lauantai 14. lokakuuta 2017

Motörhead - Aftershock (2013)

Kylmät faktat tiskiin: Aftershock on yksi Motörhead-levy lisää. Ne kaikki kuulostavat samalta ja ovat juuri sen takia niin hyviä/huonoja kuin kuulija tuosta soundista tykkää. Lemmy ei osaa laulaa, ainakaan 2010-luvulla, ja kuulostaa aivan saatanan hyvältä juuri sen takia - onhan hän Lemmy, ei sovi unohtaa. Biisit ovat niin tavanomaisia kuin Motörheadilla voi olla eli täysin yhtä karika- tai arkkityyppiä, mutta vittuako sitä kukaan muuta odottikaan/toivoikaan? Motörhead oli/on itsessään oma arkkityyppinsä, jolle harva - jos kukaan - halusi, toivoi saati kaipasi muutosta; aina kun bändi huojahteli mihinkään muutoksen suuntaankaan (Another Perfect Day tulee mieleen), fanien vastaanotto oli sen mukainen. Joskus levyt ovat parempia, joskus huonompia, mutta nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos yhtä diggailee, eivät muutkaan kovin kauas makualueelta eksy.

Periaatteessa haluaisin inhota tällaista mukavuusalueella samoilua, mutta perkele kun Motörhead on viihdyttävä bändi. Niin suoraviivaista räminää, että eihän jalan pakkoliikkeenomaiselle naputukselle tai päin nyökkäilylle mitään voi. Lemmyn tylytykset, suunnilleen melodian mukaisesti kulkeva mölinä on niin rujoa, että se on melkein kaunista. Jos tätä hienoutta ei tajua, ei Motörhead tule kolahtamaan - pelkäsin pitkään, että en tulisi koskaan käsittämäänkään yhtyeen hienoutta, mutta se, ainakin, on ollut tämän blogin suuri ansio minulle. Voit vaikka heti lukea tekstini 1916:sta, jota kirjoittaessa aloin käsittää bändin hienoutta, ja seuraavana päivänä ostettu Kiss of Death lujitti tuon ymmärryksen graniittiseksi.

Haluaisin inhota Motörheadia, koska se kuvastaa kaikkea sitä taantumuksellisuutta ja nostalgiahakuisuutta, joka vallitsee nykyään metalliskenessä. Haluaisin inhota Motörheadia, koska bändi on rakentanut koko uransa yhden ainoan levyn varaan ja sitten tehnyt luoja ties kuinka monta variaatiota samasta levystä. Juuri tämmöiset jättiläisbändit ja, etenkin, niiden fanit pakottavat uudet tulokkaat marginaaliin ja innovoimisen sijaan apinoimaan. Mutta kun en inhoa Motörheadia, vaan pidän siitä, suuresti, koska yhtyeen "vittuun kaikki, me ollaan me" -asenne on niin rock kuin olla ja voi ja Lemmy on hieno ukko ja... Lisää perään kaikki ei-nostalgiajohdannaiset perustelut, jotka stereotypinen Motörhead-fani voisi heittää ja siinäpä se oikeastaan onkin.

Aftershock on neljätoista biisiä Motörheadia. Mitä muuta sitä elämässään tarvitsisikaan?

P.S./Edit: Tietääkö kukaan, miksi tätä blogia luetaan hävytön määrä Italiasta? Nää tekstit on suomeksi, silti joka viikko tulee satoja klikkauksia Italiasta. En valita, lähinnä ihmettelen. Jos joku tietää, voi vapaavalintaisella keinolla välittää informaation allekirjoittaneelle.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lost Society - Fast Loud Death (2013)

En usko olevani ainoa, joka tutustui Lost Societyyn festarikesän 2013 aikana. Minulle ensitapaaminen oli Tuskassa, aamupäivällä ja päälavalla, jonka yhtye omisti energiallaan, lapsellisella perseilyllä (roudari juoksi Piss Out My Assin aikana lavalle persepropin kanssa ja suihkutteli nestettä bändin ja yleisön päälle) ja hävyttömällä touhotuksellaan. Pakkohan bändi oli levymuodossakin tsekata, joten ostin silloin uunituoreen Fast Loud Deathin täyteen parinkympin hintaan. Ja, tiedätkö mitä? Olen kuunnellut levyä parin viime päivän aikana enemmän kuin koko edeltävänä melkein neljänä vuotena (taivas, onko siitä niin kauan!?) yhteensä.

Ei Fast Loud Death huono levy, sinänsä, ole, mutta se on puuduttava ja tylsää kuunneltavaa, koska Lost Societylla ei ole esikoislevyillään niinkään biisejä kuin vailinaisesti taltioitua live-energiaa. Biisit ovat pikemminkin viitekehyksiä energian purkamiselle kuin mitään analysoimisen arvoista kuulemista; en jaksa uskoa, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka on istunut alas ja miettinyt, että aivan vain, näinhän Diary of a Thrashman toimii, tai että tuo samainen istahtanut kaveri olisi kuudennellatoista kuuntelukerralla oppinut arvostamaan E.A.G.:n kitarasooloilottelua. Ei, Fast Loud Death on, nimensä mukaisesti, nopeaa, äänekästä ja se myös kuolee nopeasti pois soittimessa, jos/kun kädessä ei ole kaljatölkki ja nousuhumala on haihtunut.

Samaan aikaan, kuitenkin, on harvoja levyjä, jotka sopivat täydellisemmin pieneen kivaan nousuhumalaan kuin Fast Loud Death, jos kaljoitteluseura on oikeanlaista Lost Societyn kaahaamiselle. Omassa tapauksessani moista tapahtuu liian harvoin, mutta tämän potentiaalin olemassaolo on tullut siitäkin huolimatta todistettua useita kertoja. Minulle musiikin ei pitäisi olla näin tiukasti tilannekohtaista, vaan minä kuuntelen musaa lähtökohtaisesti aina, jos se on sosiaalisti hyväksyttävissä eikä tuosta ajasta kuin marginaalinen siivu kulu kalja- tai siiderituoppi kädessä. Monikymmenkertaisesti useammin istun ruuhkametrossa haukotellen eikä Lost Societyn deliriumhuuruinen härdelli sovi moiseen mitenkään päin, vaan homma tuntuu teennäiseltä uhoamiselta ja päättömältä kohkaamiselta.

Onko Fast Loud Death nyt sitten hyvä levy vai ei? kysyt. Kyllä ja ei, mutta kiekon toimivuus ei riipu niinkään musiikista kuin kuuntelutilanteen kontekstista. Yleisimmin vertailukohdaksi nostettu Anthrax toimii paremmin arkikuuntelussa, koska heillä on moninverroin kiinnostavampia sävellyksiä. Silti pistäisin kaikki Lost Societyn keikalle, jos vaikka sitten kerran, koska eihän tätä musiikkia ole tarkoitettu hifiluureista luukutettavaksi, vaan keikkaympäristöön, nyrkkiä ilmaan puiden ja niskalihaksia kiusaten.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lordi - To Beast or Not to Beast (2013)

Lordi ei ole huono bändi, vaikka sen levyt yhden nimeltämainitsemattoman hitin jälkeen eivät olleetkaan kovin kummoisia. Yhtyeen ensimmäinen levy, ensimmäisen kahden hitin kotilevy Get Heavy on edelleen varsin laadukas hard rock- / metallilevy, kunhan euroviisubändimaineen ja yhtyeen lapsellisen estetiikan ohi pääsee. Sen Yhden Hitin jälkeisistä levyistä jokainen on ollut (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) samalla mutta eri tavalla huono: Deadache oli menestysdarralevy, Babez for Breakfast paniikinomaista damagecontrolia ja To Beast or Not to Beast syntyi Monsterimies-dokkarin kuvaamien vaikeuksien keskellä. Menemättä sen syvemmälle Mr. Lordin sekä bändin ongelmiin - katsokaa dokkari jos kiinnostaa - mutta rumpali Otusin (Tonmi Lillman) kuolema ei ollut ainoa vastoinkäyminen. Lordin bilehevi ja -rokki elää ja kuolee leppoisuutensa myötä (kuka oikeasti ottaa tosissaan biisejä I Luv Ugly tai Candy for the Cannibal?), ja jos ja kun meno bändissä ei ollut sävellystyön aikoihin kovin leppoisaa, musiikki ja, täten, sen kuuntelukokemus kärsii.

To Beast or Not to Beast ei ole hauska saati hyvä levy. Sillä on muutama ihan kelvollinen ralli, yksi hyvä ja liikaa turhaa paskaa, jotka toistavat kaikkia väsyneimpiä Lordi-trooppeja ja jos on kuullut jonkin aiemmista ja kiinnostavammista levyistä, tietää suunnilleen mitä luvassa on. Se hyvä biisi, Horrifiction, ei ollut levyn sinkkulohkaisu, koska ilmeisesti tylsä ja junnaava The Riff sopii paremmin radiorallatteluun kuin itsetietoisempi ja ovelampi biisi. Ne pari muuta muita parempaa biisiä, nimihirviö We're Not Bad for the Kids (We're Worse) sekä sopivan terapeuttinen Sincerely with Love - loput ovatkin sitten lähempänä The Riffiä tai, taivas varjele kuinka tylsä voikaan biisi olla, Something Wicked This Way Comesia.

Ongelma levyllä on se, että se ei ole hyvä, joo, mutta myös koska se kuulostaa liikaa samalta mutta huonommalta kuin vanhemmat levyt. Uudistumisen ja fanien karkoittamisen välinen balanssi on vaikea löytää ja vaikka Lordi siinä myöhemmin onnistuikin, vuonna 2013 askelia uudistumisen suuntaan ei oltu vielä otettu. Ikään kuin Mr. Lordi ja bändi olisi toivonut, että kyllä me uusi Hard Rock Hallelujah tai edes Would You Love a Monsterman? saadaan aikaan, kunhan vain pyöritellään riittävän pitkään samoja ideoita kuin aina aiemminkin. Maailma muuttuu, musiikin pitäisi muuttua mukana; jos huokaillaan yksistään menneisyyden perään, päädytään luovuuden degeneraatioon. Eipä sen enempää nykyisestä retrometallibuumista.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lingua Mortis Orchestra - LMO feat. Rage (2013)

Levy, jonka nimi lipsahtaa huulilta kuin vahingossa, eikö niin? Ihan paska nimi, vaikka levyssä onkin ideaa. Ensin hitunen semivälttämätöntä taustaa: Rage teki -00-luvun ajan hyviä progeilevia ja toisinaan sinfonisen musiikin kanssa leikitteleviä hevilevyjä sekä muutamia, jotka eivät olleet niin hyviä; yhtyeen tuon aikakauden kiinnostavin levy, Speak of the Dead (2006) oli kiinnostava juuri ensimmäisen puoliskonsa liki puolituntisen sinfoniametallieepoksensa takia, kun jälkipuoliskon "perus-Rage" oli tylsää ja puhkisoitettua lallattelua. Ilmeisesti kitaristi Viktor Smolskilla, joka on klassisesti koulutettu miekkonen, oli suuri rooli sinfonisten elementtien mukaatuomisessa ja toteuttamisessa. Vuoden 2010 paikkeilla homma alkoi olla jo todella väkinäistä ja jakomielitautista, joten peli poikki ja uusi proggis tulille: Lingua Mortis Orchestra on tarkoitettu Ragen sinfonisemman ilmaisun kanavaksi, kun emobändi keskittyy suoraviivaisempaan runnomiseen. LMO feat. Rage on yhtyeen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa levy, vielä noitavainoteemainen konseptilevy.

