sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grave - Endless Procession of Souls (2012)

Grave on jäänyt minulle etäiseksi bändiksi, yhdessä lähimpien kollegojensa - Entombedin ja Dismemberin - kanssa. Olen aina tasaisin väliajoin kokeillut jotakin mainituista old schoolia ruotsidöödistä soittavista bändeistä - ottanut levyn kirjastosta ja laittanut pärinän päälle kuulokkeista, enkä ole saanut otetta touhusta, bändistä ja levystä riippumatta. Homma on tuntunut aina niin kovin tasapaksulta, ennalta-arvattavalta ja puuduttavalta, mielikuvituksettomalta paahdolta. Räminää räminän takia. Ja, toisin kuin tästä tekstikappaleesta saattaisi päätellä, minä pidän vanhan koulukunnan döödiksestä: otan Obituaryn ja Bolt Throwerin levyhyllystä soittimeen mieluummin kuin Cannibal Corpsen tai Suffocationin. Jokin hitaammassa, turhasta kikkailusta riisutussa koulonkorinassa on mielenmaisemaani sopivaa. Silti mainitut svedubändit ovat jääneet etäisiksi.

Ostin Graven Endless Procession of Soulsin kahdesta syystä: 1) jos oikeasti haluan käsittää jonkin bändin hienouden/typeryyden, minun on ostettava heidän levynsä, koska vain siten todella pyrin paneutumaan kuulemaani sekä 2) se oli halvalla tarjolla. Muutaman euron panostuksella päätin antautua keskitempotapolle ja eihän lätty huono ole - se ei myöskään ole kovin hyvä. Tasapaksua, korkeintaan ajoittain kiihdyttelevää kuolometallia; moista pärinää on tehty paljon, paljon huonomminkin, mutta myös paljon kiinnostavammin. Jokaisella kerralla, kun olen laittanut kiekon soittimeen, yritän asemoitua siihen uudelleen ja jollakin freesillä tavalla, mutta aina päädyn nenätysten keskinkertaisen döödiksen kanssa. Ei Gravella ole mitään uniikkia jippoa, josta sen muistaisi tai joka nostaisi sen kollegojensa ohitse - Entombedilla on, hyvässä tai pahassa, koko se death 'n' roll -touhu ja Obituarylla John Tardyn omaperäinen tulkinta ja niin edelleen, mutta Grave on vain se lähtötaso, keskitempoista death metalia ilman mitään muita markkinointijippoja. Kenties tämä näyttäytyy jollekin huikeana mainospuheena - jos niin, go for it, mate-y - mutta minä toivon muutakin kuin kolmevarttia taustamusiikkia. Haluan jonkin jutun, johon tarttua, oli se sitten positiivinen "vittu toi on kova juttu" -huomio tai negatiivinen "vittu mitä paskaa" -mentaliteetti. Siten muistan levyn ja välitän tai inhoan sitä.

Tarkoitukseni ei ole olla kunnioittamatta Graven pitkää uraa: kaikki bändit, jotka ovat tehneet 1990-luvun alusta perääantamaonta kuolometallia, vaikka suosiota ei ole tullut kuin oman nichen sisällä, ansaitsevat kunnianosoituksen. Moista perääantamattomuutta ei monesta musiikkigenrestä löydy. Endless Procession of Souls soundaa kuitenkin korvissani siten, että kenties jonkinlainen mukautuminen aikojen ja tapojen ja innovaatioiden mukana voisi olla hyvästä, sillä - piti sitä hyvänä tai huonona asiana - levy kuulostaa jämähtäneeltä vuoteen 1991.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ex Deo - Caligvla (2012)

Ex Deon esikoislevy Romulus herätti ilmestyessään (2009) jonkin verran, odotettavaa tai ei, purinaa siitä, että eihän örinäheviä saa tehdä kuin jotain kirottua voimametallia. En ole koskaan tullut hankkineeksi em. kiekkoa, koska musavideoksi irrotettu nimikkobiisi ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta kakkoslevy Caligvlan musavideolohkaisu I, Caligvla onnistui koukuttamaan minut rajusti. Periaatteessa biisissä ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin: yksinkertaisia riffejä, suoraviivaista örinää, orkesterit taustalla pauhaamassa ja juuri rittävästi koukkua välittömälle tarttuvuudelle mutta riittävästi koukeroa tehokuuntelua varten. Koska seminimikkoraitaa tuli kuunneltua niin paljon kuin tuli kuunneltua, levy piti hankkia, lopulta.

Isoin ongelma levyllä on sen yksipuolisuus: biisit meuhkaavat päälle samanlaisena äänivallina, että taustalla kuunneltuna levy puuroutuu välittömästi. Kyllä, levyllä on paljon koukkuja, joitakin oivallisia melodioita ja tehokkaita riffejä ja niin edelleen, mutta se on aivan liian kertakäyttöinen kestääkseen muutamaa pyöräytystä pidempään soittimessa. Levyn, kuului se mihin tahansa genreen, kuvaaminen parhaiten homogeenisenä pauhuna ei ole koskaan hyvä juttu, ja sitä se ei ole Caligvlan kohdallakaan. Kataklysm-jätkä Maurizio Iaconon örinä on, kuten sävellystyöskentelykin, kelvollista, mutta pidemmän päälle riittämätöntä tulkintavoimaltaan; myös liika yksiulotteisuus latistaa ennestäänkin kapeaa äänimaailmaa. Se, että mukaan heitetään vierailijoita, ei muuta sitä, että Iaconon tulkinta on riittämätöntä ja vierailevat solistit haiskahtavat enemmän gimmickeiltä kuin aidolta variaatiolta - vähän sama kuin yhteen biisiin heitettäisiin säkkipillejä, koska se käsittelisi kelttejä tai skotteja, ja sitten musavideossa heiluttasiin nummilla, mutta biisi olisi täysin identtinen kaikkien muiden rallien kanssa ja tarkempi kuulija huomaisi välittömästi, että nyt on haettu "vaihtelua" levylle ja läntätty päälle väkisin joku markkinointijippo.

Ei sen enempää folk metal -bändeistä, koska Ex Deon gimmick ei ole pakotetut kansanmusiikki-instrumentit, vaan Rooma-tematiikka. Arvostan sitä, että historia tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin toista maailmansotaa tai kauhistelutarinoita keskiajalta, mutta silti lyriikka voisi olla hyvääkin, tai ainakin vähemmän noloa. Iacono on ilmeisen innostunut Rooman valtakunnan historiasta, mutta kappaleiden sanoitukset heittelevät ilmoille lentäviä lauseita ja triviaa muodostamatta mitään mielikuvaa tapahtumista tai henkilöistä - jos nyt joku on joskus "todella sanonut" jotakin lyriikoissa vilahtavaa, se ei tee heitoista yhtään sen irrallisempia tai kauhistelevimpia. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, en tiedä kuinka hyvää historiallista metallilyriikkaa pitäisi tehdä, mutta ei ainakaan kuten Ex Deo saati kuten muuan junttihevibändi sen tekee. Sanalla sanoen paremmin. Samalla voisi tehdä koko levyn paremmin.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Cradle of Filth - The Manticore and Other Horrors (2012)

Vaikka olen pitänyt Cradle of Filthin musiikista pitkään, The Manticoren julkaisun aikoihin noin kymmenen vuotta, en silti ostanut levyä pitkään toviin, vaan vasta, kun bongasin sen pilkkahintaan sittemmin edesmenneen kauppaketjun myymälän alelaarista. Kuulemani maistiaisbiisit, For Your Vulgar Delecation sekä Frost on Her Pillow, eivät jättäneet mairittelevaa kuvaa ja aloin ajatella, että aika oli kaahannut Dani Filthin poppoosta ohi - huolimatta siitä, että Godspeed on Devil's Thunder ja Darkly, Darkly, Venus Aversa olivat varsin onnistuneita (joskin ylipitkiä) kiekkoja. Yhtye oli aiemminkin pettänyt odotukseni, mutta ongelmana ei tällä kertaa ollut niinkään se, että tyylimuutos olisi radikaali ja valittu suunta epätyydyttävä, vaan se, että kappaleet eivät olleet kiinnostavia tai erityisen hyvin toteutettuja.

Kun sitten ostin The Manticoren, ensivaikutelmani kahdesta biisistä päti, enemmän tai vähemmän täysin koko levyyn. Biisit eivät lähde, eivät sitten millään, ja levykokonaisuus on sirpaleinen, fokusoimaton ja juostenkustu. Tähän astisista kaikilla studiolevyillä on joku pointti, jokin punainen lanka jota seurata, mutta The Manticorelta en moista löytänyt, vaikka kuinka hapuilin. Kuunnelkaa esimerkiksi ensimmäinen varsinainen biisi The Abhorrent ja bongatkaa sieltä sen johtoajatus, kuulisin sen mielelläni; nyt biisi tuntuu vain poukkoilevan melkein kuuden minuutin ajan osiosta toiseen ilman mitään tolkkua. Sanokaa mitä sanotte Thornographysta tai Nymphetaminesta, mutta ainakin niillä on jokin runko-osa, jonka ympärille koko levy on rakennettu - olkoonkin, että tuo runko-osa on mainituilla pystyyn kuollut idea, mutta se on ainakin jokin idea. The Manticorella ei moista ideaa, pystyyn kuollutta tai ei, ole, vaan se on pelkästään kokoelma fokusoimattomia ralleja. Niin surullista kuin se onkin sanoa, For Your Vulgar Delecation on heittämällä levyn parempaa antia, koska sen ainakin muistaa kuuntelun jälkeen.

Aloin The Manticorea kuunnellessani miettiä, mikä oikeastaan tekee Cradle of Filthistä hyvän bändin, koska tasalaatuinen kappalemateriaali ratkaiseva tekijä ei ole. Kyllä, kun yhtye onnistuu, se suoltaa hyviä tai kerrassaan erinomaisia biisejä tai levykokonaisuuksia - levyt vuosina 1996 - 2002 ja 2008 - 2010 osoittavat sen - mutta liian monesti yhtye ampuu täysin huti maalitaulusta. Kaikilla muilla kerroilla maalitaulu oli sentään näköpiirissä, mutta The Manticore hukkaa senkin. Yhtye kykenee, kuten Hammer of Wiches osoittaa, parempaan, joten toivoa sopii, että näin heikko tekele jää ainoaksi laatuaan.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Cattle Decapitation - Monolith of Inhumanity (2012)

Cattle Decapitationin Monolith of Inhumanity on yksi rankimpia levyjä, joita kokoelmastani löytyy - musaa ei voi sanoa, edes rankalla ironia- ja sarkasmikertoimella, suositella kuin kaikkein paatuneimille äärimetallidiggareille. Riffit ovat koukeroisia, helvetillisen teknisiä, tempo on tasaisesti yli kahdensadan, solisti Travis Ryan repii itsestään niin epäinhimillisiä ääniä irti, että pakkohan sitä on suu auki kuunnella. Levyn kutsuminen raskaaksi ei tee sille oikeutta, kuten ei myöskään sen kutsuminen onnistuneeksi kiekoksi - se on nimittäin epäinhimmillisen murskaavaa kuultavaa, mutta myös maailmanluokan levytys.

