're Worse) sekä sopivan terapeuttinen Sincerely with Love - loput ovatkin sitten lähempänä The Riffiä tai, taivas varjele kuinka tylsä voikaan biisi olla, Something Wicked This Way Comesia.

Ongelma levyllä on se, että se ei ole hyvä, joo, mutta myös koska se kuulostaa liikaa samalta mutta huonommalta kuin vanhemmat levyt. Uudistumisen ja fanien karkoittamisen välinen balanssi on vaikea löytää ja vaikka Lordi siinä myöhemmin onnistuikin, vuonna 2013 askelia uudistumisen suuntaan ei oltu vielä otettu. Ikään kuin Mr. Lordi ja bändi olisi toivonut, että kyllä me uusi Hard Rock Hallelujah tai edes Would You Love a Monsterman? saadaan aikaan, kunhan vain pyöritellään riittävän pitkään samoja ideoita kuin aina aiemminkin. Maailma muuttuu, musiikin pitäisi muuttua mukana; jos huokaillaan yksistään menneisyyden perään, päädytään luovuuden degeneraatioon. Eipä sen enempää nykyisestä retrometallibuumista.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lingua Mortis Orchestra - LMO feat. Rage (2013)

Levy, jonka nimi lipsahtaa huulilta kuin vahingossa, eikö niin? Ihan paska nimi, vaikka levyssä onkin ideaa. Ensin hitunen semivälttämätöntä taustaa: Rage teki -00-luvun ajan hyviä progeilevia ja toisinaan sinfonisen musiikin kanssa leikitteleviä hevilevyjä sekä muutamia, jotka eivät olleet niin hyviä; yhtyeen tuon aikakauden kiinnostavin levy, Speak of the Dead (2006) oli kiinnostava juuri ensimmäisen puoliskonsa liki puolituntisen sinfoniametallieepoksensa takia, kun jälkipuoliskon "perus-Rage" oli tylsää ja puhkisoitettua lallattelua. Ilmeisesti kitaristi Viktor Smolskilla, joka on klassisesti koulutettu miekkonen, oli suuri rooli sinfonisten elementtien mukaatuomisessa ja toteuttamisessa. Vuoden 2010 paikkeilla homma alkoi olla jo todella väkinäistä ja jakomielitautista, joten peli poikki ja uusi proggis tulille: Lingua Mortis Orchestra on tarkoitettu Ragen sinfonisemman ilmaisun kanavaksi, kun emobändi keskittyy suoraviivaisempaan runnomiseen. LMO feat. Rage on yhtyeen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa levy, vielä noitavainoteemainen konseptilevy.

Viimeiset kaksi sanaa tuossa edellisessä kappaleessa pilaavat minulle levyn tyystin. Pidän Ragen sinfonisesta ilmaisusta ja Peavy Wagnerin ääni sopii siihen yllättävän hyvin, kunhan hän malttaa pysyä mukavuusalueella, mutta juuri noitavainoteema ampuu vittuuntumisen luodin suoraan polvilumpioon, että levy on jäännyt ostamisen jälkeen käytännössä vaille kuuntelua. Tiedän ongelman olevan vain ja ainoastaan minua koskeva, mutta silti, jo pelkkää biisilistausta katsellessa näkee, että kyllä vain, kaikki mahdolliset noitavainokliseet ovat esillä ja sekös ärsyttää. Jos joku ei vielä tiedä, olen kirjoittanut tietokirjan verran matskua noitavainoista ja niistä luodusta myytistä, joten tahtoisin ajatella, että tiedän hitusen aiheesta (kenties harhaluuloni murenee kirjan ilmestyttyä, kun kaikki alkavat googlailemaan jokaista heittoani, missaavat pointit täysin ja nillittävät triviaaleista yksityiskohdista, vaikka eihän internet koskaan moista mene tekemään...) Oli syy mikä tahansa, en jaksa kuunnella LMO feat. Ragea loppuun kuin vankassa humalassa, sillä lyriikalliset kömpelyydet ("It's the inquisition's law" paitsi kun ei ole, ei edes/etenkään kirja, johon epäilemättä viittaatte, saatana! Ja heti perään ollaan jo käännyttämässä pakanoita, vaikka... ÄÄÄÄÄÄRRGGHHHH!) pilaavat kokemuksen täysin. Ja, edelleen: ongelma on vain ja ainoastaan omassa päässäni ja ei saisi antaa moisten "ulkomusiikillisten" seikkojen häiritä, mutta kun häiritsee silti niin saatanasti... ja mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia seikkoja, häh?

torstai 28. syyskuuta 2017

Ghost B.C. - Infestissumam (2013)

Ghost taitaa olla tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti maailman suurimpia metalli-/rokkibändejä, ja kuten moiseen suosioon kuuluu, monille bändi ei vain aukea, ei sitten millään. Minä oli pitkään yksi noista pakanoista, jotka kieltäytyivät tajuamasta Ghostin erinomaisuutta, sillä vaikka yhtyeen estetiikka oli ja on pirun magea, musiikki ei kolahtanut. Liian poppia, liian vähän metallia, solisti Papa Emeritusin laulu on liian ohut - kaikki on liian vähän tai liikaa eikä mikään osu täysin kohdilleen. Näkökantani muuttui vuoden 2016 loppupuolella, kun kuuntelin Square Hammerin musiikkivideon kera ja tajusin, että biisihän on oikeasti helvetin hyvä; tuon biisin toimivuus kumpuaa yksityiskohdista, pienistä oivalluksista ja jipoista, jotka nostavat muutoin yksinkertaisen ja tylsänkin musiikin täysin toiselle tasolle. Square Hammerissa nuo jipot olivat ne tomi-iskut.

Tuo yksi, sinänsä mitätön oivallus, avasi minulle koko Ghostin hienouden salat. Ostin vaikeasti kirjoitettavan ja vielä vaikeammin lausuttavan Infestissumamin kesällä 2017 (varsin äskettäin, siis), koska, kuten olettaa saattaa, Ghostin levyt ovat jatkuvasti loppu levykaupoista, mikä johtuu (tietenkin) yhtyeen suosion jatkuvasta ja tasaisesta kasvusta, mikä patistaa mielipidettään panttaavat hankkimaan levyjä. Tuo Square Hammerin oivallus yksityiskohtien mittavasta painoarvosta Ghostin ilmaisulle pitää kutinsa täysin myös Infestissumamin kanssa: kuuntele vaikka keinuva Secular Haze, joka liikkuu jossakin siellä humpahtavan kirkkomusan, psykedeelisen rokin ja protometallin välimaastossa... ja silti biisihän on puhdasta poppia. Sama juttu kuin Square Hammerin tomi-iskut on Jigolo Har Megiddon bassokuvio, Ghuleh / Zombie Queenin poppitaputtelurytmi (tap-taptap-tap-taptap jne.), ja niin edelleen. Levyn paras biisi, ainakin tämän hetkisen näkemykseni mukaan, on hävyttömän tarttuva Year Zero.