Viimeiset kaksi sanaa tuossa edellisessä kappaleessa pilaavat minulle levyn tyystin. Pidän Ragen sinfonisesta ilmaisusta ja Peavy Wagnerin ääni sopii siihen yllättävän hyvin, kunhan hän malttaa pysyä mukavuusalueella, mutta juuri noitavainoteema ampuu vittuuntumisen luodin suoraan polvilumpioon, että levy on jäännyt ostamisen jälkeen käytännössä vaille kuuntelua. Tiedän ongelman olevan vain ja ainoastaan minua koskeva, mutta silti, jo pelkkää biisilistausta katsellessa näkee, että kyllä vain, kaikki mahdolliset noitavainokliseet ovat esillä ja sekös ärsyttää. Jos joku ei vielä tiedä, olen kirjoittanut tietokirjan verran matskua noitavainoista ja niistä luodusta myytistä, joten tahtoisin ajatella, että tiedän hitusen aiheesta (kenties harhaluuloni murenee kirjan ilmestyttyä, kun kaikki alkavat googlailemaan jokaista heittoani, missaavat pointit täysin ja nillittävät triviaaleista yksityiskohdista, vaikka eihän internet koskaan moista mene tekemään...) Oli syy mikä tahansa, en jaksa kuunnella LMO feat. Ragea loppuun kuin vankassa humalassa, sillä lyriikalliset kömpelyydet ("It's the inquisition's law" paitsi kun ei ole, ei edes/etenkään kirja, johon epäilemättä viittaatte, saatana! Ja heti perään ollaan jo käännyttämässä pakanoita, vaikka... ÄÄÄÄÄÄRRGGHHHH!) pilaavat kokemuksen täysin. Ja, edelleen: ongelma on vain ja ainoastaan omassa päässäni ja ei saisi antaa moisten "ulkomusiikillisten" seikkojen häiritä, mutta kun häiritsee silti niin saatanasti... ja mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia seikkoja, häh?

torstai 28. syyskuuta 2017

Ghost B.C. - Infestissumam (2013)

Ghost taitaa olla tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti maailman suurimpia metalli-/rokkibändejä, ja kuten moiseen suosioon kuuluu, monille bändi ei vain aukea, ei sitten millään. Minä oli pitkään yksi noista pakanoista, jotka kieltäytyivät tajuamasta Ghostin erinomaisuutta, sillä vaikka yhtyeen estetiikka oli ja on pirun magea, musiikki ei kolahtanut. Liian poppia, liian vähän metallia, solisti Papa Emeritusin laulu on liian ohut - kaikki on liian vähän tai liikaa eikä mikään osu täysin kohdilleen. Näkökantani muuttui vuoden 2016 loppupuolella, kun kuuntelin Square Hammerin musiikkivideon kera ja tajusin, että biisihän on oikeasti helvetin hyvä; tuon biisin toimivuus kumpuaa yksityiskohdista, pienistä oivalluksista ja jipoista, jotka nostavat muutoin yksinkertaisen ja tylsänkin musiikin täysin toiselle tasolle. Square Hammerissa nuo jipot olivat ne tomi-iskut.

Tuo yksi, sinänsä mitätön oivallus, avasi minulle koko Ghostin hienouden salat. Ostin vaikeasti kirjoitettavan ja vielä vaikeammin lausuttavan Infestissumamin kesällä 2017 (varsin äskettäin, siis), koska, kuten olettaa saattaa, Ghostin levyt ovat jatkuvasti loppu levykaupoista, mikä johtuu (tietenkin) yhtyeen suosion jatkuvasta ja tasaisesta kasvusta, mikä patistaa mielipidettään panttaavat hankkimaan levyjä. Tuo Square Hammerin oivallus yksityiskohtien mittavasta painoarvosta Ghostin ilmaisulle pitää kutinsa täysin myös Infestissumamin kanssa: kuuntele vaikka keinuva Secular Haze, joka liikkuu jossakin siellä humpahtavan kirkkomusan, psykedeelisen rokin ja protometallin välimaastossa... ja silti biisihän on puhdasta poppia. Sama juttu kuin Square Hammerin tomi-iskut on Jigolo Har Megiddon bassokuvio, Ghuleh / Zombie Queenin poppitaputtelurytmi (tap-taptap-tap-taptap jne.), ja niin edelleen. Levyn paras biisi, ainakin tämän hetkisen näkemykseni mukaan, on hävyttömän tarttuva Year Zero.

Ghost on niitä bändejä, jotka joko tajuaa täysin tai sitten ei ollenkaan ja käyttää aikansa ihmettelemällä muiden intohimoa tai mielipuolisuutta lähentelevää innostusta. Alan (vihdoin?) siirtyä ryhmästä toiseen... kunhan vain löytäisin yhtyeen kolmoslevy Melioran, sillä esikoinen ei kiinnosta. Jos kolmoskiekko on läheskään sitä tasoa, kun toivon ja luulen sen olevan, kutsukaa mua mielipuolisuutta lähentelevällä innostuksella bändiä diggailevaksi häiskäksi.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Dynazty - Renatus (2013)

Dynazty on rikollisen huonosti tunnettu bändi. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä eivät ole mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa kotiin pitkiä ja ymmärryskyvyn ylittäviä kirjeitä, mutta neloslevy Renatus on. Bändi aloitti veivaamalla tavanomaista ja keskinkertaista rokkiheviä, mutta Renatusilla homma lähti toiselle tasolle: progeilevalle, powerista vaikutteita ottavalle melometallille on aina tilaa maailmassa, etenkin kun homma tehdään näin hyvin. Jo pelkästään ensimmäinen biisi, Cross the Line, vetää sellaiset lukemat mittareihin, että heikompia hirvittää ja syystäkin. Minulle juurikin avausraita, yhdistettynä kakkosbiisi Starlightiin sekä päätösraitaan A Divine Comedy ovat levyn kulmakiviä, vaikka missään välissä homma ei hajoa käsiin. Voin yrittää kuvailla soundia vielä parilla sadalla sanalla, mutta se ei tule tekemään oikeutta sille, miltä Renatus kuulostaa, koska vaikka bändi ei sinänsä tee mitään uutta, se onnistuu kasaamaan tutuista aineksista erittäin makoisan sopan.

Tutustuin Dynaztyyn vasta vitoslevy Titanic Massin kautta, koska sain em. kiekon arvosteltavakseni Imperiumin kautta. Jo arvostelua tehdessä tsekkasin Renatusin ja käsitin, että vaikka Renatus on erittäin hyvä levy, se ei ole niin hyvä kuin Titanic Mass. Yritän olla sanomatta liikoja arvostelemastani levystä, koska se on tulossa vastaan myös blogin tiimoilta, mutta karrikoiden voi sanoa, että kaikki mikä on Renatusilla hyvää, on Titanic Massilla parempaa. Mutta, tässäpä paradoksia kerrakseen, huomaan kuuntelevani useammin Renatusta kuin Titanic Massia, ainakin tätä nykyään. Keväällä 2016 Titanic Mass oli soittimessani niin säädyttömässä tehotykittelyssä, että taisin kuluttaa sen lähes puhki.

Renatus on kovatasoinen mutta aavistuksen epätasainen levy. (Wau, mikä virke taas... Paradoxes inbound!) Esimerkiksi The Northern End on alkanut ärsyttää mitä enemmän levyä olen kuunnellut, myöskään Sunrise in Hell on kaukana levyn parhaista hetkistä ja Unholy Deterrentin unohdan aina kun en katso biisilistausta. Lisäksi, jos en muuten ole puhunut itseäni liikaa pussiin, levy on aavistuksen liian yhtä nuottia; ronskimpi variaatio kappaleesta toiseen ei olisi pahitteeksi. Eikä olekaan, mutta puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin lisää.

Deathchain - Ritual Death Metal (2013)

Deathchainin kaksi ensimmäistä levyä iskivät kuin paristakymmenstä nykistä koostettu jättinyrkki, ja pidän edelleen Deathrash Assaultia yhtyeen parhaana tuotoksena. Vuoden 2007 Cult of Deathilla bändi muutti tyyliään döödis-sävyisestä rässistä selkeämmin kuolometallin suuntaan, ja kehityskaari on jatkunut jokaisella levyllä siitä alkaen päättyen kirjoitushetkellä tuoreimpaan Ritual Death Metaliin, joka on käytännössä tyylipuhdasta kuolometallia. Biisit ovat pitkiä, koukeroisia ja lyriikalliset aiheet haetaan H.P. Lovecraftilta, joten missään nimessä uniikkia meininkiä Ritual Death Metal ei tarjoa. Ei se silti huono ole, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siitä huolimatta tulen laittaneeksi soittimeen Deathrash Assaultin noin kolmetoista kertaa useammin kuin Ritual Death Metalin.

Huoh. Kirjoitin juuri äsken arvostelun Imperiumiin ja näyttää jääneen ns. arvosteluvaihde päälle. Pitää muistutta itseä siitä, että tämä blogi ei ole levyarvioita varten, vaan levystä kumpuavalle pohdiskelulle ja paskalle tajunnanvirtamaiselle vuodatukselle varattu venttiili. Pitäisi varmaan hakata sata sanaa silkkaa dadaa alle, sanoa sitä blogiformaatin rikkomiseksi ja heilutella keskisormea sovinnaisuudelle. Lisäksi se, että tuskailee blogitekstin kanssa viikkotolkulla, ei ole hyvä merkki ajankäytön järkevyyden puolesta, puhumattakaan siitä, että maailmassa ja elämässä on isompiakin stressiä ansaitsevia aiheita kuin joku typerä blogini. Pitäisiköhän sitä sanoa jotain lisää levystä ja jättää tämä tekstikappale tämmöiseksi irralliseksi ja mukahauskaksi välisoitoksi - palata asiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Koska Ritual Death Metalissa ei ole musiikillisesti mitään erikoisempaa, tahdon nostaa hattua levyn komealle ja erilaiselle kansitaiteelle sekä koteloinnille. Svart Recordsilla on ollut tapana tehdä todella komeita levyjä (siis nimenomaan visuaalisesti komeita), ja Ritual Death Metalin hieno kansikuva, kullanvärisesti kimalteva bändilogo ja takakansitekstit sekä muutenkin erittäin onnistunut art dircetion ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. Okei, ulkomusiikillinen seikka, mutta mielestäni ei pitäisi unohtaa, että vaikka pääasia aina on (tai ainakin pitäisi olla) musiikki, myös kansitaiteella ja ulkomusiikillisilla seikoilla on roolinsa estetiikassa sekä kuuntelukokemuksessa. Ainakin minulla on ollut tapana käydä lyriikkavihkoa läpi, kun kuuntelen levyä ensimmäistä kertaa ja jos tuo vihkonen on rumasti toteutettu, se jää mieleen ja vaikuttaa täten mielipiteeseen levystä, vaikka kuinka marginaalisesti. Kansitaiteen komeus ei muuten tule perille tuosta pienestä ja värivammaisesta (saako moista termiä enää edes käyttää?) pikkukuvasta.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Children of Bodom - Halo of Blood (2013)

Tästä kaikki alkoi, tavallaan. Käynnistin tämän blogin tekstillä "I Followed the Reaper to the Halo of Blood", johon onnistuin upottamaan kokoelmani 1. ja 500. levyjen nimet. Olen oikeastaan edelleen hitusen ylpeä tuosta otsikosta. Loogisesti tämän pitäisi olla blogin vika teksti, eikö niin? Follow the Reaper oli ensimmäinen hankkimani metallilevy, Halo of Blood viidessadas, joten kun yksi kaveri on käynyt viisisataa levyä läpi, eikö tämän pitäisi olla loppu? Vaan kun ei ole, sillä, kuten tarkimmat ovat jo varmaan havainneetkin, aika kuluu ja tarkoitukseni on ollut koko ajan kelata levykokoelmani kautta metallimusiikin historiaa nykypäivään saakka. Tällä hetkellä ei ole vuosi 2013, vaan 2017, joten polkua on vielä edessä.