Muistan joskus 2000-luvun alkupuolella lukeneeni Soundista uutista, jossa kerrotiin kuinka pienehkö grindcore-bändi nimeltä Cattle Decapitation oli onnistunut huitaista herhiläispesää levynsä To Serve Man kansikuvalla, jossa yhteenparsittu ihmisvainaja tarjoaa lautasella vasemman kätensä ja rintansa lihaa. Ilmeisesti pari vuotta myöhemmän kolmoslevy Humanure-levyn kansi ei shokeeranut samalla tavalla, koska siinä oli lehmä kohtuullisen verisessä kontekstissa. Tässä on kaksi pointtia: 1) Cattle Decapitation on päätynyt kauas musiikillisilta juuriltaan ja 2) yhtyeen sanoituksissa on, kun rujoa pintaa hiukan rapsuttelee, kantaaottavuutta nimenomaan lihateollisuutta vastaan. Käydään näistä pointeista toinen ensin ja palataan musiikilliseen evoluutioon kohta.

Kiitos oranssin miekkosen, ilmastonmuutos on jälleen, syystäkin, esillä. Menemättä enempää politiikasta nillittämiseen, sanottakoon, että maapallon säilyttäminen elinkelpoisena ei pitäisi olla poliittinen kysymys. Tuon tämän esiin, koska Monolith of Inhumanityn avausraita, The Carbon Stampede, ottaa aiheeseen kantaa (kun death metalin retotiikka riisutaan) paremmin ja perehtyneemmin kuin Yhdysvaltojen presidentti:

Disaster comes in waves
Time is hunting us, running us down
With a smoking gun pointed at our faces
Predators of the self and ecologically homicidal maniacs
Killing machines
Transfixed on ruining everything

Eihän tämä mitään nerokasta rock-lyriikkaa ole, mutta se sisältää (mikä on death metal -bändeille valitettavan harvinaista) oikean pointin ja sanoman. Samanlaiseen kontekstiin, jossa yritetään järkyttämällä ja karrikoimalla saamaan aikaan muutosta tai ainakin eettistä pohdintaa, myös vanhat kansikuvat olisi hyvä asettaa.

Se grindibändi, josta joskus kuulin, jäi tsekkaamatta yli vuosikymmeneksi, koska en vieläkään käsitä grindcorea genrenä. Vasta viime kesäisessä Tuskassa, kun bändi avasi festarin päälavan ilottelut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuunnella keikan läpi, kun kaikki ovat niin kovin kehuneet. Eivätkä suotta, sillä armottoman rankka ja koukeroinen death metal ei ollut edes lähellä sitä nopeutta nopeuden takia -grindiä, jonka ymmärtäminen on vältellyt minua näin pitkään. Levy piti hankkia ja tässä sitä ollaan, monttu auki. Monolith of Inhumanity on juuri niin hyvä kuin muut antavat ymmärtääkin... olettaen, että olet kaltaiseni degeneraatti, joka voi näin törkeästä melusta digata.

P.S. Lupasin vessavitsin. Olen yrittänyt keksiä sellaista viikon verran, mutta pääkoppa lyö tyhjää. Jotenkin se liittyisi Cattle Decapitationin lyriikka-aiheisiin ja ulosteeseen. Ehdotuksia otetaan vastaan.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Before the Dawn - Rise of the Phoenix (2012)

Huh. Tämä on blogin 501. teksti. Kylläpä aika rientää, kun on hauskaa/laiska. Koko juttuhan alkoi siitä, kun levykokoelmani saavutti joskus myyttisenä pitämäni rajapyykin, viidensadan levyn kokonaislaajuuden. Tuolloin elettiin lokakuuta 2013: olin yliopisto-opiskelija matkalla sivariin, totaalisen persaukinen ja silti ihan riittävän tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan. Siitä on kolme ja puoli vuotta, ja matkaa on taittunut, monellakin tavalla, paljon: toisaalta en ole enää yhtä persaukinen, en ole enää opiskelija, ja silti olen tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan (enemmän kuin aiemmin, joku tohtisi sanoa). Blogi on kulkenut matkalla seurana, ja olen muuttunut ihmisenä aika paljon vuosien varrella ja uskon sen näkyvän myös blogiteksteissä. Samoin uskon, että blogi on löytänyt tyylinsä (tai sen puutteen) vasta ajan kuluessa - eivät ne ensimmäiset teksti huonoja ole, mutta kenties hieman turhan tavanomaisia. No, tulee muistaa, että blogin ensimmäiset teksti olivat ensimmäisiä metallimusiikkiaiheisia tekstejäni koskaan - siinä toinen asia, joka on muuttunut sitten loppuvuoden 2013, kun kokemusta on tullut niin blogiin vuodattamisesta kuin ihan oikeistakin levyarvosteluista.

Niin, levystä pitäisi puhua, myös. Before the Dawnin viimeinen levy Rise of the Phoenix ei valikoitunut millään perusteella tällaisen "juhlatekstin" aiheeksi, vaan kyseessä on puhtaasti sattuma. Nyt voisin kuitenkin kokeilla käyttää tuota sattumaa hyväksi, parillakin tavalla.

Rise of the Phoenix on Before the Dawnin viimeinen levy ja samalla ainoa, jonka olen tullut hankkineeksi, joten en laita takeita sille, että osaan asettaa levyn musiikillisen samanlaisuuden/erilaisuuden yhtyeen diskografian kontekstiin. Mutta sen asema yhtyeensä viimeisenä levytyksenä muistuttaa siitä, että tämä blogi, siinä missä kaikki muukin elämässä, on väliaikaista, joskus loppuvaa. Blogi on ollut alusta alkaen projekti, jolla on määränpää: käydä levykokoelmani läpi kronologisessa järjestyksessä. Tuo kronologisuus tarkoittaa tietenkin sitä, että jonakin päivänä vuodet loppuvat ja saavutan nykypäivän. Se on blogin kuolema, koska metallimusiikin kehitys ja tarina (yhdistettynä omaan puppulausegeneraattoripohdintaani) ovat väliaikaisessa päätöksessään. Kenties jatkan blogia jollakin verukkeella - en usko, että alan käymään läpi samoja levyjä uudestaan, mutta jotakin kuitenkin. Tai sitten, kun tekstin kirjoitus- ja levyn julkaisuvuosi ovat samoja, blogi vain loppuu, kiitoksella ja kumarruksella. Kukaan ei tiedä kuinka käy sitten joskus, ja valehtelisin, jos sanoisin, että se ei pelottaisi minua.

Blogista on muodostunut tärkeämpi ilmaisukanava kuin olen monesti tohtinut myöntääkään: yleensä kaikki tekstit, mitä kirjoitan, pitää saada sopimaan johonkin formaattiin, johonkin tiettyyn perusasetelmaan (oli se levyarvostelu, romaani, novelli, tietokirja, mitä ikinä), mutta tässä blogissa ei mitään formaattia ole - on vain levy, minä ja tekstikenttä. Se on toisaalta vapauttavaa mutta myös huolestuttavaa, koska koskaan ei tiedä, mitä alitajunta sylkeekään näppäimistön kautta cyberavaruuteen.

Tämä teksti ei ole blogin loppu, vaan samaan aikaan eräänlainen juhlistus pitkälle urakalle, mutta myös kaihoisa muistutus joskus tulevaisuudessa odottavasta lopusta. Mutta, kuten feenix-lintu nousee tuhkista, loppu voi olla vain uusi alku. Seuraavalla kerralla kevyempi teksti ja vessahuumoria.

torstai 25. toukokuuta 2017

Accept - Stalingrad: Brothers in Death (2012)

Asiat muuttuvat aikojen mukana, mutta Accept tuntui muuttumattomalta, kun blogini oli noin kolme vuotta sitten vielä alkutekijöissään 1980-luvulla. Muistan elävästi (ja jos sinä, rakas Lukija, et muista, niin oikealla (-->) on näppärä apuväline vanhojen tekstien löytämiseksi), kuinka uuden Accept-levyn käsittely tuntui tuskaiselta, pakkopullalta ja täysin identtiseltä edellisten Accept-levyjen käsittelyjen kanssa. Yhtyeellä oli kova tahti 1980-luvulla ja tasokin oli (aina Udon lähtöön saakka) korkealla. Epäonnistuneen kaupallisen yritelmän jälkeen bändi hajosi, palatakseen Udon kera muutaman huonosta keskinkertaiseen rankattavan levyn kanssa 1990-luvulla, kiersivät rahastushengessä (jälleen Udon kanssa) 2000-luvun puolivälissä ja jälleen tuli hiljaiselon aika. Taisi Udokin julistaa, että enää hän ei Acceptiin palaa, vaikka mitä kävisi, saatana. Sen piti olla Acceptin lopullinen loppu - tietenkin siihen asti, kunnes rahat loppuvat ja uusi kiertue on pistettävä pystyyn, kyynikko minussa muistuttaa.

Toisin kävi, sillä yhtye palasi komeasti uuden solistin, Mark Tornillon, tukemana vuoden 2010 Blood of the Nationsilla, jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen mutten ole tullut hankkineeksi. Blood of the Nationsin piti olla huono, koska siinä ei ollut Udoa, se oli väkisin väännetty nänänänänä. Se, että Wolf Hoffmann kumppaneineen pystyy tekemään vereviä biisejä ja tiukkoja riffejä viidentoista vuoden tauon jälkeen, yllätti kaiken. Stalingrad oli sitten renessanssin kakkoslevy, jonka piti korjata edeltäjänsä puutteita (joista huomattavin on jäätävä ylimittaisuus) ja sementoida Acceptin aseman perinnehevin nykykuninkaina. Kuis kävi?

Ihan kivasti kävi, vaikka kyllähän Stalingradkin hitusen ylimittainen on ja muutama biisi huitelee ohi maalitaulun. Silti se on loppuun saakka sävelletty ja toteutettu kiekko, joka on virkistävää kuultavaa. Se on niin rehellinen, niin suoraviivainen, ei yritä olla mitään enempää kuin mitä se on. Outoa kuulla näin välitön levy, joka on peräisin 2010-luvulta. Muutaman timanttibiisin - Hellfire, Hung, Drawn and Quartered ainakin - lisäksi levyn keskinkertaisempi tarjontakin on selvästi tusinayrittäjien yläpuolella, vaikka periaatteessa Accept ei (vieläkään) tee yhtikäs mitään erikoista: tuttuja riffejä tutuilla tavoilla ja tavanomaisilla sovituksilla. Mutta kun homma toimii niin perkeleen hienosti, niin onko se mikään ihme, etteivät kopioijat pysty moiseen?

Se, että Acceptin kuunteleminen blogin tiimoilta on virkistävintä kuunneltavaa blogin tiimoilta pitkään toviin, kertoo paljon musiikkikentän muutoksesta tällä vuosituhannella: toisaalta musaa tehdään paljon ja joukkoon mahtuu paljon hyvää ja huonoa musiikkia, mutta lähtökohtaisesti musiikkia vaivaa väkinäisyys, pakolla tehty fiilis. Soittaminen muuttuu väärällä tavalla suorittamiseksi, kun studiossa käytetään viikkoja pelkkien rumpuraitojen hiomiseen ja protools-raiskaukseen. Biisit pitäisi, niin kummallista kuin se onkin, soittaa levylle, ei ohjelmoida. Musiikista katoaa välittömyys, inhimillisyyskin, kun perfektionisti istustetaan Pro Toolsin ääreen (koti)studiossa. Stalingrad (en siis tiedä kuinka levy on äänitetty, btw) tuo mieleen ajan, jolloin biisit ja levyt oli soitettu, ja jolloin musiikkia tehtiin intohimolla, ei nappuloita hiplailemalla.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Turning Page - Lady in Disguise (2011)

"Sullahan noita levyjä on niin paljon. Haluisiksä niitä, mitä mulla on ja mitä en kuuntele? Ne voi olla sit ihan mitä vaan."