Ghost on niitä bändejä, jotka joko tajuaa täysin tai sitten ei ollenkaan ja käyttää aikansa ihmettelemällä muiden intohimoa tai mielipuolisuutta lähentelevää innostusta. Alan (vihdoin?) siirtyä ryhmästä toiseen... kunhan vain löytäisin yhtyeen kolmoslevy Melioran, sillä esikoinen ei kiinnosta. Jos kolmoskiekko on läheskään sitä tasoa, kun toivon ja luulen sen olevan, kutsukaa mua mielipuolisuutta lähentelevällä innostuksella bändiä diggailevaksi häiskäksi.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Dynazty - Renatus (2013)

Dynazty on rikollisen huonosti tunnettu bändi. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä eivät ole mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa kotiin pitkiä ja ymmärryskyvyn ylittäviä kirjeitä, mutta neloslevy Renatus on. Bändi aloitti veivaamalla tavanomaista ja keskinkertaista rokkiheviä, mutta Renatusilla homma lähti toiselle tasolle: progeilevalle, powerista vaikutteita ottavalle melometallille on aina tilaa maailmassa, etenkin kun homma tehdään näin hyvin. Jo pelkästään ensimmäinen biisi, Cross the Line, vetää sellaiset lukemat mittareihin, että heikompia hirvittää ja syystäkin. Minulle juurikin avausraita, yhdistettynä kakkosbiisi Starlightiin sekä päätösraitaan A Divine Comedy ovat levyn kulmakiviä, vaikka missään välissä homma ei hajoa käsiin. Voin yrittää kuvailla soundia vielä parilla sadalla sanalla, mutta se ei tule tekemään oikeutta sille, miltä Renatus kuulostaa, koska vaikka bändi ei sinänsä tee mitään uutta, se onnistuu kasaamaan tutuista aineksista erittäin makoisan sopan.

Tutustuin Dynaztyyn vasta vitoslevy Titanic Massin kautta, koska sain em. kiekon arvosteltavakseni Imperiumin kautta. Jo arvostelua tehdessä tsekkasin Renatusin ja käsitin, että vaikka Renatus on erittäin hyvä levy, se ei ole niin hyvä kuin Titanic Mass. Yritän olla sanomatta liikoja arvostelemastani levystä, koska se on tulossa vastaan myös blogin tiimoilta, mutta karrikoiden voi sanoa, että kaikki mikä on Renatusilla hyvää, on Titanic Massilla parempaa. Mutta, tässäpä paradoksia kerrakseen, huomaan kuuntelevani useammin Renatusta kuin Titanic Massia, ainakin tätä nykyään. Keväällä 2016 Titanic Mass oli soittimessani niin säädyttömässä tehotykittelyssä, että taisin kuluttaa sen lähes puhki.

Renatus on kovatasoinen mutta aavistuksen epätasainen levy. (Wau, mikä virke taas... Paradoxes inbound!) Esimerkiksi The Northern End on alkanut ärsyttää mitä enemmän levyä olen kuunnellut, myöskään Sunrise in Hell on kaukana levyn parhaista hetkistä ja Unholy Deterrentin unohdan aina kun en katso biisilistausta. Lisäksi, jos en muuten ole puhunut itseäni liikaa pussiin, levy on aavistuksen liian yhtä nuottia; ronskimpi variaatio kappaleesta toiseen ei olisi pahitteeksi. Eikä olekaan, mutta puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin lisää.

Deathchain - Ritual Death Metal (2013)

Deathchainin kaksi ensimmäistä levyä iskivät kuin paristakymmenstä nykistä koostettu jättinyrkki, ja pidän edelleen Deathrash Assaultia yhtyeen parhaana tuotoksena. Vuoden 2007 Cult of Deathilla bändi muutti tyyliään döödis-sävyisestä rässistä selkeämmin kuolometallin suuntaan, ja kehityskaari on jatkunut jokaisella levyllä siitä alkaen päättyen kirjoitushetkellä tuoreimpaan Ritual Death Metaliin, joka on käytännössä tyylipuhdasta kuolometallia. Biisit ovat pitkiä, koukeroisia ja lyriikalliset aiheet haetaan H.P. Lovecraftilta, joten missään nimessä uniikkia meininkiä Ritual Death Metal ei tarjoa. Ei se silti huono ole, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siitä huolimatta tulen laittaneeksi soittimeen Deathrash Assaultin noin kolmetoista kertaa useammin kuin Ritual Death Metalin.

Huoh. Kirjoitin juuri äsken arvostelun Imperiumiin ja näyttää jääneen ns. arvosteluvaihde päälle. Pitää muistutta itseä siitä, että tämä blogi ei ole levyarvioita varten, vaan levystä kumpuavalle pohdiskelulle ja paskalle tajunnanvirtamaiselle vuodatukselle varattu venttiili. Pitäisi varmaan hakata sata sanaa silkkaa dadaa alle, sanoa sitä blogiformaatin rikkomiseksi ja heilutella keskisormea sovinnaisuudelle. Lisäksi se, että tuskailee blogitekstin kanssa viikkotolkulla, ei ole hyvä merkki ajankäytön järkevyyden puolesta, puhumattakaan siitä, että maailmassa ja elämässä on isompiakin stressiä ansaitsevia aiheita kuin joku typerä blogini. Pitäisiköhän sitä sanoa jotain lisää levystä ja jättää tämä tekstikappale tämmöiseksi irralliseksi ja mukahauskaksi välisoitoksi - palata asiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Koska Ritual Death Metalissa ei ole musiikillisesti mitään erikoisempaa, tahdon nostaa hattua levyn komealle ja erilaiselle kansitaiteelle sekä koteloinnille. Svart Recordsilla on ollut tapana tehdä todella komeita levyjä (siis nimenomaan visuaalisesti komeita), ja Ritual Death Metalin hieno kansikuva, kullanvärisesti kimalteva bändilogo ja takakansitekstit sekä muutenkin erittäin onnistunut art dircetion ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. Okei, ulkomusiikillinen seikka, mutta mielestäni ei pitäisi unohtaa, että vaikka pääasia aina on (tai ainakin pitäisi olla) musiikki, myös kansitaiteella ja ulkomusiikillisilla seikoilla on roolinsa estetiikassa sekä kuuntelukokemuksessa. Ainakin minulla on ollut tapana käydä lyriikkavihkoa läpi, kun kuuntelen levyä ensimmäistä kertaa ja jos tuo vihkonen on rumasti toteutettu, se jää mieleen ja vaikuttaa täten mielipiteeseen levystä, vaikka kuinka marginaalisesti. Kansitaiteen komeus ei muuten tule perille tuosta pienestä ja värivammaisesta (saako moista termiä enää edes käyttää?) pikkukuvasta.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Children of Bodom - Halo of Blood (2013)