Halo of Blood on levy, joka osoittaa, että Children of Bodomilla on yhä relevanssia, vaikka vuosi ei ole 2001 tai 2003 tai edes 2005. Se osoittaa myös Alexi Laihon sävellyskynän terävyyden, jos miekkonen vain sattuu oikealle päälle. Blogia seuranneille tulee kertauksena, että en voi sietää Blooddrunkia enkä Relentless Reckless Foreveriä, jotka ovat umpitylsiä ja susipaskoja levyjä, ja niiden jälkeen kuunneltuna Halo of Blood on nerokasta ilottelua ja kerrassaan erinomainen levy. Vaikka eihän se ole, se on hiukan keskitasoa parempi levytys, mutta se tuntuu paremmalta suhteessa yhtyeensä muihin tuotoksiin. Ehkä ongelma on omassa päässäni, mutta Halo of Bloodin kuuntelun jäljiltä en muista ainuttakaan melodiaa, riffiä tai koukkua, vaikka levyä kuunnellessa kuinka hyvin viihtyisinkin. Olikohan tässä taas mitään tolkkua? Niin tai näin, minulle levyn laatu mittautuu ei pelkästään kuuntelukokemuksen mutta myös sen jättämän jäljen vaikutuksesta: jos en muista mitään yksityiskohtia levystä sen kuuntelun jälkeen, en osaa sanoa itselleni mitään hyvää syytä kuunnella kyseistä levyä uudelleen.

Tämä teksti on tarpeettoman tyly, sillä, kuten on tullut mainittua, Halo of Blood on hyvä, keskivertoa parempi ainakin. Siinä on samaa vimmaa ja näyttämisenhalua, joka parilta yhtyeen edelliseltä (ja seuraavalta) puuttui. Se ei ole eikä voi koskaan olla Follow the Reaper tai Hatebreeder, mutta omissa kirjoissani Halo of Blood on kiinnostavinta, mitä yhtye on tehnyt sitten joko Hate Crew Deathrollin tai Are You Dead Yet?:in (nostalgiasyistä, toki).

perjantai 8. syyskuuta 2017

Black Sabbath - 13 (2013)

Vuonna 2013 Black Sabbath teki sen, mitä yhtyeeltä oli odotettu ja pelätty vuosikymmenten ajan: uuden levyn Ozzy Osbournen kanssa. Ennakko-odotuksissa levy oli joko pyhäinhäväistys - eihän Black Sabbath 2013 voi olla sama juttu kuin Black Sabbath 1972 - tai parhaimmillaankin keskinkertainen - katso edellinen sivuhuomio - tai uusi messias - onhan Black Sabbath aina Black Sabbath, etenkin Ozzyn kera. Vielä kun ottaa sen huomioon, että Ozzyn terveydentila ja soolouran musiikillinen laatu ovat olleet, lievästi ilmaistuna, toisinaan kyseenalaisia, niin oli helppoa olla skeptinen ja pessimistinen tulevan suhteen. Sopii muistaa myös se, että "ainoan oikean Black Sabbathin" kaksi viimeistä levyä olivat melkoista kuraa.

Monien yllätykseksi 13 on hyvä levy. Huomattavasti keskivertoa parempi, ainakin. Ei se erinomainen ole, ei lähelläkään yhtyeen parhaita ja merkittävimpiä tuotoksia, mutta kukapa moista, ihan oikeasti, odottikaan? Koko levy tiivistyy mielessäni kahteen kappaleeseen, End of the Beginningiin sekä God Is Dead?:iin. Molemmilla ralleilla on mittaa railakkaasti yli kahdeksan minuuttia ja olipa God Is Dead? jopa sinkkulohkaisu, ensimaistiainen kyynisille ja pessimistisille skeptikoille, että kyllä vain, tämä homma sujuu meiltä edelleen. Ja sujuuhan se, koska nämä kaksi biisiä ovat kiinnostavinta, mitä Ozzy on tehnyt sitten No More Tearsin ja Black Sabbath sitten -80- ja -90-lukujen taitteen. Lisäksi, ei sovi unohtaa, ne ovat niin autenttista varhaista Sabbathia, että minullakin meinasi tulla tippa linssiin ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä Sabbath ole edes koskaan ollut minulle kovin iso juttu, ainakin kun vertaa vaikkapa Judas Priestiin. Myös myöhempi sinkkulohkaisu, Loner, ei ole hassumpi, suoraviivaisempi rokkipala.

Ongelmani onkin siinä, että nämä kolme biisiä ovat myös levyn kolme ensimmäistä biisiä, ja huomaan, kerta toisensa jälkeen, että en tule kuunnelleeksi levyä näiden kolmen biisin jälkeen - etenkin kynnyskysymykseksi on noussut wanna-be Planet Caravan (joka alun alkaenkin on jäätävää paskaa) eli Zeitgeist. Loput biisit vain menevät korvasta sisään, toisesta ulos, ja se oli sitten siinä. Kenties levyn olisi voinut jäsentää toisin, heitellä timanttiset rallit muille kohdille, niin kiekko tulisi kuunneltua useammin loppuun saakka.

Nillitykset sikseen, sillä 13 on oikein kelpo kiekko. Veikkaan, että tuottaja Rick Rubinin rooli lopputuloksen laadussa ja ilmeessä oli valtaisa, ja kaikesta kuuluu, että 13 edustaa toisaalta bändin jäähyväisiä faneilleen, mutta myös yhden fanin (Rubin) visiota siitä, miltä Black Sabbathin anno domini 2013 tulisi kuulostaa. Ja hyvältähän se soundaa, ei siitä pääse mihinkään.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Battle Beast - Battle Beast (2013)

Minusta siitä ei pitäisi olla epäilystäkään, etteikö Battle Beast olisi yhtyeensä paras levy. Näin ajattelin pitkään, oikeastaan viime viikkoon saakka - sitten kuuntelin levyn uudestaan ja en ole enää ollenkaan niin varma, kiitos vihdoin heränneen arvostukseni Steeliä kohtaan. Kyllä, Battle Beast sisältää bändinsä parhaat biisit muutamaa yksilöä lukuun ottamatta ja kautta linjan materiaalin taso on korkea. Silti levyltä löytyy useita maalitaulusta huti huitelevia kappaleita ja valitettavasti nämä ovat juurikin ne biisit, joilla levyä aikoinaan markkinoitiin: musavideo- ja keikkarenkutus Black Ninja on edelleen tylsä, Fight, Kill, Die nopeasti puhkikuunneltu ja In the Heart of Danger on menettänyt viehätysvoimansa todella tehokkaasti kuluneiden vuosien ja kuuntelukertojen myötä. Näiden lisäksi vielä Over the Top on, kirjoissani, huti, ainakin verrattuna levyn muuhun tarjontaan. Koska sitä hyvää matskua on paljon ja joinakin hetkinään levy on suorastaan erinomainen: mielestäni Out  on the Streets, Raven ja Rain Man ovat kukin yhtyeensä top 5 -biisikatraassa. Jäljelle jäävät rallit ovat, myöskin, kovatasoisia.

Silti en ole niinkään varma, onko levy todella Battle Beastin - tai pitäisikö alkaa puhua Anton Kabasen? - paras levytys. Steel on kiinnostavampi, koska se on äkkijyrkempi, ennalta-arvaamattomampi ja se on kestänyt paremmin kuuntelua. Tässä kohdin on myös tarpeen mainita siitä, että Battle Beastia tuli kuunneltua yhdessä välissä - loppuvuonna 2013 erityisesti - ns. aivan saatanasti, kun Steel sekä yhtyeen myöhemmät tuotokset ovat jääneet vähemmälle pyörittelylle, joten esikoisen kuuntelunkesto saattaa olla lähdevääristymää. Lisäksi, Battle Beast edustaa yhtyeenä musiikkityyliä, jota ei voi kutsua... eh, kriitikkoystävälliseksi - tarkoitan tällä sitä, että kriitikot yksinkertaisesti kuuntelevat levyjä ns. ihan vitusti ja parhaat levyt joutuvat melkoiseen analyysirumputuleen, jossa vain ne tuotokset, joilla on paljon uudelleenkuunteluarvoa, saavat kaikkein eniten huomiota. Tästä, osaltaan, johtuu se, että progempi musiikki on monille kriitikoille (kuten allekirjoittaneelle) lähellä sydäntä: niitä kiekkoja nyt vain kuuntelee paljon enemmän ja antoisemmin pitkään kuin vaikkapa hokemiin perustuvaa perusmetallia, jostain Sabatonin korkkarihevistä nyt puhumattakaan.

Niin tai näin, huomaan nykyään kuuntelevani useammin Steeliä kuin Battle Beastia. Onko ongelma omassa päässäni vai musiikissa itsessään, en tiedä. Joka tapauksessa Battle Beast on hyvä levy, koko muu osa tästä tekstistä on vain hifistelyä ja yksityiskohdista nillittämistä.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Ayreon - The Theory of Everything (2013)

Ayreon otti pitkän tauon erinomaisen 01011001-levyn jälkeen. Arjen Anthony Lucassen sairastui vakavaan masennukseen ja pari 01011001:stä seurannutta tuotosta olivat sävyltään erittäin synkkiä. Ilmeisesti juuri Ayreon tuntui tulleensa tiensä päähän, ja vaikka en muista moisesta koskaan olleen suoranaisesti puhetta, sain vaikutelman, että uutta Ayreonia ei olisi enää tulossa toviin, jos koskaan. Uutta levyä odoteltiin viisi vuotta ja kun se saapui The Theory of Everythingin muodossa, se oli jotain muuta kuin mitä metallioopperaprokkikselta oli totuttu kuulemaan: 42 biisiä kahdella levyllä, ei tavanomaisia kertosäekoukkuja ja scifitön tarina.

Oikeasti 42 biisiä ei ole 42 biisiä kuin levy-yhtiön sanelemista syistä, sillä The Theory of Everything muodostuu neljästä mammuttirallista, jotka on sitten viipaloitu todella lyhyihin pätkiin, antibiiseihin suorastaan. Lyhimmillään ”biisit” ovat alle minuutin mittaisia osioita, joissa on vain yksi melodia tai jippo, mutta tavallaan ymmärrän, että levy-yhtiössä on katsottu neljästä 20+ minuuttia pitkästä eepoksesta koostuvaa tuplalevyä ja todettu homma kokonaisvaltaisesti markkinajärjen vastaiseksi. Tuplalevyä ei siis missään nimessä pidä kuunnella samalla tavalla kuin muita Ayreon-levytyksiä, koska ne, ainakin, ovat olleet biiseistä koostettuja, eivät puolitoistatuntia irrallisia musiikillisia osioita. Tämän takia The Theory of Everything on kaikkea muuta kuin kevyttä easy-listening-settiä, joka on hauska laittaa stereoista pärisemään parin biisin ajaksi – ei, The Theory of Everything on kuunneltava täysillä ja kokonaan.