Suunnilleen näillä saatesanoilla my man Otso törkkäsi eteen parisenkymmentä levyä ja ohjeistuksena oli omia kaikki ne, mitkä yhtään kiinnostivat. Muutaman jätin ottamatta; niiden kohtalosta en tiedä, mutta tuskin kovin kaunis oli lopputulema. Saamani levyjen pääilme oli naislauluinen sinfoniametalli ja nimenomaan tuntemattomien suomalaisbändien sellainen, mutta mukaan sattui myös ties mitä ihmelättyjä. Otin talteen levyjä, joista en ollut kuullut mitään koskaan, mutta jotka paljastivat yhden Google-/MetalArchives-haun pohjalta jotakin mahdollisesti kiinnostavaa. Yksi näistä levyistä oli Turning Pagen Lady in Disguise, jota kuvattiin progeksi, hitusen metallisävytteiseksi sellaiseksi. Pieni suomalaisbändi, taitaa olla ainoa levykin ja, näemmä, ilmaisjaossa Soundcloudissa, joten ennen mitään analyysia pyydän kaikkia lukijoita vilkaisemaan lätyn, ihan kannatuksen vuoksi. Se on kiinnostava tuotos.

Pistitkö levyn soimaan taustalle? Pistä vain. Kuuntele biisi tai pari ja jatka lukemista sitten. Kyllä minä odotan.

Ihan kelvollisen kuuloista settiä, eikö niin? Kaukana paskimmasta musasta tai progesta (huomaa hauska sanajärjestysvalintani), jota on tullut kohdattua. Etenkin intronkaltainen Opening on oikeasti todella komeaa kuultavaa. Samoin kolmosraita Escape on erittäin siedettävää kuultavaa - ei erinomaista, mutta varsin kaukana paskasta perustekemisestä, jota kuulee joka tuutista niin levyltä kuin radiosta. Levy ansaitsee symppispisteet siitä, että biisit on ihan selvästi tehty tunteella, aidolla intohimonpalolla. Kappaleissa on onnistuneita tunnelmanvaihdoksia, jotka eivät kuitenkaan riko flow'ta kuin harvoin ja silloinkin ilmeisen tietoisesti. Levyn nimikkoraita Lady in Disguise maalailee hienoa fiilistä synkillä soitinsiveltimen vedoilla; moni tunnetumpi bändi olisi näin tyylitajuisesta tunnelmoinnista kateellinen.

Jos. Mutta. Kunpa.

Jos laulutyöskentely olisi kohdillaan. Mutta kun se ei ole. Kunpa olisikin.

Solisti Tomi Huusarin nasaali ääni ei ole A) nautittavaa kuultavaa ja B) riittävän tulkintavoimakas kantamaan levyä loppun saakka. Välillä laulu ei häiritse, mutta jos ja kun levyn kuuntelee alusta loppuun, puutteet laulussa sahaavat jalkoja yhtyeen musiikilliselta jakkaralta. Ei sävellys- tai sovellsustyö mitään maailmanluokan toteuttamista ole, missään nimessä, mutta ihan riittävää pienbändin tekemiseksi - ja etenkin, kun levy on tehty puhtaasti rakkaudesta musiikilliseen itseilmaisuun. Haluaisin kehua levyä enemmän, mutta ei Lady in Disguise oikeasti niin hyvä levy ole, ainakaan verrattuna maailmanluokan bändeihin. Sympatiapisteitä nakertaa heikko solistitoiminta, mutta levynä, jota jaetaan ilmaiseksi netissä, paljon paskempaakin on tyrkyllä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Turisas - Stand Up and Fight (2011)

Turisaksen kaksi ensimmäistä levyä ovat, nostalgialaseistani huolimatta, kerrassaan erinomaisia tuotoksia. Battle Metal on aina jäänyt minulle kovan hypensä uhriksi, mutta kakkoslevy, aina yhtä vaikeasti oikeinkirjoitettava The Varangian Way, hioo pahimmat kauneusvirheet ja yhtenäistää tyyliä kadottamatta ominaissoundia. Kolmoslevy Stand Up and Fightia odotettiinkin melkoisesti, ja laatuvaatimukset olivat kohtuuttomat. Uskoo ken tahtoo, mutta mielestäni se on - joillakin osa-alueilla - vieläkin parempi kuin edeltäjänsä.

Okei, siis, ihan alkuun: kokonaisuutena The Varangian Way pyyhkii Stand Up and Fightilla pöydän. Siitä ei ole epäilystäkään. Jopa parhaat yksittäiset hetket ja biisit ovat kakkoslevyllä. Silti, kaikkien näiden varausten jälkeenkin, pidän kiinni muutaman virkkeen takaisesta väitteestäni: Stand Up and Fight on joillakin osa-alueilla parempi levy. Tärkein näistä parannetuista osa-alueista on musiikillinen monipuolisuus: siinä missä The Varangian Waylla kaikki kappaleet olivat, tavalla tai toisella, samanlaisia keskenään (yhdellä gimmickinomaisella hupipalalla ja kosmeettisilla eroilla maustettuna), Stand Up and Fightin kappaleet ovat lähempänä Battle Metalia, koska ne ovat kukin uniikkeja palasia levyn palapelissä - mutta toisin kuin esikoisen kanssa, nyt palapeli muodostaa selkeän kokonaiskuvan. Olipahan virke ja jaarittelu; oli siellä pointtikin, jossain. Lyhyemmin ilmaistuna: Stand Up and Fightin rallit ovat monipuolisempia kuin The Varangian Waylla, mutta muodostavat selkeämmän kokonaisuuden kuin Battle Metalilla. Kokeellisuutta on enemmän kuin monilla bändeillä koko uran aikana, mutta silti hommassa on pointti eikä touhu muutu räpellykseksi.

Yksi tietty kappale, joka mielestäni kuvastaa tätä pointtia parhaiten, on eepos End of an Empire, jossa Iiro Rantasen (!) jazz-piano yhdistettynä mahtipontiseen maalailuun, kuoroon, örinään ja haikean kaiheaan lyriikkaan on jotain sellaista, mitä yksikään toinen (folk) metal -levy ei pysty tarjoamaan. Kun kappaletta vielä seuraa poikkeuksellisen tunnelmallinen ja (fyysistä ja henkistä) pysähtymistä vaativa outro, The Bosphorous Freezes Over, niin ei voi levy paljoa komeammin päättyä. Näitä edeltää paras "tavanomaisempi" Turisas-biisi, Fear the Fear, niin joo, levy todellakin paranee loppuaan kohti. Alkupuolellakin on hetkensä, mutta ilman päätöskolmikkoa kiekko jäisi rankasti edeltäjänsä jalkoihin.

Yksi nillitys, joka on häirinnyt minua nyt jo liian monta vuotta: nimittäin nimikkobiisin musavideo. Haluaisin yrittää havainnollistaa, kuinka videon suunnittelukokous on tapahtunut: "Joo, hei, jäbät, meil ois tämmöne suomalaine folkkimetallibändi, joiden juttu on tämmönen viikinki- ja historiaimago. Ne haluis videon biisist, joka alkaa säkeellä 'The pouring rain sticks to my face'. Mulla ois ihan täydelline idea, ette uskokaan: laitetaan ne ajaa jeeppiä autiomaassa. Niinpä, tiiän, ihan vitun nerokasta." Jossakin välissä vitsi taisi ns. lähteä lapasesta, vai mitä luulette?

torstai 4. toukokuuta 2017

Symphony X - Inconoclast (2011)

Symphony X:n "ainoa oikea" ilmaisu - eli progempi - on auennut minulle vähitellen. Innostuin yhtyeestä aikoinaan juurikin "väärän" 2000-luvun rankemman tyylin kautta, ja juuri siksi Paradise Lost ja etenkin Iconoclast ovat olleet minulle go-to-levyjä, jos haluan fiilistellä Russel Allenin raspia tai Michael Romeron sävellyskynää. Vasta muutaman viime kuukauden aikana olen alkanut tykästyä enemmän The Divine Wings of Tragedyn... no, ei kevyempään, mutta vähemmän rankkaan ilmaisuun. Koukeroistahan musa on aina ollut, mutta kenties The Odyssey ei ollut oikea paikka aloittaa... haluaisin sanoa, että monimuotoisempaan ilmaisuun siirtyminen, mutta Iconoclastin (implisiittinen) kuvaaminen yksiuloitteiseksi ei tekisi oikeutta levylle, Paradise Lostista puhumattakaan.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Iconoclast on metallisempi kuin Paradise Lost eikä se sen takia kuulosta varhaiselta Symphony X:ltä, ainakaan jos naavapartaisia "eka demo oli paras" -jääriä on uskominen. Todellisuudessa, vaikka Allen vetelee enemmän raspilla ja riffit ovat rankempia, bändin tunnistaa Symphony X:ksi välittömästi. Tarttuvuus, joka ei takerru koukeroisuuteen, on tallella, koska se ei ole koskaan mennytkään mihinkään. Kyllä, jonkinlaista suoraviivaistusta on tunneskaalalla tehty - balladeja levyllä ei ole, vaikka yhdeksän minuuttia kellottava When All Is Lost onkin vähän (suhteessa) seesteisempi - mutta kappalemateriaali on niin kovatasoista, ettei kenenkään sopisi valittaa näin hienoista biiseistä. Hyvien biisien päälle kun läntätään tiukka instrumentalisointi, Allenin rapsi ja musiikkiin erinomaisesti sopiva äänimaailma, Iconoclast on kerrassaan messevä paketti.

Kirjoitin jo kertaalleen tähän tekstiin parisataa sanaa vuodatusta aiheesta, joka ei liity millään muotoa Symphony X:ään tai Iconoclastiin, mutta pyyhin pois. Sinne meni. En tehnyt tätä sen takia, että pysyisin jossakin pointinkaltaisessa käsiteltävästä levystä, vaan A) koska voin omassa blogissani tehdä niin, jos siltä tuntuu ja B) se olisi oiva tapa purkaa blogiformaattia, siirtyä askeleen tajunnanvirtamaisempaan suuntaan. En vain jaksa alkaa vääntää kättä asiasta, johon en voi vaikuttaa (ainakaan yhdellä blogitekstillä). Siispä, säästetään kaikilta aikaa ja stressiä: menkää ja kuunnelkaa Iconoclast läpi. Se on helvetin hyvä levy, ja se ansaitsee lisäkuunteluja.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Stratovarius - Elysium (2011) & Symfonia - In Paradisum (2011)

On taas kulunut ainakin viikko edellisestä tekstistä. Perkeleen perkele. Siispä, jonkinlaisena hyvityksenä ja työekonomisena ratkaisuna tarjoilen sinulle, rakas Lukija, kaksi levyä yhdellä kertaa. Ja ei, tästä ei ole tulossa mikään pysyvä ratkaisu, vaan tällä kertaa minulla on jokin jopa pointti mukana: olisin joka tapauksessa vertaillut näitä kahta toisiinsa ja ne ovat peräkkäin levylistallani, joten why the fuck not?