Tästä kaikki alkoi, tavallaan. Käynnistin tämän blogin tekstillä "I Followed the Reaper to the Halo of Blood", johon onnistuin upottamaan kokoelmani 1. ja 500. levyjen nimet. Olen oikeastaan edelleen hitusen ylpeä tuosta otsikosta. Loogisesti tämän pitäisi olla blogin vika teksti, eikö niin? Follow the Reaper oli ensimmäinen hankkimani metallilevy, Halo of Blood viidessadas, joten kun yksi kaveri on käynyt viisisataa levyä läpi, eikö tämän pitäisi olla loppu? Vaan kun ei ole, sillä, kuten tarkimmat ovat jo varmaan havainneetkin, aika kuluu ja tarkoitukseni on ollut koko ajan kelata levykokoelmani kautta metallimusiikin historiaa nykypäivään saakka. Tällä hetkellä ei ole vuosi 2013, vaan 2017, joten polkua on vielä edessä.

Halo of Blood on levy, joka osoittaa, että Children of Bodomilla on yhä relevanssia, vaikka vuosi ei ole 2001 tai 2003 tai edes 2005. Se osoittaa myös Alexi Laihon sävellyskynän terävyyden, jos miekkonen vain sattuu oikealle päälle. Blogia seuranneille tulee kertauksena, että en voi sietää Blooddrunkia enkä Relentless Reckless Foreveriä, jotka ovat umpitylsiä ja susipaskoja levyjä, ja niiden jälkeen kuunneltuna Halo of Blood on nerokasta ilottelua ja kerrassaan erinomainen levy. Vaikka eihän se ole, se on hiukan keskitasoa parempi levytys, mutta se tuntuu paremmalta suhteessa yhtyeensä muihin tuotoksiin. Ehkä ongelma on omassa päässäni, mutta Halo of Bloodin kuuntelun jäljiltä en muista ainuttakaan melodiaa, riffiä tai koukkua, vaikka levyä kuunnellessa kuinka hyvin viihtyisinkin. Olikohan tässä taas mitään tolkkua? Niin tai näin, minulle levyn laatu mittautuu ei pelkästään kuuntelukokemuksen mutta myös sen jättämän jäljen vaikutuksesta: jos en muista mitään yksityiskohtia levystä sen kuuntelun jälkeen, en osaa sanoa itselleni mitään hyvää syytä kuunnella kyseistä levyä uudelleen.

Tämä teksti on tarpeettoman tyly, sillä, kuten on tullut mainittua, Halo of Blood on hyvä, keskivertoa parempi ainakin. Siinä on samaa vimmaa ja näyttämisenhalua, joka parilta yhtyeen edelliseltä (ja seuraavalta) puuttui. Se ei ole eikä voi koskaan olla Follow the Reaper tai Hatebreeder, mutta omissa kirjoissani Halo of Blood on kiinnostavinta, mitä yhtye on tehnyt sitten joko Hate Crew Deathrollin tai Are You Dead Yet?:in (nostalgiasyistä, toki).

perjantai 8. syyskuuta 2017

Black Sabbath - 13 (2013)

Vuonna 2013 Black Sabbath teki sen, mitä yhtyeeltä oli odotettu ja pelätty vuosikymmenten ajan: uuden levyn Ozzy Osbournen kanssa. Ennakko-odotuksissa levy oli joko pyhäinhäväistys - eihän Black Sabbath 2013 voi olla sama juttu kuin Black Sabbath 1972 - tai parhaimmillaankin keskinkertainen - katso edellinen sivuhuomio - tai uusi messias - onhan Black Sabbath aina Black Sabbath, etenkin Ozzyn kera. Vielä kun ottaa sen huomioon, että Ozzyn terveydentila ja soolouran musiikillinen laatu ovat olleet, lievästi ilmaistuna, toisinaan kyseenalaisia, niin oli helppoa olla skeptinen ja pessimistinen tulevan suhteen. Sopii muistaa myös se, että "ainoan oikean Black Sabbathin" kaksi viimeistä levyä olivat melkoista kuraa.

Monien yllätykseksi 13 on hyvä levy. Huomattavasti keskivertoa parempi, ainakin. Ei se erinomainen ole, ei lähelläkään yhtyeen parhaita ja merkittävimpiä tuotoksia, mutta kukapa moista, ihan oikeasti, odottikaan? Koko levy tiivistyy mielessäni kahteen kappaleeseen, End of the Beginningiin sekä God Is Dead?:iin. Molemmilla ralleilla on mittaa railakkaasti yli kahdeksan minuuttia ja olipa God Is Dead? jopa sinkkulohkaisu, ensimaistiainen kyynisille ja pessimistisille skeptikoille, että kyllä vain, tämä homma sujuu meiltä edelleen. Ja sujuuhan se, koska nämä kaksi biisiä ovat kiinnostavinta, mitä Ozzy on tehnyt sitten No More Tearsin ja Black Sabbath sitten -80- ja -90-lukujen taitteen. Lisäksi, ei sovi unohtaa, ne ovat niin autenttista varhaista Sabbathia, että minullakin meinasi tulla tippa linssiin ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä Sabbath ole edes koskaan ollut minulle kovin iso juttu, ainakin kun vertaa vaikkapa Judas Priestiin. Myös myöhempi sinkkulohkaisu, Loner, ei ole hassumpi, suoraviivaisempi rokkipala.