Levyn laatu onkin sitten aivan toinen kysymys. Joinakin hetkinä levy on kerrassaan erinomaista Lucassenia, mutta kokonaisuutena se on todella uuvuttavaa kuultavaa, kun mitään kertosäkeitä tai tavanomaisia rakenteita ei ole. Jotkut melodiat toistuvat läpi levyn, kyllä vain, mutta valtaosaltaan materiaali on osiolleen uniikkia, mikä johtaa tuplalevyn mittaiseen informaatiovyöryyn. Vierailijat, etenkin Marco Hietala, vetävät helvetin hienosti, eikä tarinassakaan ole mitään vikaa, mutta olen huomannut, että ensi-innostuksen jälkeen levyä tulee kuunneltua harvoin – sormi hakeutuu levyhyllyssä auliimmin jonkun toisen Ayreon- tai Lucassen-levyn kohdalle. Ongelma ei ole siinä, että levy on ”liian vaikea” tai ”liian sitä” tai ”liian tätä”, vaan ettei se ole riittävän hyvä. Niin simppeliä se joskus on.

tiistai 29. elokuuta 2017

Avantasia - The Mystery of Time (2013)

Tobias Sammet meni musiikillaan jatkuvasti rokimpaan suuntaan ja monille, puhtaasti ennakkotietojen tasolla, The Mystery of Time vaikutti viimeiseltä metallin hylkäämiseltä: jo levyn alaotsikko on "A Rock Epic", ei siis "A Metal Opera" tai muuta vastaavaa. Minäkin haksahdin tähän epäluuloon, joskaan en yksistään alaotsikon ja vierailijoiden takia, vaan koska levyltä lohkaistu musavideobiisi oli - ja on edelleen - silkkaa paskaa. Sleepwalking on yksi tympeimpiä ja surkeimpia balladeja about koskaan. Tämän ei pitäisi antaa määrätä mielikuvaa koko levystä, mutta niin se vain tekee, sillä mikä on ensimmäinen biisi, jonka levyltä yleensä kuuntelet, jos olet siitä alustavasti kiinnostunut? Niinpä.

Oikeasti The Mystery of Time on kolme biisiä - tai siis vain noilla kolmella biisillä on lopulta väliä - ja tuo kolmikko on parasta Avantaisiaa koskaan. Spectres on yksi parhaita avausbiisejä ikinä, The Great Mystery huikean hieno päätösbiisi (ja toimi komeasti livenäkin) ja The Saviour in the Clockwork omaa yhden upeimmista kertosäkeistä pitkään toviin. Kaikki mainitsemani biisit ovat pitkiä - vain Spectres jää alle kymmenen minuutin, mutta sujahtaa yli kuuden minuutin - mutta ne tarvitsevat kestonsa, jotta Sammetin huikea draaman- ja tunnelmantaju pääsisi optimaalisesti esille, eikä sinfoniaorkesterin käyttö myöskään haittaa pisaraakaan.

Valitettavasti ne muut biisit ovat epätasaisempia. Pidän Invoke the Machinesta, mutta muutoin setti on valitettavan nopeasti sivuutettua ja unohdettua. Vierailjat ovat hyviä - Michael Kiskeltä ja Bob Catleyltä ei huonoa tulkintaa sovikaan odottaa, mutta myös Joe Lynn Turner sekä Ronnie Atkins hoitavat tonttinsa pätevästi, ja Biff Byford on oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Jään silti, toistuvasti, kaipaamaan parempaa materiaalia ja huomaan kuuntelevani vain kolme mainitsemaani biisiä, yleensä sivuuttaen Sleepwalkingin ensimmäisen nuotin kohdalla. Saatanan rasittava ja munaton biisi - Sammet pystyy tekemään paljon parempia balladeja, katsokaa vaikka melkein mitä vain muuta Avantasia-levyä, juma-vitun-lauta.

Ei The Mystery of Time huono levy ole, mutta se kaipaisi karsintatyötä. Ne hyvät hetket, kuten sanoin, ovat Sammetin uran parhaita, mutta ne kaikki muut... Kyllä levy plussan puolella on, mutta mikään mestariteos kiekko ei ole, vaikka kansikuva onkin hieno ja mukavan erilainen.

maanantai 28. elokuuta 2017

Timo Tolkki's Avalon - The Land of New Hope (2013)

Timo Tolkki on siirtynyt projektista toiseen sitten Stratovariuksesta saamiensa potkujen: ensin oli vallankumouksen renessanssia, sitten synfoniaa, kaaostaikuutta, pöndeä/alleenia ja, tietenkin, Avalonia. Näistä projekteista juurikin Avalon on se, jota Tolkin pitäisi tehdäkin: melometallin huippunimien kanssa tehty metalliooppera. Jos solistilistasta löytyy niin Michael Kiskeä, Tony Kakkoa, Elize Rydiä, Russel Allenia, Rob Rockia ja Sharon Del Adelia, ei Tolkin tarvitse kuin tehdä parempaa keskitasoa olevia biisejä, ja johan alkaa hattu nousta päästä ja leukaluu kolahtaa lattiaan.

The Land of New Hope on parasta Tolkkia sitten Stratovariuksen Episode 1:n, ei epäilystäkään, kenties koskaan. Biisimateriaali on kohdillaan, solistit vetävät itsestään aivan perkeleellisen kovia suorituksia ja yksinkertaisesti kaikki on kohdillaan. En tiedä kuinka pitkään ja paljon Tolkki on näitä ralleja hautonut, mutta tuntuu siltä, kuin hän olisi yhdelle levylle ahtanut melkein vuosikymmenen verran timanttimateriaaliaan; liekö miekkosella jossakin kotonaan vetolaatikko täynnä näitä biisejä, jotka vain odottavat oikeaa hetkeä, oikeaa levyä, ja joita ei sovi tuhlata muihin projekteihin. En tiedä totuutta, kuten lienee selväkin, mutta se palo ja laatu, jotka loistivat poissaolollaan Revolution Renaissancen levyillä (Trinity on rajatapaus) ja vain välähtivät Symfonian levyllä, on kaikki tallella. Päälle kun vielä läntätään näin häkellyttävän hyviä solisteja, joista yksikin olisi aivan riittävä tunteiden tulkki jollekin toiselle levylle... Härregyyd, mikäs tässä ollessa, am I right? Vierailijoista ainoastaan Del Adel ja Kakko jäävät hitusen paitsioon ja olisin toivonut molemmille enemmän laulettavaa, mutta toisaalta se tarkoittaisi, että Rydillä ja Rockilla olisi vähemmän materiaalia, joten... En tiedä, en tiedä. Helvetin kovaa settiä koko levy.

Vuonna 2013 The Land of New Hope tuntui, Tolkin touhuja seuranneelle, nimensä ansainneelta: mies, joka oli tehnyt joitakin parhaista melometalliralleista koskaan, oli rypenyt huonojen biisien ja levyjen suossa melkein vuosikymmenen ajan, tehden omista klassikoistaan parodiankaltaisia irvikuvia - mutta nyt hän oli täällä taas, täydessä terässä, timanttisen levyn kanssa ja vielä näin hirmuisen solistikatraan kera. Levy valoi uskoa ja luottamusta miehen tulevaisuuteen metallimusiikin suurien visionäärien parissa, täysin oikeutetussa asemassa. Tämän levyn piti olla ensimmäinen luku ties kuinka monta lukua sisältävässä kirjassa, joka juhlistaisi hienon muusikon uraa.

Vaan ei, ei niin millään. Kelataan vuoteen 2017 ja Tolkki kiertää Etelä-Eurooppaa klubikiertueen merkeissä sekalaisen poppoon kanssa, veivaamassa (huonosti) ikivihreitään ja... Ei, en pysty sanomaan - tuntuisi väärältä kuvailla miehen lavaolemusta. Katsokaa itse, Youtubesta löytyy klippiä. En usko olevani ainoa, joka toivoo Timpalle paljon parempaa kuin... no, katsokaa itse, ymmärrätte sitten.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Amorphis - Circle (2013)

Amorphisin renessanssi ei ole vielä päättynyt, mutta kyllästyin bändiin Silent Watersin myötä. Olen kuullut väitteitä, että Skyforger olisi jopa bändin paras levy - väite, joka ei voi olla totta yksinkertaisesti siitä syystä, että em. levyn nimi ei ole Tales from the Thousand Lakes - mutta minulle Amorphis teki Eclipsen jälkeen kiinnostavan levyn seuraavaksi Under Red Cloudin myötä. Circle on näistä "välilevyistä" viimeinen ja periaatteessa kiinnostavin, koska se on Peter Tägtgrenin (vittu kuinka vaikea nimi kirjoittaa oikein, perkele) tuottama ja tuolla miekkosella on ollut pitkän aikaa taito loihtia melkoisen hienoja soundeja tuottamilleen ja miksaamilleen levyille. Ongelmana, lyhyellä kuuntelutuntumalla pääteltynä, näillä välilevyillä on se, että niillä tuntuu soittavan bändi, joka on liian tyytyväinen ja jämähtänyt samaan soundiin - ajattelin, ennen Circlen ostamista, että josko tuottajavaihdos olisi lääke. Oli, mutta vasta levyä ja toista tuottajavaihdosta myöhemmin.

Circle - tai mikään muukaan Eclipsen jälkeen julkaistu Amorphis-levy - ei ole huono, koska sillä on useita hyviä ja muutama suorastaan erinomainen ralli. Se on vain niin kovin tuttu, kuuntelematta kuultu kiekko; se ei tuo esiin yhtyeen omaa kehitystä tai muuttumista aikojen ja vaikutteiden myötä, vaan sitä samaa muutamaa biisiä hitusen uudenlaisilla variaatioilla... sekä Tägtgrenin soundeilla. Kyllä, The Wanderer sekä edelleen keikkasetissä pyörivä Hopeless Days ovat oivallisia biisejä, suorastaan huikaisevia, mutta ne ovat silti vain nyky-Amorphista - mitä nyt Hopeless Daysin pääriffi on oudon mahtipontinen ollakseen amoja, mutta pintaa raaputtamalla paljastuu lisää sitä samaa ja tuttua.

Tämä teksti on tarpeettoman negatiivinen, kun ottaa huomioon kuinka hyvää materiaalia Circle sisältää. Se on meripeninkulmia Silent Watersia edellä (kyllä, tiedän tämän olevan väärä mielipide), mutta se jää suunnilleen yhtä kauas Under the Red Cloudin ja Eclipsen taa. Näen yhtyeen kehityksen siten, että Eclipsellä bändi loi soundin ja levyn, jonka toistamiseen se pyrki melkein vuosikymmenen; vasta kun se hellitti otettaan edes hitusen, yrittämättä tehdä uutta samanlaista levyä, se osui uudelleen kultasuoneen Under the Red Cloudin myötä. Kenties ero ei edes ole kovin suuri, mutta ainakin itse olen kuulevinani muutoksen sävellyksissä, sovituksissa tai ainakin äänimaailmassa, kun kuuntelen Circlen ja Under the Red Cloudin melko peräkkäin ja tämä muutos on pelkästään jälkimmäisen eduksi. Totuuden nimissä on sanottava, että jos arvostelisin Circlen Imperiumiin nyt, antaisin sille kasilla alkavan arvosanan - kasimiinuksen, luultavasti, mutta kuitenkin - joten kaikki sanomani kritiikki on otettava tämän kiistämättömän musiikillisen laadun filtterin kautta.

torstai 17. elokuuta 2017

Amaranthe - The Nexus (2013)

Aikoinaan, sen on täytynyt olla 2012, Amaranthe oli jotakin uutta ja yllättävää ja jännittävää ja ärsyttävää. Monille naavaparroille bändi on edelleen ärsyttävää, mutta uudesta, yllättävästä tai jännittävästä enää harvemmin puhutaan. Nyt, anno domini 2017, bändi on suoltanut samanlaista levyä toisensa perään ja touhu on käynyt, nätisti ilmaistuna, tylsäksi. Mutta vielä kakkoslevy The Nexusin aikoihin Amaranthe oli uusi bändi, jonka tyyli jakoi mielipiteitä rajusti kahteen pääleiriin. Hävyttömän popahtava "melodeath", kuten jotkut haluavat bändin tyyliä leimata, on edelleen varsin harvinainen kombo... jos koko muu Amaranthen diskografia sivuutetaan.