Stratovariuksen ensimmäinen Tolkiton lätty, Polaris, oli varsin heikko tuotos eikä siltä lopulta lohjennut kuin muutama oikeasti hyväksi sanottava ralli. Periaatteessa se on kuitenkin hyväksyttävää, kun sen asettaa omaan kontekstiinsa - yhtyeessä ei enää ollut kiistämätöntä primus motoria, vaan kaikkien jäsenten sävellykset otettiin vastaan samalta viivalta (ainakin periaatteessa). Kakkoslevy Elysium oli siis ensimmäinen todellinen koetus, koska enää Tolkiton kokemattomuus ei passaa selitykseksi, vaan nyt homman pitäisi olla jo tiedossa ja hallussa.

Symfonia, vastaavasti, oli Tolkin toinen bändi Stratovariuksen jälkeen: Revolution Renaissancen kolme levyä olivat kukin asteikolla susipaskasta siedettävään, mutta ainakin ne olivat tyyliltään taattua Tolkkia, hyvässä että etenkin pahassa. Symfoniaa paukutettiin kovaa mediassa uutena superbändinä, jolla oli yhden sijasta kaksi primus motoria - toinen pääjehu oli aikoinaan Angrassakin laulanut Andre Matos. Koska Revolution Renaissance oli loppunut vähintäänkin kyseenalaisissa merkeissä (tarinat kertovat, että Tolkki ei soittanut yhtyeen kolmoslevy Trinityllä ollenkaan), Symfonian piti olla Tolkin paluu huipulle ja, jos nyt ihan totta puhutaan, laatusävellysten pariin.

Periaatteessa, siis, levyt olivat ilmestyessään hyvin samanlaisessa asemassa: molemmilla oli paljon osoitettavaa muusikoidensa kyvyistä ja sävellyskynän särmästä. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat, sillä toinen levyistä on uudenlainen ja hyvä, kun toinen on ummehtuneen tavanomainen sekä korkeintaan keskinkertainen.

Tietenkin Tolkin levy on Tolkin levy ja kuulostaa vain Tolkin levyltä; valitettavasti Tolkilla oli pitkä huonojen levyjen kausi, joka ei katkennut Symfonian ainoaan levyyn. In Paradisum kuulostaa vain ja ainoastaan B-luokan Tolkilta, vaikka tulkitsijan aksentti ei olekaan kotoinen rallienglanti, vaan eteläamerikkalainen tankero. Biiseistä oikeastaan kiinnostavia ovat kaksi ensimmäistä, Fields of Avalon ja Come by the Hills sekä puolivälin kelvollinen Pilgrim Road - koko muu kiekko on pelkkää tusinatolkkia, niin moneen kertaan kuultuja melodioita ja sovituksia, että eihän tätä voi hyvänä pitää.

Vastaavasti Elysium on pirteä levy, jolta löytyy uudenlaista ja silti Stratovariukseksi tunnistettavaa materiaalia. Stratovarius ilman Timo Tolkkia ei ole enää kliseisiin iskelmämelodioihin nojaava syöksykierre, vaan koukeroisempi ja oivaltavampi bändikokonaisuus. Siinä missä In Paradisum sisältää vain muutaman ei-niin-huonon biisin, Elysium sisältää vain yhden keskinkertaisen rallin, Move the Mountainin. Jos yhdeksästä biisistä löytyy kahdeksan, jotka liikkuvat kouluarvosanoilla ysipuolen ja kasimiikan välissä, ei levy kovin huonoa arvosanaa saisi. Lisäksi, levyn kiiltävimpänä helmenä on kerrassaan erinomainen, peräti 18 minuuttia kellottava Elysium, joka (viimeistään) osoittaa, että Matias Kupiainen on parasta, mitä Stratovariukselle on tapahtunut sitten Timo Kotipellon.

Ei, Elysium ei kuulosta Visionsilta tai Episodelta. Helvetin hyvä niin - ei tarvitse katsoa In Paradisumia kauempaa, mihin vanhojen teosten perään haihattelu pitkällä aikavälillä johtaa.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Sepultura - Kairos (2011)

Taas on kulunut blogin päivittämisestä enemmän aikaa kuin laki tai hyvä tapa sallii, mutta olen ollut ns. vitun kiireinen, joten en ole kovin pahoillani. Moraalimorkkikseni on vain richterin asteikolla siellä yhden tai kahden tietämillä. Toisaalta halusin myös hieman etäisyyttä tämänkertaiseen levyyn, koska ostin sen melko äskettäin ja olen tullut kuunnelleeksi sitä hieman liian intensiivisesti hyvään blogikäsittelyyn.

En ole vieläkään päässyt käsiksi vanhan (ja oikean, väittävät) Sepulturan hienouteen: okei, onhan ne 1980- ja 1990-lukujen taitteen levyt ihan hyviä, mutta eivät missään nimessä mitenkään erityisiä. Tavanomaista death-sävyistä rässiä - hyvää sellaista, mutta silti tavanomaista. Sen sijaan nykymuotoinen Sepultura on alkanut kolisemaan paljon paremmin. Dante XXI on edelleen vähän hit-and-miss-tyylinen kiekko, mutta Kairos ja uutuudenkarhea Machine Messiah huomattavasti parempia (The Mediator... on tällä hetkellä hankkimatta). Kenties se kiinnostavin puoli Kairosissa on se, ettei se kuulosta oikein miltään muulta kuin nyky-Sepulturalta, siinä missä vanhaa Sepulturaa on matkittu maailmansivu jo omana aikanaan. Koska Derrick Green -aikainen Sepultura on Väärää Sepulturaa, mikään aloitteleva bändi ei ole halunnut lähteä seuraamaan parjattua polkua, mikä on johtanut omaehtoisempaan ilmaisuun brassien suunnalta. Kairos on kiinnostavampaa kuultavaa kuin Arise, koska on vain yksi Kairos, kun taas Arisea on yritetty tehdä ties kuinka monen bändin toimesta ties kuinka monta kertaa ties kuinka toivottomasti.

En sano, että Kairos on musiikillisesti erinomainen levy, koska jotkin kappaleista jäävät junnaamaan yhtä riffiään liiaksi eivätkä biisit aina pääse pois lähtötelineistään. Greenin vokaalitkin ovat, edelleen, hieman kankeita, mutta kyllä hän silti solistina Max Cavaleran yksiuloitteisen möykän pieksee mennen tullen. Isoin ongelma ei yhtyeen kanssa ole musiikin laatu, ei ainakaan 2010-luvulla, vaan se, ettei yhtyeestä löydy kumpaakaan Cavaleraan eikä yhtye kuulosta samalta kuin aikana, jolloin "fanit" saivat lipun tankoon tai tortut kostutetuiksi. Kyllä, olen kyrpiintynyt iänikuiseen ajatteluun, kuinka joku joskus jotain tehnyt taiteilija on arvoton, jos hän ei enää tee asioita samoin kuin joskus silloin - ja Sepultura on saanut kaikkein tylyimmän kohtelun tältä saralta. Vaikka yhtye levyttää edelleen isolle lafkalle, kiertää maailmaa keikoilla ja tekee tasaista tahtia levyjä, kuulijakunnan tärkein keskustelunaihe ei ole uuden levyn erinomaisuus tai surkeus, vaan milloin Max ja Iggor tulevat takaisin. Siinä sivuutetaan se asia, miksi tätä musaa ylipäänsä kuunnellaan, eli se vitun musiikki. Green on ollut bändissä joa kaksikymmentä vuotta, kun Maxin kanssa bändi levytti kymmenen vuotta - siitä huolimatta kaiken maailman "parhaat Sepultura-biisit" -listaukset koostuvat yksinomaan Max-ajan biiseistä. Kyllä, Kairos, puhumattakaan muista yhtyeen Green-ajan levyistä, ampuu toisinaan huti maalitaulusta, mutta musiikin erilaisuus melkein kolmenkymmenen vuoden takaisesta ilmaisusta pitäisi olla itsestään selvää, eikö niin? Vaan ei, koska fanikunta haluaa vain sitä, mihin fanikunta on tottunut ja mikään muu ei kelpaa. Kukaan ei ole viemässä pois niitä rakkaita "klassikkojanne", mutta yrittäkää nyt edes kuunnella "uusia" (alkaen vuodesta 1998, jumavitunlauta) lättyjä jostakin muustakin näkökulmasta kuin "eihän tämä ole samanlaista". Maailma, taiteilijat ja taide kehittyvät - vain te junnaatte paikallanne.

Kyllä se Priestin Painkiller on ihan paska, myös, kun eihän se soundaa ollenkaan Rocka Rollalta. Tai Maidenin The Number of the Beast on arvoton kiekko, kun se on ihan erilainen kuin Iron Maiden. Tai...

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Powerwolf - Blood of the Saints (2011)

Oli hetki - varsin lyhyt sellainen - jolloin Powerwolf oli minulle kova juttu. Tuo hetki kesti noin pari kuukautta, alkaen siitä, kun ensi kerran kuulin yhtyeen musiikkia. Noina kuukausina ostin kaksi yhtyeen levyä, arvostelin yhden ja ostin jopa hihamerkin rässiliiviini. Kun häiriötila, jota joku voisi diggailuksi kutsua, meni ohi, käsitin kuinka yksiuloitteinen bändi Powerwolf todella onkaan: se on vain Sabatonia, mutta natsien sijasta lauletaan vampyyreista ja ihmissusista. Levyltä kuunneltuna Powerwolf käy todella tylsäksi todella nopeasti (n. kahdessa kuukaudessa), mutta tämä ei tarkoita, että yhtyeellä ei olisi hyviä biisejä, koska onhan niitä. Pelkästään Blood of the Saintsilla on Sanctified with Dynamite, We Drink Your Blood sekä, kenties yhtyeen parhaana Dead Boys Don't Cry. Haluaisin uudestaan kokea tuon lyhyen innostukseni, joten tässä tekstissä yritän järkeillä jonkin kikan, jolla voisin hurahtaa Voimasuteen oikein kunnolla.

Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.

Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.

Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Norther - Circle Regenerated (2011)

Kun sanoin, että Norther on köyhän miehen Children of Bodom, en sanonut sitä toiveena, että kunpa norttimiehetkin sukeltaisivat täydellisen yhdentekevien biisien suohon ja kahlaisivat siellä itsensä kuoliaaksi. Niin he kuitenkin tekivät ja täysin turhaa Nää seuraa, jos mahdollista, vieläkin turhempi Circle Regenerated. Onhan tämä sellaista kuolleen hevosen pieksemistä, mutta taivas varjele, mistä aloittaa!