Ongelmani onkin siinä, että nämä kolme biisiä ovat myös levyn kolme ensimmäistä biisiä, ja huomaan, kerta toisensa jälkeen, että en tule kuunnelleeksi levyä näiden kolmen biisin jälkeen - etenkin kynnyskysymykseksi on noussut wanna-be Planet Caravan (joka alun alkaenkin on jäätävää paskaa) eli Zeitgeist. Loput biisit vain menevät korvasta sisään, toisesta ulos, ja se oli sitten siinä. Kenties levyn olisi voinut jäsentää toisin, heitellä timanttiset rallit muille kohdille, niin kiekko tulisi kuunneltua useammin loppuun saakka.

Nillitykset sikseen, sillä 13 on oikein kelpo kiekko. Veikkaan, että tuottaja Rick Rubinin rooli lopputuloksen laadussa ja ilmeessä oli valtaisa, ja kaikesta kuuluu, että 13 edustaa toisaalta bändin jäähyväisiä faneilleen, mutta myös yhden fanin (Rubin) visiota siitä, miltä Black Sabbathin anno domini 2013 tulisi kuulostaa. Ja hyvältähän se soundaa, ei siitä pääse mihinkään.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Battle Beast - Battle Beast (2013)

Minusta siitä ei pitäisi olla epäilystäkään, etteikö Battle Beast olisi yhtyeensä paras levy. Näin ajattelin pitkään, oikeastaan viime viikkoon saakka - sitten kuuntelin levyn uudestaan ja en ole enää ollenkaan niin varma, kiitos vihdoin heränneen arvostukseni Steeliä kohtaan. Kyllä, Battle Beast sisältää bändinsä parhaat biisit muutamaa yksilöä lukuun ottamatta ja kautta linjan materiaalin taso on korkea. Silti levyltä löytyy useita maalitaulusta huti huitelevia kappaleita ja valitettavasti nämä ovat juurikin ne biisit, joilla levyä aikoinaan markkinoitiin: musavideo- ja keikkarenkutus Black Ninja on edelleen tylsä, Fight, Kill, Die nopeasti puhkikuunneltu ja In the Heart of Danger on menettänyt viehätysvoimansa todella tehokkaasti kuluneiden vuosien ja kuuntelukertojen myötä. Näiden lisäksi vielä Over the Top on, kirjoissani, huti, ainakin verrattuna levyn muuhun tarjontaan. Koska sitä hyvää matskua on paljon ja joinakin hetkinään levy on suorastaan erinomainen: mielestäni Out  on the Streets, Raven ja Rain Man ovat kukin yhtyeensä top 5 -biisikatraassa. Jäljelle jäävät rallit ovat, myöskin, kovatasoisia.

Silti en ole niinkään varma, onko levy todella Battle Beastin - tai pitäisikö alkaa puhua Anton Kabasen? - paras levytys. Steel on kiinnostavampi, koska se on äkkijyrkempi, ennalta-arvaamattomampi ja se on kestänyt paremmin kuuntelua. Tässä kohdin on myös tarpeen mainita siitä, että Battle Beastia tuli kuunneltua yhdessä välissä - loppuvuonna 2013 erityisesti - ns. aivan saatanasti, kun Steel sekä yhtyeen myöhemmät tuotokset ovat jääneet vähemmälle pyörittelylle, joten esikoisen kuuntelunkesto saattaa olla lähdevääristymää. Lisäksi, Battle Beast edustaa yhtyeenä musiikkityyliä, jota ei voi kutsua... eh, kriitikkoystävälliseksi - tarkoitan tällä sitä, että kriitikot yksinkertaisesti kuuntelevat levyjä ns. ihan vitusti ja parhaat levyt joutuvat melkoiseen analyysirumputuleen, jossa vain ne tuotokset, joilla on paljon uudelleenkuunteluarvoa, saavat kaikkein eniten huomiota. Tästä, osaltaan, johtuu se, että progempi musiikki on monille kriitikoille (kuten allekirjoittaneelle) lähellä sydäntä: niitä kiekkoja nyt vain kuuntelee paljon enemmän ja antoisemmin pitkään kuin vaikkapa hokemiin perustuvaa perusmetallia, jostain Sabatonin korkkarihevistä nyt puhumattakaan.

Niin tai näin, huomaan nykyään kuuntelevani useammin Steeliä kuin Battle Beastia. Onko ongelma omassa päässäni vai musiikissa itsessään, en tiedä. Joka tapauksessa Battle Beast on hyvä levy, koko muu osa tästä tekstistä on vain hifistelyä ja yksityiskohdista nillittämistä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Ayreon - The Theory of Everything (2013)

Ayreon otti pitkän tauon erinomaisen 01011001-levyn jälkeen. Arjen Anthony Lucassen sairastui vakavaan masennukseen ja pari 01011001:stä seurannutta tuotosta olivat sävyltään erittäin synkkiä. Ilmeisesti juuri Ayreon tuntui tulleensa tiensä päähän, ja vaikka en muista moisesta koskaan olleen suoranaisesti puhetta, sain vaikutelman, että uutta Ayreonia ei olisi enää tulossa toviin, jos koskaan. Uutta levyä odoteltiin viisi vuotta ja kun se saapui The Theory of Everythingin muodossa, se oli jotain muuta kuin mitä metallioopperaprokkikselta oli totuttu kuulemaan: 42 biisiä kahdella levyllä, ei tavanomaisia kertosäekoukkuja ja scifitön tarina.

Oikeasti 42 biisiä ei ole 42 biisiä kuin levy-yhtiön sanelemista syistä, sillä The Theory of Everything muodostuu neljästä mammuttirallista, jotka on sitten viipaloitu todella lyhyihin pätkiin, antibiiseihin suorastaan. Lyhimmillään ”biisit” ovat alle minuutin mittaisia osioita, joissa on vain yksi melodia tai jippo, mutta tavallaan ymmärrän, että levy-yhtiössä on katsottu neljästä 20+ minuuttia pitkästä eepoksesta koostuvaa tuplalevyä ja todettu homma kokonaisvaltaisesti markkinajärjen vastaiseksi. Tuplalevyä ei siis missään nimessä pidä kuunnella samalla tavalla kuin muita Ayreon-levytyksiä, koska ne, ainakin, ovat olleet biiseistä koostettuja, eivät puolitoistatuntia irrallisia musiikillisia osioita. Tämän takia The Theory of Everything on kaikkea muuta kuin kevyttä easy-listening-settiä, joka on hauska laittaa stereoista pärisemään parin biisin ajaksi – ei, The Theory of Everything on kuunneltava täysillä ja kokonaan.