The Nexus ei ole mitään muuta kuin yksi Amaranthe-levy lisää maailmaan: kolmevarttinen poppia, joka on naamioitu hevimuottiin. Jotkut sanovat, että moisen ajatteleminenkin on loukkaus heviesi-isien ideoita vastaan ja sellaisessa touhussa tapetaan metallimusiikkia ja yhyyhy kasari loppui ja asiat ovat liian monimutkaisia nykyään... Olen sitä mieltä, että taide on kokeilemista varten ja jos (tai kun, puhuttaessa nykyisestä metallimusiikkikentästä, haluaisin sanoa) kokeileminen loppuu ja jäädään junnaamaan yhteen "hyväksi todettuun" kikkaan, nostalgiamehusteluun, silloin tuon taiteenalan degeneraatio on jo käynnissä ja ei kulu kauaa, kun koko taiteenala kuihtuu pois. Nykyään uudet bändit, jotka soundaavat mahdollisimman paljon vanhoilta bändeilä, ovat niitä "kiinnostavimpia" tulokkaita, koska emmehän me toki toivoisi, että joku joskus kehittäisi uuden idean tai riffin tai alagenren, sillä se ei välttämättä kuulostaisi samalta kuin vuonna 1988 C-kasetilta kuunneltu Iron Maiden. Metallista on tullut tällä vuosikymmenellä, viimeistään, melkoista ukkomusiikkia, jossa alkuperäinen vimma, kokeilunhalu ja kapinakin on taantunut nostalgiadollarin tarpeessa "ikivihreiden" pakonomaiseen pyörittämiseen rokkiradioissa ja kaljanjuonnin taustalla. Jotkut ovat suoraan sanoneet, että arvioivat musiikin laatua puhtaasti sen peruteella, kuinka hyvin se palauttaa myyttiseen Menneisyyteen, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja täten paremmin ja pippelikin kovettui säännöllisemmin.

Siksi on tärkeää, että bändit tekevät jotakin muuta kuin uutta thunderstruckia tai runtothehillsiä - ja siksi Amaranthen tai Baby Metalin kaltaiset rajoja rikkovat ja mielipiteitä jakavat bändit ovat tärkeitä, suorastaan välttämättömiä, jos (ja kun, haluaisin sanoa) emme toivo metallimusiikin katoamista ja degeneroitumista merkityksettömyyteen. Okei, eihän Baby Metal kovin hyvä bändi ole, mutta ajatus on tärkein, eikö niin? Amaranthe on parempi yhtye, koska niillä on kuitenkin Razorbladen ja Electroheartin kaltaisia biisejä, jotka, poppimaisuudestaan huolimatta/johtuen, ovat hävyttömän tarttuvia ja koukuttavia.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Wintersun - Time I (2012)

Wintersun ja etenkin Jari Mäenpää on ollut vuosien saatossa monien vitsien punchline. Oli miehestä tai bändistä (tai no, bändi ja bändi, uudella levyllä jopa kansivihkosen PhotoShop-kuvat ovat Mäenpään käsialaa) mitä mieltä tahansa, Mäenpää on visionääri... jälleen, hyvässä ja pahassa. Perfektionismin ja vähintäänkin massiivisen musiikillisen ilmaisun johdosta Wintersunin suunniteltu kakkoslevy Time on edelleenkin tätä kirjoittaessa (elokuu 2017) julkaisematta, vaikka tarina kertoo, että rummut on äänitetty levyä varten vuonna 2006. Ongelman juuri on musiikin kohtuuttomassa skaalassa ja, kuten arvata saattaa, Mäenpään toimintatavassa: sen sijaan, että Mäenpää veisi bändinsä studioon, nauhoittaisi kappaleet studiossa ja antaisi ammattimiksaajan hioa äänimaailman kohdilleen (Mäenpään toki avustaessa), hänen on tehtävä kaikki itse, jotta levy olisi tismalleen vision mukainen. Mäenpään kotikoneen kapasitetti useiden satojen raitojen käsittelyyn on loppunut toistuvasti eikä loppua näy, vaan täydellisyys ei ole täydellisyyttä ilman täydellisyyttä.

2011 Mäenpää suostui ratkaisuun, joka on hänen mielestään (ainakin Facebook-avautumisten mukaan) "VALTAVA kompromissi": hän lupasi jakaa Timen kahtia, kahteen erikseen julkaistavaan levyyn, joista ensimmäinen ilmestyisi 2012, toinen sitten 2013 tai 2014. Samalla mentiin ihan tavalliseen studioon hoitamaan äänitykset ja miksaukset loppuun, kuten (Guomenta-miestä lainatakseni) noin sata prosenttia kaikista muista maailman bändeistä tekisi. 2012 Time I ilmestyi, kyllä vain, kolmen kappaleen ja kahden intro/välisoiton muodossa; Time II:stä ei ole tietoa vieläkään, mutta puhutaan myöhemmistä käänteistä myöhemmin.

Onko Time I odotuksen arvoinen? No juu, mutta se on silti vain puolikas levy. Siinä on kolme biisiä - erinomaisia tai ainakin hyviä biisejä - mutta vain kolme biisiä. Se tuntuu alkusoitolta varsinaiselle levytykselle, EP-maistiaiselle tulevasta magnum opuksesta. Materiaalia jokaisessa biisissä on hirveä määrä, kyllä, joten ehkä tämmöinen silvottu julkaisu on kuulijaystävällinen ratkaisu. Kun niistä biiseistä puhutaan, minulle Sons of Winter and Stars on kenties Wintersunin paras kappale, eivätkä kaksi muutakaan ole pöllömpiä.

Wintersun on hieno bändi, mutta se ei ole kovin sympaattinen bändi, kiitos Mäenpään megalomaanisen vision ja toisinaan suorastaan aggressiivisen keskustelutyylin. Hän on visionääri ja jos tuota visiota seuraten syntyy jatkossakin näin hyviä levyjä, ei sovi valittaa, mutta silti suoranainen fanittaminen on vaikeaa. Vedonlyönti pystyyn siitä, koska se Time II ilmestyy - omat veikkaukseni on, että myöhästelyistään huolimatta ennen kuin George R.R. Martin saa The Winds of Winterin meidän kuolevaisten luettavaksi.

P.S. Tuo kansikuva on, edelleen, ihan julmetun ruma. Ihan hirveä sekasotku.

perjantai 11. elokuuta 2017

Testament - Dark Roots of Earth (2012)

Testament on niitä bändejä, joita ei saisi kuunnella levyltä, vaan pitäisi olla keikalla, kaljan tai kuuden jälkeen, nyrkki ilmassa ja tukka solmussa. Tämä ei tarkoita sitä, että musiikki olisi huonoa - koska se ei ole - mutta kun Rise Upin kaltaisia biisejä kuuntelee yksin, istualleen kotosalla, jokin on pielessä. Sama juttu Lost Societyn kanssa, joskin sillä erolla, että Testamentin musiikki on parempaa kuin Lost Societyn (kun sivuutetaan uusin Lost Society -kiekko Braindead, joka on paljon hiotumpi ja hallitumpi). Älkää siis tehkö kuten tein ja kuunnelko Dark Roots of Earthia ruuhkametrossa, jalka vipattaen, suu sanoja tapaille, pää nykien ja sormet riffiä seuraillen - tulee tarpeetonta tuijottamista ja huolestuneita "pitäisköhän ottaa yhteyttä johonkin tahoon" -ilmeitä.

Minulle Dark Roots of Earth on oikeastaan parasta, mitä Testament voi tehdä, sillä biisit ovat hyviä ja rässiksi poikkeuksellisen vivahteikkaita, ja koukut vaativat karjumaan mukana. Kun tämä on nyt tullut sanottua, on hyvä huomauttaa, että levy ei ole lähelläkään täydellistä tuotosta, sillä vaikka levy on alle tunnin (51 min), se on liian pitkä ja useat biiseistä huitelevat ohi maalitaulun melkoisen suurella marginaalilla. Esimerkiksi A Day in the Death on tylsä, Cold Embrace ei sen parempi, Dark Roots of Earth junnaa ja Last Stand for Independence ei jätä mitä mielikuvia. Ehkä ongelma on pikemminkin tyylivalinnassa, sillä rässi on, sori nyt vain puristeille, parhaimmillaan lyhyemmissä erissä: kuuntelen koska vain vartin rässiä, mutta sen jälkeen on niin kulutettu olo, että on pakko vaihtaa jotakin toista soittimeen. Tuo vartti on timanttista tykittelyä, mutta henkisesti väsyttävää. Sama pätee myös - ja etenkin? - death metaliin, joka vasta väsyttävää onkin. Haukkukaa vain mistään mitään ymmärtämättömäksi paskiaiseksi, mutta minulle musiikki ja taide yleisemmin on parhaimmillaan, kun siinä on draamaa ja narratiivia, suvantoja kiihkeiden kohtien vastapainona.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että en ole kuullut Testamentilta mitään parempaa kuin True American Hate, Rise Up sekä progeileva Throne of Thorns. Okei, etenkin True American Hate kaipaisi tiivistämistä ja Throne of Thorns samaten, mutta jumalauta kun lähtee. Lähtee tukkakin päästä, jos yrittää kuuntelijana pysyä musan mukana. Tulen jatkossakin kuuntelemaan Dark Roots of Earthin tasaisin väliajoin, etenkin pienessä sievässä, vaikka en pidäkään sitä erinomaisena levynä.

P.S. Vittu tuo kansikuva on komea.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Swallow the Sun - Emerald Forest and the Blackbird (2012)

Tottumattomaan korvaan kaikki doom metal saattaa vaikuttaa tylsältä, kun biiseissä, riffeissä tai melodioissa ei tunnu tapahtuvan mitään - tai jos tapahtuu, muutokset tulevat niin asteittain ja pitkän ajan aikana. Doom metal on äärettömän tunnelmallista ja tunteellistakin musiikkia, jossa kaikki riippuu ilmapiirin painostavuudesta, lopullisuudesta tai, vähintäänkin, kaihoisuudesta. Olen vasta vähitellen pääsemässä paremmin perille doomin hienoudesta, joten olen loogisesti pyrkinyt ottamaan haltuun Swallow the Sunin tuotantoa ja, yllättävää tai ei, Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään yhtyeen ainoa kokopitkä, joka löytyi hyllystäni. Monet pitävät sitä yhtyeensä heikoimpana tuotoksena ja ymmärrän täysin, mitä nuo pahat kielet tarkoittavat, mutta siitä huolimatta pidän levystä.