Noh, siis. Ainoa isompi muutos on se, että yhtyeen pitkäaikainen solisti Petri Lindroos lähti bändistä aikataulukonfliktien takia. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska uusi miekkonen, Aleksi Sihvonen, on teknisesti parempi tulkitsija. Sääli, että hän ei pysty pelastamaan paskoja biisejä kelvollisella möykällään, mutta kun positiivisen kautta pitäisi mennä... Siinäpä ne muutokset, koska loput levystä kuulostaa samalta kuin N, mutta - uskoo ken tahtoo - vieläkin ideaköyhemmältä. Biisit alkavat, kestävät aikansa (yleensä eivät kovin kauaa) ja loppuvat jättämättä ainuttakaan muistikuvaa. Mitä näin toivottamasta kiekosta pitäisi sanoa, oikeasti?

Children of Bodom teki kaksi huonoa levyä parempien (ainakin suhteellisesti parempien) välissä, mutta Norther ei koskaan kavunnut laaduttomuuden kuopastaan ylös. Yhtye lopetti pian Circle Regeneratedin jälkeen ja, tavallaan, huokaisen helpoituksesta, koska näin huonojen levyjen jälkeen ylös kapuaminen olisi ollut herkuleellinen urotyö. Silti en voi olla olematta surullinen, koska Northerissa oli lupausta ja yhtyeen onnistui kuitenkin tehdä yksi hyvä levy ja pari kelvollista - valitettavasti jälkimaku yhtyeen koko diskografiasta on paskainen, kiitos todella heikon lopetuksen. Aina voi jossitella, mutta tahtoisin kuvitella, että Northerilla olisi ollut paukkuja tehdä toinen Mirror of Madnessin tasoinen levy, mutta veri veti yksinkertaisempien rallien joukkoon ja yksinkertaisuus toi mukanaan tylsät hokemakoukut ja huonot levykokonaisuudet. Eniten sääliksi käy Sihvosta, sillä (kuten sanottua) hänen tulkinnallaan voisi pärjätä parempien kappaleiden kanssa ihan kelvollisesti, mutta eipä näytä hänen solistiuransa lähteneen mihinkään Circle Regeneratedin jälkeen.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Nightwish - Imaginaerum (2011)

Nightwish oli minulle pitkään yliarvostettu bändi, joka teki muutamia hittibiisejä, joita jaksoi pyörittää bileiden tai muiden karkeloiden taustalla keskustelunherättäjinä. Seurasin Turunen/Olzon-keskustelua lähinnä huvittuneena, välittämättä asiasta suuntaan taikka toiseen. Dark Passion Play meni ilmestyessään ohi, vaikka sinkkulohkaisuja silloin uudesta tuttavuudesta, Youtubesta, kuuntelinkin; samoin kävi Imaginaerumille, aluksi. Noin vuosi, ehkä puolitoista, levyn alkuperäisen ilmestymisen jälkeen bongasin tuplalevypainoksen sittemmin konkurssiin hakeutuneesta viihde-elektroniikkamyymälästä, alelaarista toki, persaukinen opiskelija kun olin. Päätin antaa levylle mahdollisuuden, vastoin kaiken aiemman kokemukseni bändin kanssa. Storytime oli jo tuttu biisi, mutta mitä sen jälkeen tapahtui oli odottamatonta: palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.

Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.

P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Moonsorrow - Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (2011)

V: Hävitetty oli melkoinen pläjäys musiikkia: vaikka olen kuunnellut sitä kymmenen vuotta, toisinaan kiihkeämmin ja toisinaan harvemmin, en voi vielä sanoa ymmärtäväni sitä täysin. Siis c'mon, kaksi biisiä, hitusen alle tunti musiikkia ja joku ote pitäisi saada? No can do, good sir! Siihen verrattuna Varjoina kuljemme kuolleiden maassa (jatkossa VKKM) on inhmillinen tekele: tuntiin mahtuu peräti seitsemän biisiä! Okei, biiseistä kolme on biisinvaihtumisbiisejä, mutta silti, neljä biisiä on tuplasti enemmän kuin kaksi ja levyn pisin biisi, päätösraita Kuolleiden maa jää noin puoleen edeltävän levyn biisien kestoista, joten kai se jonkinlaista edistystä on. Tämä on kuitenkin Moosorrow, joten helpolla ei kuulija pääse.

Ensin sanon sen, että ihailen Moonsorrow'n kykyä kuljettaa kappaleita tunnelmista toisiin ja taitoa maalailla mielikuvia pelkillä äänillä. Avausraita Tähdetön sisältää niin paljon dataa, niin monenlaisia tuntemuksia, niin hävyttömän hienoja hetkiä, että yksistään siitä riittäisi jollekin keskinkertaisemmalle bändille matskua koko uran varrelle. Ville Sorvalin sanoituksetkin ovat pirullisen hienoja ja loppuun työstettyjä, mitä ei voi usein sanoa metallimusiikin kentällä.

Silti, kaiken tämän jälkeekin, en ole innoissani VKKM:stä, en sen enempää kuin mistään muustakaan Moonsorrow'sta. Olen monesti yrittänyt päästä itseni kanssa sinuiksi, että mistä tämä johtuu, mutta voin vain tarjota puolinaisia argumentteja, mutu-tuntumalla muotoiltuja tuntemuksia. Yksi on, eittämättä, se, että yhtyeen musiikin kuuntelemista varten pitää antautua musiikille täysin: ei saa tehdä mitään muuta, pitää vain ottaa kuultu vastaan sellaisenaan. Ehkä olen likainen kasuaalikuuntelija, tusinadiggari, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa (*) moiseen. Haluaisin, että olisi - todella haluaisin - mutta minulle musiikki on soundtrack kaikelle, alkaen aamu-unisesta metromatkasta, päättyen yöpalanomaiseen fiilistelyyn. Tällaiseen arkikuunteluun Moonsorrow ei sovi, ei mitenkään päin: joko jään seisomaan bussipysäkille, tuijottamaan tyhjyyteen mielikuvien vilistessä silmien editse kuin James Joycen kirjoittamana tajunnanvirtana, tai sitten musiikki häipyy taustameluksi arjen äänten joukkoon.

Kun aikatauluni ja jaksaminen sen sallivat, tykkään istahtaa alas ja kuunnella levyn kaikessa rauhassa. Tuolloin valinta osuu herkästi Moonsorrow'n tuotoksiin, mutta ei yksinoikeudella (tietenkään) ja viimeaikoina tuon fiilistelyslotin on ominut Agalloch. Jos minulla olisi aikaa (**) ja jaksamista loputtomasti, kenties saisin purettua Moonsorrow'n syvät salat ja katoaisin täysin tästä maailmasta seuraavaan. Siellä saavuttaisin valaistumisen, nostaisin Moonsorrow'n valtaistuimelle ja vannoisin ikiaikaisen hallitsijan nimeen. Sitä päivää vain pitää, näemmä, odotella.

(*) Ette uskokaan kuinka vähän minulla on aikaa mihinkään. Hengittäminenkin pitää aikatauluttaa.

(**) Ei ole, tosin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Metallica & Lou Reed - Lulu (2011)

AHAHAHAHAHHHHAHAAA

Tämä oli reaktioni, kun tajusin, että uusi blogiteksti pitäisi tehdä Metallican ja Lou Reedin yhteistyölevystä. Toisista syistä kuin moni olettaa, koska kyseessä ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan. Annas kun selitän.

Siis, ensinnäkin, Lulu on paska tuplalevy. Se on aivan liian pitkä, äärettömän monotoninen, Lou Reedin tulkinta on rasittavaa kuunneltavaa, lyriikasta ei ota tavallinen kuolevainen tolkkua, James Hetfield on kroonisesti alikäytettynä. Jos tuplalevyltä leikkaisi puolet kaikesta toistosta pois, se voisi olla jopa ihan ok. Kokeilkaapa, rakkaat Lukijat, yhtä temppua: kuunnelkaa ensin The Viewn albumiversio ja sitten lyhennetty musavideoversio, koska siitä sitä huomaa, kuinka itsehillinnällä ja -kritiikillä levystä saisi moninverroin kiinnostavamman. Kokonaisuuden lyhyin biisi, Iced Honey, on ihan kelvollinen ralli, kunhan pääsee yli Reedin laulun itsestään selvistä heikkouksista. Hyvä levy - tai ainakin paljon, paljon parempi sellainen - on jossakin täällä, noin puolentoista tunnin joutokäynnin keskellä.

Heikkouksistaan huolimatta Lulu on erilainen. Se on selvästi tehty syvällä rakkaudella ja puhtaasti taiteilijoille itselleen - niinhän taidetta pitäisikin tehdä, eikö niin? Kyllä, levyllä on noin kahden hengen kuulijakunta (nimellisesti Lars Ulrich ja Hetfield), mutta ainakaan levy ei ole hengetöntä, maksimaaliselle kuulijakunnalle laskelmoitua kuraa, josta ei löydä taiteellista näyttämisenhalua edes kvanttitasolla. Taiteilijoilla pitää olla oikeus kokeilla uutta, rikkoa kaikkia yleisiä assosiaatioita heidän taiteeseensa liittyen, ja vaikka Metallica ei tätä täysin tehnytkään (onhan levyllä yhä särökitarat, riffejä jne.), ainakin he yrittivät luoda jotakin vilpittömästi erilaista. Minua ärsyttää aivan suunnattomasti se, että kun uutta kirjaa/levyä/leffaa mainostetaan "omaperäisenä", se ei ole oikeasti uudenlainen, vaan se on sitä samaa vanhaa prosessoitua paskaa kuin kaikki muukin, mutta yhdellä USP:llä (unique selling point) varustettuna. Lulu ei sovi tähän yleismaailmalliseen kapitalistisen taiteen muottiin, vaan se on aidosti jotakin sellaista, mitä niin Metallica kuin Lou Reed (tai kukaan muukaan) ei ole aiemmin tehnyt. Tätä taustaa vasten levyn musiikillinen laatu on toissijainen asia, sillä tänä uniformaalin viihdepaskan aikana tehdyn Lulun toteuttaminen on vaatinut Metallican jätkiltä keilapallojen kokoiset pallit, ja siitä kumarran Metallican suuntaan.

Kyllä, Lulu on tylsä levy. Paska levy, jos ihan totta puhutaan, mutta ostan sen minä päivänä tahansa mieluummin kuin uuden algoritmilla generoidun, USP-naamarin taakse piilotetun, poppikaavaan luottavan, radiorokkiralleilla täytetyn levyn. Täydellinen mielikuvituksettomuus on pahempaa kuin epäonnistunut kokeilu aidosti erilaisen kanssa. Siksi Lulu ei ole Maailman Huonoin Levy Koskaan.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Machine Head - Unto the Locust (2011)

Hävettää, miten vähän olenkaan ehtinyt tälle blogille suoda aikaani ja ajatuksiani. Olen vilpittömästi pahoillani, mutta olen (ihan oikeasti) ollut todella, todella kiireinen viimeaikoina eikä taida hoppu helpottaa vielä hetkeen - haudassa ehtii levätä, vai miten se menikään? Olen tällä viikolla ehinyt istahtaa koneelle kolmesti, joista kaikki kerrat mahtuvat vuorokauden sisään. Itsepähän pallottelen noin miljoonaa asiaa, enkä sinänsä valita, kunhan selitän ja yritän antaa jonkinlaisen kuvan siitä, miksi hommat jäävät prioriteettilistalla melko alas.