Levyn laatu onkin sitten aivan toinen kysymys. Joinakin hetkinä levy on kerrassaan erinomaista Lucassenia, mutta kokonaisuutena se on todella uuvuttavaa kuultavaa, kun mitään kertosäkeitä tai tavanomaisia rakenteita ei ole. Jotkut melodiat toistuvat läpi levyn, kyllä vain, mutta valtaosaltaan materiaali on osiolleen uniikkia, mikä johtaa tuplalevyn mittaiseen informaatiovyöryyn. Vierailijat, etenkin Marco Hietala, vetävät helvetin hienosti, eikä tarinassakaan ole mitään vikaa, mutta olen huomannut, että ensi-innostuksen jälkeen levyä tulee kuunneltua harvoin – sormi hakeutuu levyhyllyssä auliimmin jonkun toisen Ayreon- tai Lucassen-levyn kohdalle. Ongelma ei ole siinä, että levy on ”liian vaikea” tai ”liian sitä” tai ”liian tätä”, vaan ettei se ole riittävän hyvä. Niin simppeliä se joskus on.

tiistai 29. elokuuta 2017

Avantasia - The Mystery of Time (2013)

Tobias Sammet meni musiikillaan jatkuvasti rokimpaan suuntaan ja monille, puhtaasti ennakkotietojen tasolla, The Mystery of Time vaikutti viimeiseltä metallin hylkäämiseltä: jo levyn alaotsikko on "A Rock Epic", ei siis "A Metal Opera" tai muuta vastaavaa. Minäkin haksahdin tähän epäluuloon, joskaan en yksistään alaotsikon ja vierailijoiden takia, vaan koska levyltä lohkaistu musavideobiisi oli - ja on edelleen - silkkaa paskaa. Sleepwalking on yksi tympeimpiä ja surkeimpia balladeja about koskaan. Tämän ei pitäisi antaa määrätä mielikuvaa koko levystä, mutta niin se vain tekee, sillä mikä on ensimmäinen biisi, jonka levyltä yleensä kuuntelet, jos olet siitä alustavasti kiinnostunut? Niinpä.

Oikeasti The Mystery of Time on kolme biisiä - tai siis vain noilla kolmella biisillä on lopulta väliä - ja tuo kolmikko on parasta Avantaisiaa koskaan. Spectres on yksi parhaita avausbiisejä ikinä, The Great Mystery huikean hieno päätösbiisi (ja toimi komeasti livenäkin) ja The Saviour in the Clockwork omaa yhden upeimmista kertosäkeistä pitkään toviin. Kaikki mainitsemani biisit ovat pitkiä - vain Spectres jää alle kymmenen minuutin, mutta sujahtaa yli kuuden minuutin - mutta ne tarvitsevat kestonsa, jotta Sammetin huikea draaman- ja tunnelmantaju pääsisi optimaalisesti esille, eikä sinfoniaorkesterin käyttö myöskään haittaa pisaraakaan.

Valitettavasti ne muut biisit ovat epätasaisempia. Pidän Invoke the Machinesta, mutta muutoin setti on valitettavan nopeasti sivuutettua ja unohdettua. Vierailjat ovat hyviä - Michael Kiskeltä ja Bob Catleyltä ei huonoa tulkintaa sovikaan odottaa, mutta myös Joe Lynn Turner sekä Ronnie Atkins hoitavat tonttinsa pätevästi, ja Biff Byford on oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Jään silti, toistuvasti, kaipaamaan parempaa materiaalia ja huomaan kuuntelevani vain kolme mainitsemaani biisiä, yleensä sivuuttaen Sleepwalkingin ensimmäisen nuotin kohdalla. Saatanan rasittava ja munaton biisi - Sammet pystyy tekemään paljon parempia balladeja, katsokaa vaikka melkein mitä vain muuta Avantasia-levyä, juma-vitun-lauta.

Ei The Mystery of Time huono levy ole, mutta se kaipaisi karsintatyötä. Ne hyvät hetket, kuten sanoin, ovat Sammetin uran parhaita, mutta ne kaikki muut... Kyllä levy plussan puolella on, mutta mikään mestariteos kiekko ei ole, vaikka kansikuva onkin hieno ja mukavan erilainen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope (2013)

Timo Tolkki on siirtynyt projektista toiseen sitten Stratovariuksesta saamiensa potkujen: ensin oli vallankumouksen renessanssia, sitten synfoniaa, kaaostaikuutta, pöndeä/alleenia ja, tietenkin, Avalonia. Näistä projekteista juurikin Avalon on se, jota Tolkin pitäisi tehdäkin: melometallin huippunimien kanssa tehty metalliooppera. Jos solistilistasta löytyy niin Michael Kiskeä, Tony Kakkoa, Elize Rydiä, Russel Allenia, Rob Rockia ja Sharon Del Adelia, ei Tolkin tarvitse kuin tehdä parempaa keskitasoa olevia biisejä, ja johan alkaa hattu nousta päästä ja leukaluu kolahtaa lattiaan.

The Land of New Hope on parasta Tolkkia sitten Stratovariuksen Episode 1:n, ei epäilystäkään, kenties koskaan. Biisimateriaali on kohdillaan, solistit vetävät itsestään aivan perkeleellisen kovia suorituksia ja yksinkertaisesti kaikki on kohdillaan. En tiedä kuinka pitkään ja paljon Tolkki on näitä ralleja hautonut, mutta tuntuu siltä, kuin hän olisi yhdelle levylle ahtanut melkein vuosikymmenen verran timanttimateriaaliaan; liekö miekkosella jossakin kotonaan vetolaatikko täynnä näitä biisejä, jotka vain odottavat oikeaa hetkeä, oikeaa levyä, ja joita ei sovi tuhlata muihin projekteihin. En tiedä totuutta, kuten lienee selväkin, mutta se palo ja laatu, jotka loistivat poissaolollaan Revolution Renaissancen levyillä (Trinity on rajatapaus) ja vain välähtivät Symfonian levyllä, on kaikki tallella. Päälle kun vielä läntätään näin häkellyttävän hyviä solisteja, joista yksikin olisi aivan riittävä tunteiden tulkki jollekin toiselle levylle... Härregyyd, mikäs tässä ollessa, am I right? Vierailijoista ainoastaan Del Adel ja Kakko jäävät hitusen paitsioon ja olisin toivonut molemmille enemmän laulettavaa, mutta toisaalta se tarkoittaisi, että Rydillä ja Rockilla olisi vähemmän materiaalia, joten... En tiedä, en tiedä. Helvetin kovaa settiä koko levy.