Emerald Forest and the Blackbird on nimenomaan juuri kaihoisa levy, jossa tuntuisi ainakin mutu-tuntumalla olevan enemmän puhdasta laulua kuin örinää. Monille pitkän linjan Swallow the Sun -faneille ratkaisu on ollut nihkeä, mutta jos levyn pyrkii ottamaan vastaan sellaisena kuin se on, ratkaisu on perusteltu, koska kyseessä ei ole uusi The Morning Never Came tai edes Hope. Juuri siitä levyssä pidän eniten: että koko yhtyeen diskografiassa ei ole toista samanlaista levyä, vaikka kiekon tunnistaakin Swallow the Sunin tuotokseksi. Vielä kun se olisi hyvä levy, niin homma olisi ns. sillä selvä, mutta kun ei, ei niin millään.

Emerald Forest and the Blackbird oli pitkään ainoa Swallow the Sun -levyni, koska se on, sori nyt vain, tylsä. Kymmeneen biisiin mahtuu vain kourallinen oikeasti kiinnostavia ralleja - käytännössä kymmenisen minuuttia kellottava avausraita Emerald Forest and the Blackbird (joka on myös tavanomaisempaa Swallow the Sunia), Anette Olzonin vierailulla ryyditetty Cathedral Walls ja samaten alkupuolelta löytyvä, todella tunnelmallinen This Cut Is the Deepest. Loput ovatkin sitten todella helposti unohdettua ja vaivattomasti sivuutettua settiä, ja juuri siinä on levyn suurin puutos ja heikkous. Olen aloittanut levyn kuuntelun kymmeniä kertoja, mutta päässyt loppuun asti vain muutamia kertoja, sillä yli tunnin mittaisena tuotos on aivan hävyttömästi ylimittainen. Levy on tylsä ei koska se on doomia, vaan koska se on tylsää doomia; tunnelma ei yksinkertaisesti ole riittävän vahva ja painostava ja kaihoisa ja ahdistava kuin se voisi olla. Sääli sinänsä, koska akustisempi ja intiimimpi soundi toimii.

torstai 3. elokuuta 2017

Stam1na - Nocebo (2012)

Stam1na on jännä bändi siinä, että se on samaan aikaan ihan helvetin epätasainen, mutta kuitenkin poikkeuksellisen tasalaatuinen bändi. Joo, on taas melkoinen ristiriita, mutta annapa kun yritän selittää: veikkaisin, että kuka tahansa (ainakin järjissään oleva) myöntää, että Uudet kymmenen käskyä on yhtyeen paras levy, kun taas muiden paremmuusjärjestys määräytyy kuulijakohtaisesti. Minulle tuo paremmusjärjestys on ollut seuraavanlainen jo tovin: UKK, Viimeinen Atlantis, Elokuutio ja sitten melkoinen kanjoni ennen "niitä loppuja". Tämä ei tarkoita sitä, että A) "ne loput" olisivat huonoja levyjä, vaan että ne tuntuvat välitöiltä napakymppien väleissä; ja että B) jotkin yhtyeen parhaista ralleista eivät olisi välitöikseni haukkumilla lätyillä. Esimerkiksi Nocebolta löytyy aivan timanttinen Valtiaan uudet vaatteet sekä selvästi keskitason yläpuolella keikkuva Puolikas ihminen ja vastikää minulle avautunut Arveton on arvoton. Silti levy on kokonaisuutena kalpea aavistus verrattuna vaikka siihen UKK:n.

Saman viiltävän syväanalyysin voisi heittää joku toinenkin, joskin sillä - eittämättä varsin merkittävällä erolla - että Nocebo ei olisi välityön vaan napakympin asemassa ja vaikkapa Viimeinen Atlantis väliinputoajana. Olen lukenut puheenvuoroja, joissa on tehty enemmän tai vähemmän juurikin näin. Olen kuullut myös, että jotkut ehdottavat SLK:n olevan parasta Stam1naa ja niin edelleen. Tuntuu myös siltä, että kaikki ovat samaa mieltä, että aika-ajoin bändi upottaa kätensä ranteita tai kyynärpäitä myöten ripulipaskaan ja suoltaa ilmoille välityön, vaikka olemmekin kollektiivina riitaisia siitä, mikä tuo välityölevy milloinkin on. Täten olen tullut siihen tulokseen, että Stam1na on erittäin tasalaatuinen bändi, vaikka sen levyjen tasoerot ovat poikkeuksellisen suuret.

En usko, että olen kuunnellut Noceboa kertaakaan läpi reiluun vuoteen, ennen kuin otin sen käsittelyyn tätä blogitekstiä varten; nyt kiekko on pyörähtänyt n. kerran päivässä. Olen oikeastaan yllättynyt kuinka hyvää settiä levyltä löytyykin: Aivohalvaus on ihan kelpo rykäisy, Rabies ei sekään ole paha ja yksi levyn parhaita on, aiemmin täysin irralliseksi jäänyt, päätösraita Arveton on arvoton. Kun tämä on tullut sanottua, joskus pitämäni Pirunpaska on ihan perkeleellistä anaalisaastaa, Ei encorea on korkeintaan keskinkertainen ja ylipitkä Lepositeet pitäisi kieltää lailla. Miinuksistaan huolimatta Nocebo jää plussalle - ei paljoa, mutta hiukan. Ei se ole, kuten olen aiemmin väittänyt, bändinsä huonoin levy, mutta ei se parempaan puoliskoon mahdu mitenkään päin.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Six Feet Under - Undead (2012)

Six Feet Under oli, jos puhtaasti musiikillisilla meriiteillä asiaa tarkastelee, aivan hirveä bändi, joka teki levyjä, joista saattoi pitää vain niiden huonouden tiedostaen. Minulle bändi on edelleenkin guilty pleasure -suosikki: vaikka Chris Barnes ja kaverit eivät ole tehneet kuin, armollisellakin laskutavalla, muutaman hyvän levyn, kokoelmastani löytyy puolentusinaa tuotosta. Saatoit huomata, rakas Lukija, että käytin tämän kappaleen varrella kahta eri aikamuotoa: imperfektiä puhuessani bändin musiikista, preesensiä puhuessani suhtautumisestani bändiin. Syy tähän ratkaisuun on Undeadin käynnistämä muutos Six Feet Underissa.

Puhtaasti musiikillisilla meriiteillä tarkasteltuna Undead saattaa hyvinkin olla Six Feet Underin paras levy, koska se on tavallista, parempaa keskikastia olevaa death metalia. Se ei kuitenkaan ole tippaakaan kiinnostava levy, eikä ainakaan tragikoomisella tavalla hulvatonta kuunneltavaa - se on vain parempaa keskikastia olevaa tavallista döödistä. Minulle juuri yhtyeen death 'n' roll -räpellys erotti Six Feet Underin noin kahdestakymmenstäviidestä miljoonasta vastaavasta korkeintaan keskinkertaisesta kuolometallijyrästä. Undeadilla, kuten sanottua, tuosta bändistä on jäljellä vain nimi ja Barnesin paskat örinät, jotka olivat aina plussan sijasta merkittävä miinus, mutta ne kuuluivat yhtyeen hellyyttävään räpellykseen - nyt Barnes on vain paska solisti vetämässä kelvollista death metalia.

Saattaa vaikuttaa epäreilulta nillitykseltä ja vielä kaksinaismoralistiselta sellaiselta, koska vaadin aina bändeiltä kehittymistä, mutta kun nyt Six Feet Under on kehittynyt, se on jotekin perinjuurin väärin. Hyvä on, fair enough, mutta pointtinani on (mielestäni ainakin) ollut aina se, että ei se millaiseksi muututaan vaan miten muutos toteutetaan ja omaan makuuni muutos tasapäistämisen ja identiteetin kadottamisen suuntaan ei ole hyvä keino musiikilliseen kehittymiseen. Olisin täysin messissä muutoksessa, jossa Six Feet Under hioo ja muuttaa ilmaisuaan, mutta pysyy kuitenkin keskikastin tusinayrittäjästä erilaisena (vaikka erilaisuus ei olisikaan samanlaista kuin aiemmin) bändinä. Se ei kuitenkaan ole todellisuus, jossa olemme Undeadin ilmestymisen jälkeen eläneet, vaan vuodesta 2012 alkaen "bändi" (=Barnes & vaihtuva pääsäveltäjä) on vääntänyt levyn joka vuosi (kun sivuutetaan 2014 ja lasketaan mukaan kammottavan surkea coverlevy Graveyard Classics IV: The Number of the Priest). Jokainen on ollut geneeristä, keskinkertaista döödistä säestettynä paska-Barnesilla.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sabaton - Carolus Rex (2012)

Taas uusi Sabaton-levy, taas uusi mahdollisuus suututtaa ihmisiä - heh. En aio mennä saman paskaämpärin äärelle tällä kertaa, koska en jaksa ja koska Carolus Rex on vähiten "hei tehtiin teiän kansallisen historiankirjoituksen myytistä wikipedia-artikkelin pohjalta biisi, tykätkää meistä" -mentaliteetiltä haiskahtava levy. Lyriikka ei ole vieläkään, koskaan, ikinä, hyvää tai edes kelvollista, vaan militaristinen kunnian tavoittelu sotimalla yhdistettynä triviaaleihin tietohippuihin ei vain yksinkertaisesti ole laadukkaan sanoitustyöskentelyn tai historian popularisoinnin merkki - ja aion pitää tästä väitteestä kiinni jatkossakin. Kuten sanottua, Carolus Rex ei ole lähelläkään pahinta Sabatonia lyriikkarintamalla, vaan, uskoo ken tahtoo, levykokonaisuus muodostaa jonkin narratiivin! Niinpä! Ei sitä helpolla uskoisi bändiltä, jolle levyn teema on tarkoittanut "no jos me nyt jotain jostain sodista tai taisteluista laulettaisi". Carolus Rex kertoo Ruotsin suurvalta-ajasta - eli Kustaa II Aadolfin johdolla tapahtuneesta rynnistyksestä 30-vuotiseen sotaan Kaarle XII:n kuolemaan - ja on, senkin puolesta, kiinnostavampi aihepiiri kuin iänikuiset toisen maailmansodan taistelutantereet. Siitäkin huolimatta sanoitukset ovat varsin jäätävää paskaa eli ei mitään uutta Sabatonille.

Muutama sana musiikista eikä "ulkomusiikillisista seikoista" (koska siis lyriikathan eivät tunnetusti mitenkään liity musiikkiin; tätäkin on tullut kuultua): Carolus Rex on hyvin tehty levy, kyllä, mutta se on niin läpensä kuultu kuin voi vain teoriassa olla. Muutama kiva jippo siellä täällä - Isä Meidän -rukous The Carolean's Prayerin C-osassa, Carolus Rexin "sotarummut" ja balladinomainen A Lifetime of War - eivät pelasta levyä haukottelukuolemalta. Ehkä olen puhkikyyninen kusipää, mutta minusta Sabaton on junnannut paikallaan pitkään ja havahduin siihen vasta (valitettavan) myöhään; vielä Carolus Rexin ilmestymisen aikoihin oli aivan fiiliksissä kiekosta, mutta vähitellen aloin väsyä siihen. En osaa osoittaa sormella tiettyä päivää tai tapahtumaa, jolloin kyllästymiseni tapahtui, mutta pian se oli tosiasia. Kuuntelen yhä yhtyeen vanhoja levyjä nostalgialasit päässä, mutta jos ihan totta puhutaan, bändi on polkenut samoilla jalansijoilla vähintään Coat of Armsista alkaen. Ja, puhtaasti bisnesnäkökulmasta, miksi ei polkisikaan, kun suosio kasvaa ja porukka jaksaa puida nyrkkiä, heiluttaa lippuja ja heilata keikoilla. Eihän siinä ole mitään väärää, eihän?