Machine Headin The Blackening on helvetillisen kova levy, jota pidin jossakin välissä yhtenä kaikkien aikojen parhaista tuotoksista. Mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, ettei se kuulu kaikkien aikojen viiden tai edes kymmenen parhaan levyn joukkoon eikä se ole edes yhtyeensä paras levy. Unto the Locust on nimittäin, uskoo ken tahtoo, vielä verevämpi tuotos. Totuuden nimissä The Blackeningillä jotkut rallit huitelevat häränsilmän sijaan summittaisesti maalitaulun suuntaan, mutta Unto the Locustilla kaikki napsuvat kriittisille sektoreille. Robb Flynn osoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka kovaa tulosta hän voi onnistuessaan tehdä, jos vain niin päättää tehdä - ja kertaakaan hän ei ole ollut yhtä kovassa iskussa kuin Unto the Locustilla. Kaikki aiemmin puolivillaiset tai ei-ihan-niin loppuun asti hiotut ideat on syynätty, puunattu ja kiillotettu aivan huippuunsa saakka. Biisit ovat pitkiä - vain yksi jää alle kuuden minuutin - mutta ne eivät tunnu tarpeettomasti paisutetuilta saati mammuttitautisilta, vaan jokainen biisi tarvitsee mittavat minuuttinsa.

Siis kuunnelkaa nyt joku Darkness Within. Ei sitä biisiä yksinkertaisesti voi tiivistää kuudesta ja puolesta minuutista yhtään lyhyemmäksi ilman, että kokonaisuus hajoaisi. Ja kuinka hienosti Flynn kuljettaakaan mainitussa rallissa tarinaa eteenpäin; ensimmäinen säkeistö ja kertosäe menevät yksistään Flynnin laulun ja akustisen kitaran kanssa, ja kun homma pistetään isoksi, se todella tuntuu isolta. Sama pätee myös levyyn kokonaisuutena, sillä ilman Darkness Withinin tunnelmoivaa introa, päätösraita Who We Aren lapsikuorot tai Pearls Before the Swinen tylytys eivät saisi samanlaista painoarvoa. Kontrasti on, jälleen, avainsana tässä touhussa.

The Blackening ei ole yksi suosikkilevyistäni, ei enää. Unto the Locust sen sijaan mahtuu top 10:neen. Ja jos joku pitää kirjaa, ei, en tiedä mitkä kaikki levyt ovat tämän blogin varrella "mahtuneet top 10:neen", mutta tiedän mitkä mahtuvat top 5:een. Siellä on King Diamondin Abigail, Nevermoren Dead Heart, in a Dead World, W.A.S.P.:in The Crimson Idol, Agallochin The Mantle sekä Psycheworkin The Dragon's Year - ainoat levyt, joille olen valmis antamaan arvosanan 10/10.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Korpiklaani - Ukon wacka (2011)

Jossain välissä elämässäni (voin sanoa milloin: noin vuosien 2006 ja 2009 välillä) folk metal oli minulle yksi kovimpia juttuja metallissa. Tuohon maailmanaikaan puhuttiin jopa "suomifolkin neljästä suuresta", vaikka paskaahan se oli, koska (kuten siinä kuuluisammassa isossa nelikossakin) kaikki valitut bändit olivat hyvin erilaisia. Ensiferum oli taistelumusaa, Moonsorrow'lla ei ollut kiire, Turisas otti aiheensa historiasta ja Korpiklaani oli aina kännissä. Korpiklaani oli myös aina se bändi, jota en tajunnut: minulle musiikki on parhaimmillaan synkkää, dramaattista ja moniuloitteista - kaikki adjektiiveja, jotka eivät sovi Korpiklaaniin oikein mitenkään päin. Olin tietenkin tietoinen yhtyeestä ja myönnän, hieman häpeissäni, että varhaisessa Youtubessa etsin käsiini Vodkan musiikkivideon ja nyökkäilin mukana. Armoton levytystahti (vuosien 2003 ja 2012 välillä yhtye julkaisi kahdeksan kokopitkää) ja liiallinen yksinkertaisuus saivat minut leimaamaan bändin bilemusaksi - sellaiseksi, jota kuunnellaan pienessä ja isossa sievässä ja möykätään mukana. Vähitellen mielenkiintoni folkkia laantui ja Korpiklaani jäi pelkäksi sivuhuomautukseksi. En tiennyt mistä aloittaa, vaikka olisinkin ollut kiinnostunut.

No, kun muutin tyttöystäväni kanssa kimppaan, hän toi kaikkien parinkymmenen levynsä mukana yhden Korpiklaanin kiekon, Ukon wackan. Kuuntelin levyn kerran, korkeintaan kahden, kun muutimme yhteen ja jätin levyn hyllyyn mätänemään. Jo ajatus siitä, että rasittavasta Venäjän kansallisjuomaa ylistävästä rallista oli tehty "uusi" biisi, joskin sijoitettuna Meksikoon, sai minut kavahtamaan pois. Tequila on rallina aivan sietämätön renkutus ja levyn heikointa antia. Kun aloin valmistella tätä tekstiä (eli kun otin levyn hyllystä esiin), odotin haukottelumaratonia ja ärtymyskynnyksen ylitystä melkoisella marginaalilla.

Voit, rakas Lukija, kuvitella yllätykseni, kun tajusin Ukon wackan olevan ihan siedettävä levy. Ei hyvä, mutta kelvollinen. Sellainen, jonka voi kuunnella taustalla ilman negatiivista ajatusta (kun sivuutetaan se vitun Tequila). Päät pois tai hirteen on oikeastaan jo hyvä biisi, eikä Lonkkaluut myöskään ole aivan jäätävää paskaa. Suhteessa, tietenkin - onhan tämä kuitenkin Korpiklaania. Biiseissä ei ole mitään sen kummempaa kuin koukku, joka jää takaraivoon, jos on ollenkaan jäädäkseen, ja siinäpä se. Ainoa poikkeus on haikea Surma, jossa on syvyyttä ja muutakin kuin "hoi, veljet, hoi, viinaa!" -hurlumheitä. En yleisestä periaatteesta pidä tämäntyylisestä musiikista, koska se on makuuni liian kertakäyttöistä ja tilannekohtaista, mutta kyllähän levyn alusta loppuun sietää. En tule varmaankaan kuuntelemaan levyä hetkeen uudelleen, mutta jossakin välissä kuitenkin.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Insomnium - One for Sorrow (2011)

Ei siitä mihinkään pääse, että Above the Weeping World on Insomniumin paras levy. Se on samalla parhaita levyjä melodöödiksen kentällä koskaan. Minulle iso osa Insomniumin hienoutta on ollut yhtyeen poikkeuksellisen ilmeikäs ja tyylikäs lyriikka - etenkin Niilo Seväsellä pysyy kynä kädessä epätavallisen hyvin - mutta toisena tulee tunnelmasta toiseen luontevasti siirtyvä musiikki. Siinä missä monet progebändit poukkoilevat väkipakolla tahtilajista ja musiikillisesta maisemasta toiseen, Insomnium antaa kappaleiden ja niiden luomien mielikuvien kehittyä rauhassa. Aina en saa yhtyeen hakemasta fiiliksestä kiinni ja juuri tästä syystä huomaan kuuntelevani vain kolmea Insomnium-levytystä. Yksi noista kolmesta on, tietenkin, huikea Above the Weeping World ja toinen mammuttimainen uutuus Winter's Gate, mutta kolmas ei ole kumpikaan niistä, jotka "pitäisi" rankata yhtyeen parhaiden teosten joukkoon. Ei, minulle Insomnium on kiinnostavimmillaan One for Sorrow'lla.

Ensin se pakollinen pois alta: ei, kaikki kappaleet eivät onnistu yhtä komeasti kuin monet sivuuttamillani levyillä olevat rallit. Joitakin ei meinaisi millään jaksaa loppuun, jos ihan totta puhutaan. Silti One for Sorrow päätyy soittimeen moninverroin useammin kuin vaikkapa Across the Dark, koska kun se toimii, se muuten toimii. Jo pelkästään alle neliminuuttinen introbiisi, Inertia, maalailee hienomman äänimaiseman kuin moni bändi pysyy kymmenkertaisella kestolla: kun intro räjähtää ensimmäiseen "varsinaiseen" biisiin, emotionaalinen lataus, paatos ja pamaus on poikkeuksellinen kova. Luulisi, että noin hienon intron jälkeen loppulevy olisi pelkkää jälkisoittoa, mutta kun ei. Esimerkiksi "hittihakuinen" (jos joku sitä ihmettelee, kyllä, tämä sanavalinta oli ironinen - puhutaan kuitenkin örinähevistä) Through the Shadows on päräyttävää kuultavaa, vaikkei ole edes levyn paras biisi. Oikeastaan yksi biisi levyllä tiivistää kaiken sen, mitä Insomniumilta haen: Unsung omaa hienot (Seväsen kynäilemät, kuinka ollakaan) lyriikat, kaihoisan melodian ja murhaavan riffivyöryn. Koko yhtyeen diskografian voi tiivistää tähän yhteen biisiin.

En kehu levyä sen takia, että avopuolisko on sitä mieltä, että Insomnium on parasta koskaan, tai että yritän ylisanoilla välttää mehevän riidan. Kehun sitä sen takia, koska se on ansainnut sen. Kokonaisuutena se ei ole, kehuistani huolimatta, kovin erikoinen tekele, vaan monet kappaleet ovat sanalla sanoen puuduttavaa kuultavaa. Esimerkiksi Only One Who Waits ei ole koskaan sytyttänyt minua, eikä niin tee myöskään Every Hour Wounds. Ja niin edelleen. Juuri tästä syystä myös kuuntelen musiikkia levyinä: kuka vain tumpelo pystyy tekemään, kunhan riittävästi aikaa ja rahaa annetaan, yhden siedettävän biisin, mutta harva pystyy tuottamaan kolmevarttia tai enemmän laadukasta materiaalia. Sama juttu kaikessa taiteessa: kuka vain voi kirjoittaa yhden liuskan hyvää proosaa, kunhan hioo sitä loputtomasti, mutta harva saa aikaan kovatasoisen romaanin; kaikki keksivät joskus hauskoja vitsejä, mutta vain muutamat pystyvät vetämään pitkiä stand-up-rutiineja. Virheet ja epätäydellisyydet tekevät taiteesta moninverroin kiinnostavampaa, hyvä tuntuu entistä paremalta heikon kokemuksen jälkeen.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Iced Earth - Dystopia (2011)

Iced Earth oli kovassa paikassa epäonnistuneen Something Wicked -duologian jälkeen: kaksi heikkoa, suorastaan huonoa levyä (vaikka The Crucible of Man ei mielestäni edelleenkään ole yhtä huono kuin Framing Armageddon), kaksi pihalle potkittua tai muuten vain lähtenyttä kovatasoista solistia, joiden korvaajaksi valittu tuntemattomasta teknistä döödistä soittavasta bändistä anastettu Stu Block. Ensimmäinen huoli oli mielestäni akuutimpi: jos sivuutetaan erinomainen Gettysburg-trilogia, Jon Schaffer ei ollut tuottanut laatumateriaalia kymmeneen vuoteen. Edes paljon kehuttu Sons of Liberty -kiekko ei, osin umpihullun poliittisen sanomansa takia, saanut minua luottamaan enää Schafferin kynän terävyyteen. Solistit miekkonen on aina osannut valita, vaikka John Greely, Barlow ja Tim "Ripper" Owens hyvin erilaisia tulkitsijoita ovatkin.