Vuonna 2013 The Land of New Hope tuntui, Tolkin touhuja seuranneelle, nimensä ansainneelta: mies, joka oli tehnyt joitakin parhaista melometalliralleista koskaan, oli rypenyt huonojen biisien ja levyjen suossa melkein vuosikymmenen ajan, tehden omista klassikoistaan parodiankaltaisia irvikuvia - mutta nyt hän oli täällä taas, täydessä terässä, timanttisen levyn kanssa ja vielä näin hirmuisen solistikatraan kera. Levy valoi uskoa ja luottamusta miehen tulevaisuuteen metallimusiikin suurien visionäärien parissa, täysin oikeutetussa asemassa. Tämän levyn piti olla ensimmäinen luku ties kuinka monta lukua sisältävässä kirjassa, joka juhlistaisi hienon muusikon uraa.

Vaan ei, ei niin millään. Kelataan vuoteen 2017 ja Tolkki kiertää Etelä-Eurooppaa klubikiertueen merkeissä sekalaisen poppoon kanssa, veivaamassa (huonosti) ikivihreitään ja... Ei, en pysty sanomaan - tuntuisi väärältä kuvailla miehen lavaolemusta. Katsokaa itse, Youtubesta löytyy klippiä. En usko olevani ainoa, joka toivoo Timpalle paljon parempaa kuin... no, katsokaa itse, ymmärrätte sitten.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Amorphis - Circle (2013)

Amorphisin renessanssi ei ole vielä päättynyt, mutta kyllästyin bändiin Silent Watersin myötä. Olen kuullut väitteitä, että Skyforger olisi jopa bändin paras levy - väite, joka ei voi olla totta yksinkertaisesti siitä syystä, että em. levyn nimi ei ole Tales from the Thousand Lakes - mutta minulle Amorphis teki Eclipsen jälkeen kiinnostavan levyn seuraavaksi Under Red Cloudin myötä. Circle on näistä "välilevyistä" viimeinen ja periaatteessa kiinnostavin, koska se on Peter Tägtgrenin (vittu kuinka vaikea nimi kirjoittaa oikein, perkele) tuottama ja tuolla miekkosella on ollut pitkän aikaa taito loihtia melkoisen hienoja soundeja tuottamilleen ja miksaamilleen levyille. Ongelmana, lyhyellä kuuntelutuntumalla pääteltynä, näillä välilevyillä on se, että niillä tuntuu soittavan bändi, joka on liian tyytyväinen ja jämähtänyt samaan soundiin - ajattelin, ennen Circlen ostamista, että josko tuottajavaihdos olisi lääke. Oli, mutta vasta levyä ja toista tuottajavaihdosta myöhemmin.

Circle - tai mikään muukaan Eclipsen jälkeen julkaistu Amorphis-levy - ei ole huono, koska sillä on useita hyviä ja muutama suorastaan erinomainen ralli. Se on vain niin kovin tuttu, kuuntelematta kuultu kiekko; se ei tuo esiin yhtyeen omaa kehitystä tai muuttumista aikojen ja vaikutteiden myötä, vaan sitä samaa muutamaa biisiä hitusen uudenlaisilla variaatioilla... sekä Tägtgrenin soundeilla. Kyllä, The Wanderer sekä edelleen keikkasetissä pyörivä Hopeless Days ovat oivallisia biisejä, suorastaan huikaisevia, mutta ne ovat silti vain nyky-Amorphista - mitä nyt Hopeless Daysin pääriffi on oudon mahtipontinen ollakseen amoja, mutta pintaa raaputtamalla paljastuu lisää sitä samaa ja tuttua.

Tämä teksti on tarpeettoman negatiivinen, kun ottaa huomioon kuinka hyvää materiaalia Circle sisältää. Se on meripeninkulmia Silent Watersia edellä (kyllä, tiedän tämän olevan väärä mielipide), mutta se jää suunnilleen yhtä kauas Under the Red Cloudin ja Eclipsen taa. Näen yhtyeen kehityksen siten, että Eclipsellä bändi loi soundin ja levyn, jonka toistamiseen se pyrki melkein vuosikymmenen; vasta kun se hellitti otettaan edes hitusen, yrittämättä tehdä uutta samanlaista levyä, se osui uudelleen kultasuoneen Under the Red Cloudin myötä. Kenties ero ei edes ole kovin suuri, mutta ainakin itse olen kuulevinani muutoksen sävellyksissä, sovituksissa tai ainakin äänimaailmassa, kun kuuntelen Circlen ja Under the Red Cloudin melko peräkkäin ja tämä muutos on pelkästään jälkimmäisen eduksi. Totuuden nimissä on sanottava, että jos arvostelisin Circlen Imperiumiin nyt, antaisin sille kasilla alkavan arvosanan - kasimiinuksen, luultavasti, mutta kuitenkin - joten kaikki sanomani kritiikki on otettava tämän kiistämättömän musiikillisen laadun filtterin kautta.

torstai 17. elokuuta 2017

Amaranthe - The Nexus (2013)

Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.

The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.

Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Wintersun - Time I (2012)

Wintersun ja etenkin Jari Mäenpää on ollut vuosien saatossa monien vitsien punchline. Oli miehestä tai bändistä (tai no, bändi ja bändi, uudella levyllä jopa kansivihkosen PhotoShop-kuvat ovat Mäenpään käsialaa) mitä mieltä tahansa, Mäenpää on visionääri... jälleen, hyvässä ja pahassa. Perfektionismin ja vähintäänkin massiivisen musiikillisen ilmaisun johdosta Wintersunin suunniteltu kakkoslevy Time on edelleenkin tätä kirjoittaessa (elokuu 2017) julkaisematta, vaikka tarina kertoo, että rummut on äänitetty levyä varten vuonna 2006. Ongelman juuri on musiikin kohtuuttomassa skaalassa ja, kuten arvata saattaa, Mäenpään toimintatavassa: sen sijaan, että Mäenpää veisi bändinsä studioon, nauhoittaisi kappaleet studiossa ja antaisi ammattimiksaajan hioa äänimaailman kohdilleen (Mäenpään toki avustaessa), hänen on tehtävä kaikki itse, jotta levy olisi tismalleen vision mukainen. Mäenpään kotikoneen kapasitetti useiden satojen raitojen käsittelyyn on loppunut toistuvasti eikä loppua näy, vaan täydellisyys ei ole täydellisyyttä ilman täydellisyyttä.