Menihän tämä taas ei-musiikista puhumiseksi, mutta mistä muustakaan Sabatonin kohdalla puhuisi? Biisit ovat edelleen täysin identtisiä keskenään? Rallit on soitettu ihan siedettävästi, mutta ei todellakaan kovin hyvin? Joakim Brodén on edelleen ihan ok solisti? Pitäisikö listata niitä (harvoja) epätyypillisiä hetkiä?

P.S. Kuvaksi valitsin sen, joka minulla olevan tupla-CD-päkin kannesta löytyy.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Rush - Clockwork Angels (2012)

Blogini tähän saakka luetuin teksti on Rushin A Farewell to Kingsistä ja en tiedä miksi: miksi juuri tuota teksiä on käyty lukemassa noin kymmenkertainen määrä verrattuna keskimääräiseen lukukertamäärään? Oletan, että se on linkattu jollekin forumille, mutta en löydä sivustostatistiikasta mitään mainittavaa piikkiä... Jos joku tietää syyn, laittaa viestiä vapaavalintaisella formaatilla, koska minua yksinkertaisesti kiinnostaa. Tuo teksti ei ole kovin hyvä, jos totta puhutaan, vaan kun luin sen äsken, älysin kunnolla, kuinka paljon blogini onkaan muuttunut kohta melkein neljän (!) vuoden aikana... tai ainakin kuinka paljon päämäärättömämmäksi jorinani on mutatoitunut. Ja vähemmän huutomerkkejäkin tulee käytettyä.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Koska/vaikka klassikoksi laskettava A Farewell to Kings ei lähtenyt eikä lähde vieläkään, päätin kokeilla yhtyeen parhaaksi nykylevyksi sanotun Clockwork Angelsin kanssa. Sitä paitsi levy oli halvalla tarjolla ja minähän en ole mitään muuta kuin tarjousten perässä juokseva puoliapina. Koska levy on tullut hankittua suhteellisen äskettäin (puolen vuoden sisään), se ei ole, kuten edellisessä tekstissä käsitelty Paradise Lost, vielä kasvanut osaksi musakokoelmaani ja -ymmärrystäni. Siispä annan vain tämänhetkiset hatsikset levystä noin kymmenen kuuntelukerran - joista moni on ollut taustakuuntelua, myönnän - jälkeen.

Aion väittää, että Clockwork Angels on parempi levy minulle kuin neljänkymmenen vuoden takainen mestariteoksen statuksen saavuttanut merkkiteos. Tähän on kolme pääsyytä: toisaalta levyn sointi on huomattavasti raskaampi, lisäksi soitinrunkkaus pysyy paremmin lapasessa ja lopuksi Geddy Leen tulkinta on hillitympää. Joku varmasti näkee mainitsemani pointit/huomiot merkkeinä Rushin vanhuushöperyydestä, koska kyllähän kunnon progessa pitää repiä kolmesataatuhatta nuottia joka minuutissa ja Leen laulumelodiat saavat olla matalimmillaan C6:ssa jne. Vitut. Clockwork Angels on paljon paremmin kasassa pysyvä kokonaisuus, koska bändiläiset eivät yritä osoittaa kenellekään soitintaitojen laajuuttaan, vaan tekevät niitä kaipaamiani kunnon biisejä. Kyllä, seassa on melkoisesti sooloja ja sitä vanhaa kunnon progehäröilyä, mutta tällä kertaa se kaikki tuntuu palvelevan paljon paremmin tarkoitusta eli biisejä ja levyä kokonaisuutena. Lisäksi Leen iän myötä madaltanut ääniala sopii soundiin huomattavasti paremmin kuin se jatkuva saatanan kimitys, joka ärsytti minua aina niitä "ikivihreitä klassikkoja" kuunnellessa.

En väitä ymmärtäväni Clockwork Angelsia kokonaisuutena, mutta aion perehtyä siihen entistä paremmin jatkossa. Se on liian pitkä, mutta se tuntuu nyt jo moninverroin läheisemmältä ja kiinnostavammalta tuotokselta kuin A Farewell to Kings. Sanokaa kerettiläiseksi, vittuako sillä on väliä. Jos myöhäisempi Rush on tällaista, taitaa olla luvassa melkoinen ostourakka... taas.

P.S. Huh. Tajusin juuri, että Roadrunner on kadonnut lähes tyystin kartalta. Nykyään lafkalla on tänne Pohjolaan tuttuja bändejä vain Dream Theater, Rush ja Slipknot; kymmenisen vuotta takaperin RR oli se toinen kahdesta suuresta metallilafkasta. En ollut edes ajatellut asiaa, mutta tämä katoaminen on tapahtunut jo 2012. Aina yhtä terävästi ajan hermolla, siis!

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Paradise Lost - Tragic Idol (2012)

Tämän tekstin oksentaminen näppäimistön kautta eetteriin on kestänyt tavallista hieman pidempään (jopa nykyisellä aikataulullani), koska ostin Tragic Idolin varsin äskettäin. Pidän Paradise Lostin Tragic Idolia edeltävästä tuotoksesta, kerrassaan passelista Faith Divides Us - Death Unites Us -lätystä sekä Tragic Idolia seuraavasta The Plague Withinistä, joten kävisi järkeen, että myös Tragic Idol kolisisi kotiin ja kovaa. Siinä, rakas logiikkaa alleviivaava Lukijani, olisit väärässä. Voin yrittää selittää, miksi näin on, mutta lopputulos tulee olemaan silkkaa dadaa.

Siis, ennen kuin yritän arvuutella levyn toimimattomuuden syitä, on mainittava, että Tragic Idol ei ole huono levy, eikä edes keskinkertainen - jos se edeltäisi FDUDUU:ta, saattaisin pitää siitä enemmän, koska silloin FDUDUU olisi pidemmälle kehitetty versio Tragic Idolista. Olen luultavasti liian kriittinen levyä kohtaan, koska se on oikeasti ihan kelpo kiekko - hyvä, mutta ei mitään sen enempää. Se ei vangitse mielikuvitustani, se ei vaadi lisäkuunteluita, se ei ole mitään muuta kuin kelvollinen levy. Olen kuunnellut sen nyt lähemmäs kaksikymmentä kertaa, enkä vieläkään saa siitä sen enempää mielipidettä irti kuin ympäripyöreän "se on vain kelpo levy". Yksi syy tähän saattaa olla se, että Tragic Idol tuntuu välityöltä kahden selvemmin itsenäisiltä tuotoksilta soundaavien levyjen välissä: levyltä puuttuu FDUDUU:n hyvin spesifi tunnelma, mutta toisaalta se ei myöskään ole flirttaile yhtyeen alkuaikojen deathdoomin suuntaan kuten The Plague Within. Tragic Idol on se, mitä jää näiden kahden paremman levyn väliin.

Tuntuu törkeältä ja julmalta ja täysin asiattomalta sanoa näin, koska ihan oikeasti Tragic Idol on hyvä levy. Joku Fear of the Impending Hell on hieno kappale, jonka kertosäekoukku on yksi parhaita, jota Paradise Lostilla on tarjota. Mutta kun kokonaisuutena levy ei vain lähde. Ei millään. Se jää pelkäksi soitteluksi. Nick Holmes laulaa hienosti, revittelee äänihuuliaan epätoivoiseen huutelunkaltaiseen raspiin, ja silti - kaikesta tästä huolimatta - en saa levyyn samanlaista otetta kuin kahteen muuhun monesti tässä tekstissä mainitsemaani levyyn. Biisit vain eivät kiinnosta niin paljon, että tahtoisin paneutua niihin samalla innolla. Kenties olen yrittänyt liikaa tykätä tai olla tykkäämättä levystä, mutta jos ihan totta puhutaan, tällä hetkellä, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, Tragic Idol lähinnä ärsyttää. Olen kuunnellut levyä hampaat irveessä ja otsa rypyssä, yrittäen keksiä jotakin sanottavaa siitä ja sen kuuntelemisesta on tullut työtä. Siksi, osaltaan, olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista: koska en ole keksinyt mitään järkevä ja koska mielestäni minun pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tässä ja nyt, mutta tämä on typerää, sillä mitä minun pitäisi oikeasti antaa tapahtua, on antaa levylle tilaa ja antaa sen kasvaa omaa vauhtiaan ja omana aikanaan. Tämä on mahdollista blogin kanssa, mutta ei muun musakirjoittelun kanssa, joten miksi yritän väkisin? Miksi en voi vain sanoa, että ei lähde, ei vielä, ei tällä hetkellä, vaan miksi mitää vängätä, jälleen? Hyvä levyhän siinä tohinassa menee pilalle.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kreator - Phantom Antichrist (2012)

Kreator on siitä jännä bändi, että pidän heistä, pidän heidän levyistä, heidän musiikistaan ja nykymuotoisen kokoonpanon (2001 -->) luotettavasta laadukkuudesta, haluaisin pitää heistä vielä paljon enemmän. Aina välillä - usein uuden levyn ilmestyessä - innostun Kreatorin touhusta kovasti, tykittelen uutta kiekkoa aikani ja pian huomaan, että levyä ei ole tullut pyöritettyä moneen kuukauteen kertaakaan, enkä tiedä mitä on tapahtunut välillä. Näin on käynyt Hordes of Chaosin, Phantom Antichristin ja myös uuden Gods of Violencen kanssa. Menin antamaan uudelle kiekolle todella korkean arvosanan Imperiumissa, mutta en tiedä antaisinko levylle mitään toista arvosanaa, mutta saattaisin kirjoittaa arvostelun hieman toisella tavalla: kun mietin alkuvuoden parhaita levyjä, huomaan muistavani, että ai niin, Kreatoriltakin tuli uusi tuotos ja se on uusi Kreator-tuotos ja onhan se todella hyvä... En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta mikään Kreatorin lätty ei ole jättänyt minuun pysyvää leimaansa sitten Enemy of Godin, johon ihastuin välittömästi levyn ilmestymisen jälkeen.

Phantom Antichrist on oikein tyylipuhdas esimerkki tästä näkökulmastani: levyssä ei ole mitään vikaa, sinänsä, mutta se on vain levy, jonka kuuntelen välillä ja jota diggailen kuunnellessani, mutta johon en sitten palaa pitkään aikaan. Mille Petrozzan riffikynä on todella terävässä kuosissa, Sami Yli-Sirniö repii kitarastaan päräyttäviä liidejä ja koko paketti on juuri niin hyvä kuin se voi olla, mutta silti unohdan sen lähes välittömästi, kun pudotan levyn pois aktiivikuuntelusta ja osaksi levykokoelmaa. Se on vain levy, ei sen enempää - hyvä levy, mutta ei muuta.