Noh, Dystopia on parasta Iced Earthia sitten Horror Show'n, kenties sitten The Dark Sagan. Biisimateriaali on aivan älyttömän kovalla tasolla alusta loppuun: Dystopia on käytännössä täydellinen Iced Earth -ralli rankalla riffillä, huikealla kertsillä ja kaikin puolin onnistuneella paatoksella. Anthem on ehkä levyn heikompaa antia, vaikka olisi ollut kohokohtana parilla edellisellä kiekolla. Oikeastaan jokainen ralli osuu maaliinsa, jotkut häränsilmnään. Muutama suosikkini: lähes pateettiseksi lipsahtava Anguish of Youth, koukuttava Equilibrium sekä yhden Schafferin parhaista riffeistä omaava Tragedy and Triumph.  Sävellyksellisesti Dystopia on täydellisessä balanssissa tunnelmallisten, mukanalaulettavien ja murskaavien biisien kesken - kaikkia löytyy, mutta mikään elementti ei tunnu väkisin mukaan lisätyltä tai puolivillaisesti toteutetulta.

Sitten on vielä tapaus Stu Block. Juma-vitun-lauta mitkä äänihuulet! Äänessä on syvyyttä, tulkintavoimaa, särmää, muutama väläytys ärinäörinästä - soundi sopii välittömästi osaksi Iced Earthia. Jos Barlow olisi yhtään keskinkertaisempi tulkitsija, sanoisin Blockia Iced Earthin ainoaksi oikeaksi laulajaksi, mutta eipä ole Barlow'n voittanutta sillä saralla. (Pitänee sivuuttaa muutama bootleg, joissa Demons & Wizardsin keikkoja on äänitelty, ja tokihan herrat vetivät pääbändiensä biisejä... luoja, armoa.) Kaikki kunnia Blockille: hänen tulkintansa on iso osa Dystopian erinomaisuutta, vaikka kovatasoisuus kumpuaakin ensisijaisesti Schafferin riffi- ja melodiakynästä.

Lyriikat ovat typeriä, mutta se kai pitäisi olla itsestään selvää, kun puhutaan Schafferista. Olisiko kuitenkaan liikaa pyydetty, että kun tehdään biisi Christian Balen tähdittämästä Equilibrium-leffasta, biisin voisi nimetä jotenkin ei-ihan-niin itsestään selvästi? Entäs biisi V for Vendettan pohjalta? Tai... Niin. Ei mitään luovuutta nimeämisessä saati lyriikoissa, mutta ongelma on melko pieni, kaiken huomioon ottaen. Toivon siitä huolimatta, että Schaffer ottaisi tällä alalla oppia Arjen Anthony Lucassenin Star One -prokkiksen levyistä, joissa jokaiset biisit kertovat jostakin leffasta/tv-sarjasta/kirjasta, mutta eivät yhtä rautalangasta vääntäen.

Dystopia on syy siihen, miksi Iced Earth on edelleen relevantti bändi. Se on kunnianpalautus, renessanssi. Kaduttaa, että missasin yhtyeen Suomen keikan levyä tukevalla kiertueella, mutta olin niin PA, ettei mitään toivoa repiä pariakymppiä ei-elintarvikkeisiin.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Edguy - Age of the Joker (2011)

Minulle Avantasia on aina se bändi, jota varten Tobias Sammet tekee musiikkia. Mitä enemmän olen Avantasiaan tykästynyt, sitä enemmän olen kokenut tarvetta paneutua myös Edguyn tuotantoon ja olen löytänyt joitakin hyviä, ajoittain erinomaisia levyjä - mutta vasta myöhemmin, aivan viime kuukausina. Vuoden 2004 Hellfire Club on kuuntelemistani levyistä ehdottomasti paras, mutta Mandrake ei myöskään ole hassumpi tuotos. Nämä levyt olen kuitenkin hankkinut sen jälkeen, kun olen blogissa ohittanut niiden ilmestymisvuodet, joten täysveriset käsittelyt jäävät tältä erää. Sen sijaan Age of the Jokerin olen ostanut jo tovi sitten ja se oli oikeastaan syy, miksi Edguyta pitkään kaihdoinkin.

Ensinnäkin, Age of the Joker on sävellyksellisesti heikkoa matksua. Tämä on ensimmäinen, toinen ja kolmas tärkeimmistä huomioistani levystä. Sillä, että levyn tyyli ei ole tuplabasaripoweria, ei ole mitään tekemistä musiikin laadun kanssa, vaikka uskon olevani tässä monien "mutta kun powerissa pitää olla tuplia" -umpimielisten genrejäärien kanssa toista mieltä. Kyllä, Age of the Joker on rokkaavampi levy kuin ne, joilla yhtye maineensa teki, mutta se ei ole lähtökohtaisesti puutos tai vahvuus, pelkästään ominaisuus vailla arvolatausta. Oikea ongelma on kappalemateriaalin laatu, ja siinä juurikin Sammet kompastuu: Age of the Joker on tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka eivät mene mihinkään eivätkä tarjoa mitään ainutkertaista kuulijalle.

Ajoittain levy naurattaa, kyllä, mutta siinäpä se. Robin Hoodissa on ihan hauskaa sanailua, samoin Two out of Sevenissä. Biiseinä ne ovat ylipitkiä ja tympeitä - etenkin sinkkulohkaisu Robin Hood olisi voinut hyvinkin olla melkein puolet lyhyempi. Mainitut ovat, uskoo ken tahtoo, levyn parempaa tarjontaa, sillä ainakin niillä on joku pointti (vaikka tuo pointti olisikin keskinkertainen kertosäe ja muutama hassunhauska säe). Rock of Cashelissä ei ole mitään pointtia, kuten ei myöskään Faces in the Darknessissa. Behind the Gates to Midnight World on noin viisi minuuttia liian pitkä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Jotakin - itse asiassa aika paljon - levyn tympeydestä kertoo se, että minä jätin ensikuuntelun kesken pyöreästi yhdeksänminuuttisen Behind the Gates to Midnight Worldin kohdalla. En tee mitään tällaista koskaan, sillä kokemus on osoittanut, että mielipide levystä kokee kovan kolauksen moisella hölmöilyllä. Vaatii siis melkoisen tympeää levyä, että tietoisesti rikon sääntöäni vastaan ja Age of the Joker on riittävän tympeä. Se oli tappaa mielenkiintoni Edguyta kohtaan lopullisesti - onneksi kokeilin myöhemmin muita levyjä ja ne ovat toisessa kategoriassa tämän hutilaukauksen kanssa.

Devin Townsend Project - Deconstruction (2011)

Devin Townsend Projectin alunperin neliosaisen elinkaaren kolmas osa, Deconstruction, ei ole kaikille. Siinä missä Addicted oli helpostilähestyttävä, pirullisen tarttuva diskohevilevy, Deconstruction on leviathan, muodoton hirviö, jolla on loputon määrä kasvoja ja persoonallisuuksia ja olomuotoja ja ilmiasuja. Jokainen kappale sisältää useita tunnetiloja ja tunnelmia ja pelkästään yhden biisin tunneskaalalla sävellettäisiin kokonaisia diskografioita keskinkertaisimmille bändeille. Deconstruction on pirullisen vaikea levy päästä sisälle, vaikka sen koukut tarraavat ensikuuntelulla takaraivoon eivätkä päästä irti, koskaan. Helpoimmillaan levy on hittihakuista jyystöä, mutta vaikeimmillaan järjenvastaisen kryptistä progea; kappaleiden kestot liikkuvat missä tahansa euroviisumitasta lähes seitsemääntoista minuuttiin ilman, että kumpikaan ääripää tuntuu itsetarkoitukselliselta tai tarpeettomalta. Se on myös aivan säädyttömän hyvä levy, kunhan sen hulluudesta saa kiinni.

Teemallisesti levy kuvaa Townsendin huumeongelman syvintä pohjaa, jossa maailmankuva ja tietoisuus hajoavat, purkautuvat paloiksi. Teema näkyy levyn musiikillisessa että lyriikallisessa ilmaisuissa ja irrationaalisilta tuntuvat tunnelmanvaihdokset ovat tärkeä palanen kokonaiskokemusta, jonka kautta Townsend pyrkii ilmaisemaan mielenmaisemaansa synkimpinä hetkinään. Etenkin levyn kolossaalisin biisi, lähes seitsemäntoista minuuttia kellottava The Mighty Masturbator, on esimerkki tästä näennäisen fokusoimattomasti poukkoilevasta sävellystyöskentelystä: akustiset osiot, julmetun raskaat riffit, tempovaihdokset, teknoväliosio out of fuckin' nowhere, gospel-kuorot, Ziltoidin monologi... kaikki mahtuvat samaan biisiin ilman, että ensikuuntelulla mikään sopii paikalleen, mutta myöhemmin mitään ei sallisi ottaa pois. Etenkin tekno-osio on aivan nerokas, niin kappaleen osa kuin omana kokonaisuutenaan! Levy heittää kierrepalloa kuulijalle ja juuri kun kuulija luulee pääsevänsä homman jujusta kiinni, pallo ottaa uuden kierteen - pakkohan tästä on pitää, tai ainakin arvostaa. Toinen esimerkki levyn kokonaisvaltaisesta hämmentävyydestä on ihan avausbiisi, intronomainen Praise the Lowered, joka on miksattu todella hiljaiselle - luulin soittimeni hajonneen, kun jouduin nostamaan volyymin moninkertaiseen tavallisesta - kunnes kasvoille isketään yksi rankimpia riffejä tässä olemassaolossa.

Deconstructionia voi yrittää analysoida ja paloitella kuin avaruusolennon ruumista, mutta se on turhaa ja levyn tarkoitusta vastaan sotiva: ei järjellä pidä selittää järjetöntä. Kun koko maailmankaikkeuden salaisuudet löytyvät juustohampurilaisesta, filosofis-metafyysisest selitykset on sivuutettava ja vain purtava kiinni. Jauhettavaa onneksi löytyy enemmän kuin riittävästi - paljon kertoo se, että en tässä tekstissä maininnut erinomaisia vierailijoita, levyn rakennetta, kansitaidetta, typografista ulkoasua kansivihossa, vaikka monien muiden levyjen käsittelyn olisin voinut rakentaa pelkästään yhden tällä kertaa sivuutetun asian ympärille.

torstai 9. helmikuuta 2017

Children of Bodom - Relentless Reckless Forever (2011)

Tuskin kukaan haluaa nähdä sankariensa rappiota. Minulle, kuten olen blogin varrella useita kertoja sanonut, Children of Bodom on tärkein bändi koskaan, sillä se teki minusta metallisydämen. Ilman Follow the Reaperia en kirjoittaisi tätä blogia ja elämästäni olisi epäilemättä muotoutunut hyvin toisenlainen. Pidän vielä Are You Dead Yet?istä, isolta osalta nostalgisista syistä, mutta Blooddrunk onkin sitten jo toinen juttu: tylsä levy täynnä tylsiä biisejä, jotka koostuvat tylsistä riffeistä. Tuolta levyltä löytyi kuitenkin yksi kiinnostava tekele - sekin tosin cover, jota bändi veivasi viime kesän Tuskan päälavalla sekalaisen faniköörin kanssa. Relentless Reckless Forever on vielä paskempi levy.