2011 Mäenpää suostui ratkaisuun, joka on hänen mielestään (ainakin Facebook-avautumisten mukaan) "VALTAVA kompromissi": hän lupasi jakaa Timen kahtia, kahteen erikseen julkaistavaan levyyn, joista ensimmäinen ilmestyisi 2012, toinen sitten 2013 tai 2014. Samalla mentiin ihan tavalliseen studioon hoitamaan äänitykset ja miksaukset loppuun, kuten (Guomenta-miestä lainatakseni) noin sata prosenttia kaikista muista maailman bändeistä tekisi. 2012 Time I ilmestyi, kyllä vain, kolmen kappaleen ja kahden intro/välisoiton muodossa; Time II:stä ei ole tietoa vieläkään, mutta puhutaan myöhemmistä käänteistä myöhemmin.

Onko Time I odotuksen arvoinen? No juu, mutta se on silti vain puolikas levy. Siinä on kolme biisiä - erinomaisia tai ainakin hyviä biisejä - mutta vain kolme biisiä. Se tuntuu alkusoitolta varsinaiselle levytykselle, EP-maistiaiselle tulevasta magnum opuksesta. Materiaalia jokaisessa biisissä on hirveä määrä, kyllä, joten ehkä tämmöinen silvottu julkaisu on kuulijaystävällinen ratkaisu. Kun niistä biiseistä puhutaan, minulle Sons of Winter and Stars on kenties Wintersunin paras kappale, eivätkä kaksi muutakaan ole pöllömpiä.

Wintersun on hieno bändi, mutta se ei ole kovin sympaattinen bändi, kiitos Mäenpään megalomaanisen vision ja toisinaan suorastaan aggressiivisen keskustelutyylin. Hän on visionääri ja jos tuota visiota seuraten syntyy jatkossakin näin hyviä levyjä, ei sovi valittaa, mutta silti suoranainen fanittaminen on vaikeaa. Vedonlyönti pystyyn siitä, koska se Time II ilmestyy - omat veikkaukseni on, että myöhästelyistään huolimatta ennen kuin George R.R. Martin saa The Winds of Winterin meidän kuolevaisten luettavaksi.

P.S. Tuo kansikuva on, edelleen, ihan julmetun ruma. Ihan hirveä sekasotku.

perjantai 11. elokuuta 2017

Testament - Dark Roots of Earth (2012)

Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.

Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.

P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird (2012)

Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.

Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.

Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.

torstai 3. elokuuta 2017

Stam1na - Nocebo (2012)

Stam1na on jännä bändi siinä, että se on samaan aikaan ihan helvetin epätasainen, mutta kuitenkin poikkeuksellisen tasalaatuinen bändi. Joo, on taas melkoinen ristiriita, mutta annapa kun yritän selittää: veikkaisin, että kuka tahansa (ainakin järjissään oleva) myöntää, että Uudet kymmenen käskyä on yhtyeen paras levy, kun taas muiden paremmuusjärjestys määräytyy kuulijakohtaisesti. Minulle tuo paremmusjärjestys on ollut seuraavanlainen jo tovin: UKK, Viimeinen Atlantis, Elokuutio ja sitten melkoinen kanjoni ennen "niitä loppuja". Tämä ei tarkoita sitä, että A) "ne loput" olisivat huonoja levyjä, vaan että ne tuntuvat välitöiltä napakymppien väleissä; ja että B) jotkin yhtyeen parhaista ralleista eivät olisi välitöikseni haukkumilla lätyillä. Esimerkiksi Nocebolta löytyy aivan timanttinen Valtiaan uudet vaatteet sekä selvästi keskitason yläpuolella keikkuva Puolikas ihminen ja vastikää minulle avautunut Arveton on arvoton. Silti levy on kokonaisuutena kalpea aavistus verrattuna vaikka siihen UKK:n.

Saman viiltävän syväanalyysin voisi heittää joku toinenkin, joskin sillä - eittämättä varsin merkittävällä erolla - että Nocebo ei olisi välityön vaan napakympin asemassa ja vaikkapa Viimeinen Atlantis väliinputoajana. Olen lukenut puheenvuoroja, joissa on tehty enemmän tai vähemmän juurikin näin. Olen kuullut myös, että jotkut ehdottavat SLK:n olevan parasta Stam1naa ja niin edelleen. Tuntuu myös siltä, että kaikki ovat samaa mieltä, että aika-ajoin bändi upottaa kätensä ranteita tai kyynärpäitä myöten ripulipaskaan ja suoltaa ilmoille välityön, vaikka olemmekin kollektiivina riitaisia siitä, mikä tuo välityölevy milloinkin on. Täten olen tullut siihen tulokseen, että Stam1na on erittäin tasalaatuinen bändi, vaikka sen levyjen tasoerot ovat poikkeuksellisen suuret.

En usko, että olen kuunnellut Noceboa kertaakaan läpi reiluun vuoteen, ennen kuin otin sen käsittelyyn tätä blogitekstiä varten; nyt kiekko on pyörähtänyt n. kerran päivässä. Olen oikeastaan yllättynyt kuinka hyvää settiä levyltä löytyykin: Aivohalvaus on ihan kelpo rykäisy, Rabies ei sekään ole paha ja yksi levyn parhaita on, aiemmin täysin irralliseksi jäänyt, päätösraita Arveton on arvoton. Kun tämä on tullut sanottua, joskus pitämäni Pirunpaska on ihan perkeleellistä anaalisaastaa, Ei encorea on korkeintaan keskinkertainen ja ylipitkä Lepositeet pitäisi kieltää lailla. Miinuksistaan huolimatta Nocebo jää plussalle - ei paljoa, mutta hiukan. Ei se ole, kuten olen aiemmin väittänyt, bändinsä huonoin levy, mutta ei se parempaan puoliskoon mahdu mitenkään päin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Six Feet Under - Undead (2012)

Six Feet Under oli, jos puhtaasti musiikillisilla meriiteillä asiaa tarkastelee, aivan hirveä bändi, joka teki levyjä, joista saattoi pitää vain niiden huonouden tiedostaen. Minulle bändi on edelleenkin guilty pleasure -suosikki: vaikka Chris Barnes ja kaverit eivät ole tehneet kuin, armollisellakin laskutavalla, muutaman hyvän levyn, kokoelmastani löytyy puolentusinaa tuotosta. Saatoit huomata, rakas Lukija, että käytin tämän kappaleen varrella kahta eri aikamuotoa: imperfektiä puhuessani bändin musiikista, preesensiä puhuessani suhtautumisestani bändiin. Syy tähän ratkaisuun on Undeadin käynnistämä muutos Six Feet Underissa.