Olen todella yrittänyt löytää Relentless Reckless Foreveristä jotain hyvää. En ole keksinyt mitään. Aina välillä se Children of Bodom, joka on ollut minulle niin tärkeä, välähtelee, kunnes katoaa, haihtuu ilmaan ja korvautuu keskinkertaisella riffittelyllä sekä tylsällä meuhkaamisella. Biisit kestävät liian pitkään eivätkä ylimittaisen kestonsa aikana mene mihinkään - se on suorastaan musiikillisen evoluution ihme, to be frank. Minulle musiikki - ja kaikki taide - on parhaimmillaan silloin, kun teos rakentuu yhden selvän idean, punaisen langan, ympärille ja kaikki rönsyilyt tukevat tuota alkuperäistä ideaa ja kaikki, mitkä eivät tue ideaa, on riistuttu pois. Teos ei ole valmis, kun siihen ei voi enää lisätä mitään, vaan kun siitä ei voi poistaa mitään heikentämättä sitä. Bodomin lapset unohtavat tämän, tyystin, ja pelkästään heittelevät ideoita ämpäriin, toivoen niiden itsestään muodostavan koherentteja, loppuun hiottuja biisejä.

Joku syyttää minua kohta siitä, että en pidä Relentless Reckless Foreveristä, koska se ei ole samanlainen kuin vanhat levyt. Ei, minulla ei ole mitään muutosta vastaan, mutta kun se muutos pitäisi tehdä kunnolla, ihan samalla tavalla kuin sen vanhan kaavan toistaminenkin pitäisi tehdä kunnolla. Children of Bodomin soundi vm. 1997 - 2005 on minulle se, jollaisena tulen Children of Bodomin muistamaan kaikesta sen jälkeen tapahtuneesta huolimatta, mutta se ei vie nautintoani pois erilaisesta tulokulmasta yhtyeen musiikkiin. Sitä on tapahtunut monesti, jos totta puhutaan: bändi, josta olen pitänyt, on heittänyt äkkiväärän twistin soundiinsa ja huomaan pitäväni uudesta tyylistä alkuperäistä enemmän. Esimerkiksi Symphony X nappasi vasta kunnolla, kun musasta tuli raskaampaa; Sentencediltä suosikkini on välilevy Amok, joka ei kuulostaa miltään muulta Sentencediltä ja silti kaikelta; Summoning on kolahtanut kovimpaa myöhemmillä levyillään, joista kitarat puuttuvat ajoittain tyystin; jne. Muutos itsessään ei ole ongelma, vaan se, kuinka tuo muutos toteutetaan.

Kun Relentless Reckless Foreveriä (jopa levyn nimi on huono!) markkinoitiin Was It Worth It? -sinkkurallilla, käsitin ettei minua vain kiinnosta, ei paskaakaan. Ostin levyn 2015 viidellä eurolla Anttilan alekorista, yrittäen antaa sille reiluhkon mahdollisuuden toimia, mutta kun ei, ei sitten millään. Jos homma olisi jatkunut näin heikkona, olisin jättänyt viimekesäisen Tuska-keikan kokematta.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Battle Beast - Steel (2011)

Ensikosketukseni Battle Beastin kanssa oli samanlainen kuin varmasti monella muullakin: kuultuani bändistä puskaradiosta, luettuani levyarvion tai pari ja törmättyäni musavideolinkkiin Youtubessa, päätin antautua klikkailulle. Enter the Metal World lähtee käytiin perinteisissä merkeissä, hillitysti ja hallitusti; etenkin kovasti kehuja kerännyt solisti Nitte Valo vetelee varsin maltillisesti säkeistön. Bridgessä Valo päästetään irti ja leuka kolahtaa lattiaan: anteeksi nyt vaan, mutta mitä vittua? Biisi on täydellinen tuloväylä (pahaa-aavistamattomalle) Battle Beastiin, sillä se on A) hyvä veisu ja B) se iskee niin häijyn kierrepallon bridgessä, että ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on hatun nostaminen päästä.

Steel on hyvä levy. Se ei ole Battle Beastin paras, mutta se on erittäin oivallinen esikoislevy. Valon mikrofonityöskentely yksistään tekee kiekosta kuulemisen arvoisen, mutta se toimii myös hyvänä osoituksena Battle Beastin alkupisteestä. Sittemmin yhtye on kasvanut, muuttunut ja potkinut primus motorinsa pois, mutta vuonna 2011 oli vain pienen lafkan kautta esikoislevynsä julkaiseva bändi, joka oli pärjännyt Wackenin bändiskabassa. Vuonna 2011 leuat putoilivat lattiaan uuden, freesin, rehellisen ja kovatasoisen bändin esikoisen kanssa. Enää, 2017, se ei onnistu, koska kaikki tietävät, että Battle Beastin USP (unique selling point) tai gimmick on ällistyttävä, raspilla vetävä naissolisti. Nykyään Valo on Burning Pointissa ja Noora Louhimo on mikrofonin varressa, mutta molemmat ovat hyvin epätyypillisiä naislaulajia metallin saralla, joten Steel ei yllättä myöhempään Battle Beastiin tottunutta kuulijaa.

Steel on Battle Beastin toiseksi paras tuotos, vaikka siitä kuulee esikoislevymäisyyden. Yhdessä välissä olin sitä mieltä, että Steel oli pettymys, mutta nyt, koska jälkiviisaus on niin helppoa, se on muistikuviani kovempi. Show Me How to Die on yksi yhtyeensä parhaita biisejä, Steel parasta mitä Manowar on tällä vuosikymmenellä tehnyt, Iron Hand omaa hienon melodian... Kovaa settiä, alusta loppuun, vaikka muutama väistämätön notkahdus mahtuu matkalle. Se, mikä tekee Steelistä niin hyvän, on sen kappaleiden hiottu ja hallittu säveltäminen: kaikki biisit rakentuvat selvän pohjaidean ympärille ja kaikki, mikä ei tuota pohjaideaa tue, on riisuttu pois. Jos rymistellään, niin rymistellään sitten kunnolla; jos tunnelmoidaan, luodaan draamaa siihen mukaan; ja niin edelleen.

Samoin Steel esittelee minulle Battle Beastin (tai, pitäisiköhän sanoa, Anton Kabasen) parasta ominaisuutta: tyylitajua. Periaatteessa kaikki biisit ja sanoitukset ovat ennalta-arvattavia kliseekokoelmia, mutta koska kappaleet tehdään niin pirullisen hienosti ja ennalta-arvattavuus tiedostaen, ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Joku Show Me How to Die esittelee tätä pointtia täydellisesti: "Show me how to die / show me how to die / life is not enough / I need to die". Siis ihan hirveää lyriikkaa, mutta juuri niin passelia, ja homma toimii juuri oman typeryytensä tiedostavuuden takia. Sama pätee vaikka nyt sitten Steelin kertosäkeeseen ("Shake the world with metal / shake the world with steel") ja oikeastaan koko levyyn.

Vaikka Steel ei tehnyt minusta aikoinaan Battle Beastin fania, on se vuonna 2017 muistuttamassa minua siitä, miksi aikoinaan bändiin hurahdin. Se on tarpeen.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Anthrax - Worship Music (2011)

Anthraxin Worship Music on rässin Chinese Democracy. Tai ainakin osittain: eihän levyä lopulta niin älyttömän pitkään tehty, mutta jatkuvat jäsenistömuutokset ja koko helvetillinen ulkomusiikillinen show saivat tragikoomisia piirteitä, joista tulee mieleen Gunnarit. Lyhyt historiakertaus lienee paikallaan: vuonna 2003 Anthrax julkaisi parhaan levynsä kymmeneen vuoteen, kenties parhaan John Bushin kanssa tehdyn levyn. Eihän se We've Come for You All niin kummoinen kiekko ole, mutta kyllä sieltä timanttistakin settiä löytyy - ainakin What Doesn't Die on aivan erinomainen biisi. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi tarpeettoman uudelleenäänityskokoelman, jolta löytyy... mielenkiintoinen versio Death Riderista, ynnä muuta turhaa. Sen jälkeen Se Ainoa Oikea Solisti, Joey Belladonna, saatiin takaisin remmiin eräänlaiselle puolittaiselle reunion-kiertueelle, mutta vain sille. Bush otti tämän loukkauksena, vaikka yhtye ehdottikin kahden solistin kanssa tehtäävää kiertuetta, ja Bush lähti ovet paukkuen. Ilmeisesti hänen kanssaan oli äänitetty jotain materiaalia, ensimmäisiä demoja uudelle levylle. Belladonna lähti kiertueen jälkeen palkkashekki takataskussa. Ilmeisesti jossakin välissä Bush ja/tai Belladonna olivat jälleen virallisesti yhtyeen nokkamiehinä, kunnes Dan Nelson kiinnitettiin solistiksi ja potkittiin melko pian pois. Koko ajan uutta materiaalia oli työstetty ja uudelleentyöstetty. Lopputulema oli se, että Belladonna palasi Anthraxin solistiksi, virallisesti eikä vain rahastuskiertueeksi, ja Worship Music saapui kauppoihin hiottuna ja erinomaisena levynä.

Okei, eihän Worship Music täydellinen levy ole, mutta helvetin kova yhtä kaikki. The Devil You Know, Fight 'em Till You Can't... kovaa kamaa. Paljon pirteämpää rässiä kuin mitä Big Fourin isommat bändit samoihin aikoihin väkertivät... tai väkertävät, preesensissä, kun muutama Mustainen masinoima poikkeus sivuutetaan. Levyllä on toki paljon turhaa filleripaskaa, mutta se ei koskaan tunnu väkinäiseltä vääntämiseltä, vaan heikommista biiseistäkin löytää pointin ja koukkuja. Silloin kuin levy onnistuu, se todella onnistuu ja meno on juuri sopivassa suhteessa kipakkaa ja groovaavaa räimettä - etenkin Fight 'em Till You Can't on likimainen parasta Anthraxia koskaan. No okei, onhan se Among the Living levynä parempi ja melkoista murhaa alusta loppuun, mutta silti...

Koko saippuaoopperamaisen draaman jälkeen Worship Music on parempi levy, kuin kenties kukaan osasi odottaa. Se on parempi kokonaisuus, kuin mikään Bushin tulkitsemista tuotoksista oli. Jos jotakuta säälin metallimusiikin saralta, se on John Bush: ensin hän kieltäytyi Metallican solistin pestistä Kill 'em All -aikoihin, oma bändi (Armored Saint) katosi marginaaliin ja Anthraxissa eteen annettiin vain keskinkertaista materiaalia. Säälihän se, sillä Bush on säädyttömän kova tulkitsija, joka olisi tehnyt kaikista Metallican levyistä parempia - siis ihan kaikista. Kuvitelkaa nyt, jos Master of Puppetsin tulkitsisi laulaja, joka oikeasti osaa hommansa!