Puhtaasti musiikillisilla meriiteillä tarkasteltuna Undead saattaa hyvinkin olla Six Feet Underin paras levy, koska se on tavallista, parempaa keskikastia olevaa death metalia. Se ei kuitenkaan ole tippaakaan kiinnostava levy, eikä ainakaan tragikoomisella tavalla hulvatonta kuunneltavaa - se on vain parempaa keskikastia olevaa tavallista döödistä. Minulle juuri yhtyeen death 'n' roll -räpellys erotti Six Feet Underin noin kahdestakymmenstäviidestä miljoonasta vastaavasta korkeintaan keskinkertaisesta kuolometallijyrästä. Undeadilla, kuten sanottua, tuosta bändistä on jäljellä vain nimi ja Barnesin paskat örinät, jotka olivat aina plussan sijasta merkittävä miinus, mutta ne kuuluivat yhtyeen hellyyttävään räpellykseen - nyt Barnes on vain paska solisti vetämässä kelvollista death metalia.

Saattaa vaikuttaa epäreilulta nillitykseltä ja vielä kaksinaismoralistiselta sellaiselta, koska vaadin aina bändeiltä kehittymistä, mutta kun nyt Six Feet Under on kehittynyt, se on jotekin perinjuurin väärin. Hyvä on, fair enough, mutta pointtinani on (mielestäni ainakin) ollut aina se, että ei se millaiseksi muututaan vaan miten muutos toteutetaan ja omaan makuuni muutos tasapäistämisen ja identiteetin kadottamisen suuntaan ei ole hyvä keino musiikilliseen kehittymiseen. Olisin täysin messissä muutoksessa, jossa Six Feet Under hioo ja muuttaa ilmaisuaan, mutta pysyy kuitenkin keskikastin tusinayrittäjästä erilaisena (vaikka erilaisuus ei olisikaan samanlaista kuin aiemmin) bändinä. Se ei kuitenkaan ole todellisuus, jossa olemme Undeadin ilmestymisen jälkeen eläneet, vaan vuodesta 2012 alkaen "bändi" (=Barnes & vaihtuva pääsäveltäjä) on vääntänyt levyn joka vuosi (kun sivuutetaan 2014 ja lasketaan mukaan kammottavan surkea coverlevy Graveyard Classics IV: The Number of the Priest). Jokainen on ollut geneeristä, keskinkertaista döödistä säestettynä paska-Barnesilla.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sabaton - Carolus Rex (2012)

Taas uusi Sabaton-levy, taas uusi mahdollisuus suututtaa ihmisiä - heh. En aio mennä saman paskaämpärin äärelle tällä kertaa, koska en jaksa ja koska Carolus Rex on vähiten "hei tehtiin teiän kansallisen historiankirjoituksen myytistä wikipedia-artikkelin pohjalta biisi, tykätkää meistä" -mentaliteetiltä haiskahtava levy. Lyriikka ei ole vieläkään, koskaan, ikinä, hyvää tai edes kelvollista, vaan militaristinen kunnian tavoittelu sotimalla yhdistettynä triviaaleihin tietohippuihin ei vain yksinkertaisesti ole laadukkaan sanoitustyöskentelyn tai historian popularisoinnin merkki - ja aion pitää tästä väitteestä kiinni jatkossakin. Kuten sanottua, Carolus Rex ei ole lähelläkään pahinta Sabatonia lyriikkarintamalla, vaan, uskoo ken tahtoo, levykokonaisuus muodostaa jonkin narratiivin! Niinpä! Ei sitä helpolla uskoisi bändiltä, jolle levyn teema on tarkoittanut "no jos me nyt jotain jostain sodista tai taisteluista laulettaisi". Carolus Rex kertoo Ruotsin suurvalta-ajasta - eli Kustaa II Aadolfin johdolla tapahtuneesta rynnistyksestä 30-vuotiseen sotaan Kaarle XII:n kuolemaan - ja on, senkin puolesta, kiinnostavampi aihepiiri kuin iänikuiset toisen maailmansodan taistelutantereet. Siitäkin huolimatta sanoitukset ovat varsin jäätävää paskaa eli ei mitään uutta Sabatonille.

Muutama sana musiikista eikä "ulkomusiikillisista seikoista" (koska siis lyriikathan eivät tunnetusti mitenkään liity musiikkiin; tätäkin on tullut kuultua): Carolus Rex on hyvin tehty levy, kyllä, mutta se on niin läpensä kuultu kuin voi vain teoriassa olla. Muutama kiva jippo siellä täällä - Isä Meidän -rukous The Carolean's Prayerin C-osassa, Carolus Rexin "sotarummut" ja balladinomainen A Lifetime of War - eivät pelasta levyä haukottelukuolemalta. Ehkä olen puhkikyyninen kusipää, mutta minusta Sabaton on junnannut paikallaan pitkään ja havahduin siihen vasta (valitettavan) myöhään; vielä Carolus Rexin ilmestymisen aikoihin oli aivan fiiliksissä kiekosta, mutta vähitellen aloin väsyä siihen. En osaa osoittaa sormella tiettyä päivää tai tapahtumaa, jolloin kyllästymiseni tapahtui, mutta pian se oli tosiasia. Kuuntelen yhä yhtyeen vanhoja levyjä nostalgialasit päässä, mutta jos ihan totta puhutaan, bändi on polkenut samoilla jalansijoilla vähintään Coat of Armsista alkaen. Ja, puhtaasti bisnesnäkökulmasta, miksi ei polkisikaan, kun suosio kasvaa ja porukka jaksaa puida nyrkkiä, heiluttaa lippuja ja heilata keikoilla. Eihän siinä ole mitään väärää, eihän?

Menihän tämä taas ei-musiikista puhumiseksi, mutta mistä muustakaan Sabatonin kohdalla puhuisi? Biisit ovat edelleen täysin identtisiä keskenään? Rallit on soitettu ihan siedettävästi, mutta ei todellakaan kovin hyvin? Joakim Brodén on edelleen ihan ok solisti? Pitäisikö listata niitä (harvoja) epätyypillisiä hetkiä?

P.S. Kuvaksi valitsin sen, joka minulla olevan tupla-CD-päkin kannesta löytyy.