Voin yrittää pyöritellä sanoja vielä hieman lisää ja saada tämän pointin hieman ymmärrettävämmäksi, mutta se tuskin olisi tarpeellista tahi järkevää, joten kerron irrelevantin anekdotin, joka jopa liittyy Phantom Antichristiin. Kun ostin levyn, olin kipeä. Tai siis tulossa kipeäksi. Kun kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa, makasin kotona, vuoteen omana, ja kuumeen sekä ripulin takia olin ns. veto pois. Päätin kuitenkin kuunnella ostamani Kreatorin levyn, kun nyt sellainen tässä käsillä kerran oli tarjolla. Laitoin kuulokkeet korville, musiikin siedettävälle volyymille ja korkkasin lyriikkavihon. Neljännen biisin kohdalla olin sikeässä unessa. Sikäli kun muistan tai kehtaan tunnustaa, tämä oli toinen kerta eläessäni, kun olen nukahtanut musiikkia kuunnellessani (siis oikeasti kuunnellessani, ei taustalla soiden), ja ensimmäiselläkin kerralla olin kipeänä. Päivän opetus: älkää kuunnelko levyä ensimmäistä kertaa, jos olette sairaita ja sen johdosta todella väsyneitä, koska hyvä levy saattaa assosioitua tahattomasti huonoon muistikuvaan. 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Grave Digger - Clash of the Gods (2012)

Tiedätkö mitä tein, kun tajusin, että blogissa olisi luvassa Grave Diggeriä? Nauroin, makeasti. Mitä voin sanoa bändistä, joka on innovoinut kerran parikymmentä vuotta sitten, tehnyt hyvän levyn viimeksi 2005 ja joka se jatkaa, perääantamatonta porskuttamistaan entisenlaisella tahdillaan? Aika vähän: olen puhunut yhtyeestä jo useaan otteeseen ja, koska Clash of the Gods on mitä luultavasti viimeinen uusi Grave Digger -levy, jonka tulen hankkimaan (koska olen saanut sitä uudemmat arviopromoiksi Impen kautta, en näe syytä käyttää omaa rahaa ja tilaa kokoelmasta niihin), ajattelin varsinaisen levyintrospektion sijaan tehdä uraretrospektion. Jos jotakuta kiinnostaa erityisesti Clash of the Gods, mainittakoon, että en usko Grave Diggerin enää koskaan tekevän sitä (ja sitä seurannutta Return of the Reaperia) parempaa levyä, koska polku on nyt kuljettu loppuun eikä edessä odota kuin uusi musiikillinen aukea polun päässä.

Kuten olen jo useasti sanonutkin, Grave Diggerissä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin Grave Digger itse: biisit ovat vähintäänkin yksinkertaisia ja junnaavia, solisti Chris Boltendahlia ei voi edes monumentaalisella ironialla kutsua hyväksi tulkitsijaksi, ja levyt ovat vuodesta toiseen sitä samaa, muuttumatonta huttua. Yhtyeen vitut-muista-asenne on kuitenkin se, joka minua vetää heidän puoleensa, kerta ja vuosi toisensa jälkeen. Koska musiikki ei muutu eikä Boltendahl ainakaan solistina parane, näiden faktojen täydellinen ylenkatsominen muodostaa todella erikoisen jännitteen kuulijalle - kuinka pitkälle omaan itseensä bändi voi vielä mennä? kuinka kauan kestää ennen kuin kupla puhkeaa ja kaikki (minä mukaan luettuna) käsittävät yhtyeen levyjen heikkouden? Tämä saattaa vaikuttaa kyyniseltä suhtautumiselta bändiin, jota niin kovin olen ihaillut, mutta tulkintani kumpuaa kahdesta lähteestä: musiikista sekä omasta suhteestani siihen.

Grave Diggerin kappaleiden taso on laskenut vuoden 2005 The Last Supperin jälkeen, enkä usko kenenkään edes auttavaa kriittistä korvaa omaavan henkilön kieltävän tätä. Tuosta kiekosta on, kirjoitushetkellä, aikaa kaksitoista vuotta ja sen jälkeen yhtye on tehnyt kuusi levyä (levy per 2 vuotta -tahti ei ole pettänyt), joista parhaat ovat vain kalpeita aavistuksia Knights of the Crossista, Excaliburista, Rheingoldista ja kumppaneista. Kerta toisensa jälkeen huomaan patistavani kavereitani kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa aikaväliltä 1996-2005 (joskus myös Heart of Darknessia, vaihteluksi), mutta myöhemmän matskun suosittelun kanssa olen todella varovainen ja muistan mainita vakavat ehtolauseet.

Kuinka musiikki, joka on pysynyt muuttumattomana "kultakaudesta" alkaen, voi olla huonompaa kuin aiemmin tai kuinka kultakauden matsku voi olla parempaa kuin nykyään, jos mikään ei muutu? Tämä on sinänsä hupsu kysymys, koska voihan samanlaista riffiä veivata koko uran ja joskus riffin variantit toimivat paremmin yhteen kuin toisinaan - katsokaa vaikka AC/DC:n urakehitystä! Oikeasti muuttuva asia muuttumattoman musiikin laatua määritellessä on aika, kuulijat ja musiikki yleisemmin trenditasolla. Jos bändi tekee samaa musiikkia vuosikymmenestä toiseen, se olettaa kuulijoidensa pysyvän muuttumattomina, diggailevan samaa yhtä juttua ikuisesti ja kuulevan saman jutun aina samoin, mutta näinhän ei tietenkään ole, vaan musiikki, jonka kuulet nuorena, herättää voimakkaampia tunnereaktioita kuin se soitanta, johon tutustut vanhempana. Teininä musiikki tuntuu maailmaa ylläpitävältä voimalta, jonka kautta minuutta ja yhteiskuntaa voi käsittää ja järkeistää; aikuisena se on vain musiikkia, taustahälyä oman elämän marginaaleissa, ja ne oikeasti vahvat tunnereaktiot syntyvät musiikista, johon nuo kytkökset on luotu aiemmin. Tämän takia radiokanavat soittavat vain vanhaa paskaa: kuulijat eivät oikeasti halua kuulla uutta, koska uusi on vain musiikkia, kun vanha on teini-ikää. Minulle Grave Diggerin aikavälin 1996-2005 tuotanto oli hyvin tärkeää yhdessä elämänvaiheessa, mutta myöhäisempi tuotanto ei niinkään (vaikka umpisurkean Liberty or Deathin tuoreeltaan ostinkin); myöhemmät levyt ovat vain levyjä, kun The Last Supper on junamatka Tampereelle alkukesästä 2006 ja niin edelleen.

En ole koskaan väittänyt, että olisin immuuni nostalgiatrippailulle, ja olen toistuvasti huomauttanut, että levy se-ja-se oli minulle tärkeä silloin-ja-silloin. Oikeastaan Grave Diggerin urakehitys on tuon trippailun kääntöpuoli, koska yhtyeen käytännössä identtiset myöhemmät levyt eivät herätä mitään sen kummempaa tunnemyräkkää, jonka valtoihin joskus kauan sitten Excaliburia kuunnellessani päädyin. Biisit eivät enää ole niin kiinnostavia, koska ne ovat vain biisejä - ja siinä ohessa myös huonommin tehtyjä sellaisia, ihan objektiivisella tasollakin tarkasteluna. Yhteenvetona tähän pitkään ja näennäisen päämäärättömään jorinaan: levyt 1996-2005 ovat objektiivisesti parempia, koska niiden biisit ovat parempia, ja subjektiivisesti nuo kiekot ovat parempia, koska ne olivat minulle tärkeitä silloin joskus. Toivoisin tämän erottelun hahmottuvan muillekin, koska liian usein kuulee sanottavan "X on paras levy, koska se oli mun eka metallilevy" - minulle tämä lausunto on, järkeilynä, verrattavissa seuraavaan toteamukseen "piparit ovat parhaita keksejä, koska jouluna saa lahjoja". Asioilla näyttäisi olevan jotakin yhteistä, vaikka kyseessä on pelkkä subjektiivinen assosiaatio - oikeasti piparit ovat parhaita keksejä, koska niissä on helvetisti sokeria ja hitunen kanelia.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grave - Endless Procession of Souls (2012)

Grave on jäänyt minulle etäiseksi bändiksi, yhdessä lähimpien kollegojensa - Entombedin ja Dismemberin - kanssa. Olen aina tasaisin väliajoin kokeillut jotakin mainituista old schoolia ruotsidöödistä soittavista bändeistä - ottanut levyn kirjastosta ja laittanut pärinän päälle kuulokkeista, enkä ole saanut otetta touhusta, bändistä ja levystä riippumatta. Homma on tuntunut aina niin kovin tasapaksulta, ennalta-arvattavalta ja puuduttavalta, mielikuvituksettomalta paahdolta. Räminää räminän takia. Ja, toisin kuin tästä tekstikappaleesta saattaisi päätellä, minä pidän vanhan koulukunnan döödiksestä: otan Obituaryn ja Bolt Throwerin levyhyllystä soittimeen mieluummin kuin Cannibal Corpsen tai Suffocationin. Jokin hitaammassa, turhasta kikkailusta riisutussa koulonkorinassa on mielenmaisemaani sopivaa. Silti mainitut svedubändit ovat jääneet etäisiksi.

Ostin Graven Endless Procession of Soulsin kahdesta syystä: 1) jos oikeasti haluan käsittää jonkin bändin hienouden/typeryyden, minun on ostettava heidän levynsä, koska vain siten todella pyrin paneutumaan kuulemaani sekä 2) se oli halvalla tarjolla. Muutaman euron panostuksella päätin antautua keskitempotapolle ja eihän lätty huono ole - se ei myöskään ole kovin hyvä. Tasapaksua, korkeintaan ajoittain kiihdyttelevää kuolometallia; moista pärinää on tehty paljon, paljon huonomminkin, mutta myös paljon kiinnostavammin. Jokaisella kerralla, kun olen laittanut kiekon soittimeen, yritän asemoitua siihen uudelleen ja jollakin freesillä tavalla, mutta aina päädyn nenätysten keskinkertaisen döödiksen kanssa. Ei Gravella ole mitään uniikkia jippoa, josta sen muistaisi tai joka nostaisi sen kollegojensa ohitse - Entombedilla on, hyvässä tai pahassa, koko se death 'n' roll -touhu ja Obituarylla John Tardyn omaperäinen tulkinta ja niin edelleen, mutta Grave on vain se lähtötaso, keskitempoista death metalia ilman mitään muita markkinointijippoja. Kenties tämä näyttäytyy jollekin huikeana mainospuheena - jos niin, go for it, mate-y - mutta minä toivon muutakin kuin kolmevarttia taustamusiikkia. Haluan jonkin jutun, johon tarttua, oli se sitten positiivinen "vittu toi on kova juttu" -huomio tai negatiivinen "vittu mitä paskaa" -mentaliteetti. Siten muistan levyn ja välitän tai inhoan sitä.

Tarkoitukseni ei ole olla kunnioittamatta Graven pitkää uraa: kaikki bändit, jotka ovat tehneet 1990-luvun alusta perääantamaonta kuolometallia, vaikka suosiota ei ole tullut kuin oman nichen sisällä, ansaitsevat kunnianosoituksen. Moista perääantamattomuutta ei monesta musiikkigenrestä löydy. Endless Procession of Souls soundaa kuitenkin korvissani siten, että kenties jonkinlainen mukautuminen aikojen ja tapojen ja innovaatioiden mukana voisi olla hyvästä, sillä - piti sitä hyvänä tai huonona asiana - levy kuulostaa jämähtäneeltä vuoteen 1991.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Ex Deo - Caligvla (2012)

Ex Deon esikoislevy Romulus herätti ilmestyessään (2009) jonkin verran, odotettavaa tai ei, purinaa siitä, että eihän örinäheviä saa tehdä kuin jotain kirottua voimametallia. En ole koskaan tullut hankkineeksi em. kiekkoa, koska musavideoksi irrotettu nimikkobiisi ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta kakkoslevy Caligvlan musavideolohkaisu I, Caligvla onnistui koukuttamaan minut rajusti. Periaatteessa biisissä ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin: yksinkertaisia riffejä, suoraviivaista örinää, orkesterit taustalla pauhaamassa ja juuri rittävästi koukkua välittömälle tarttuvuudelle mutta riittävästi koukeroa tehokuuntelua varten. Koska seminimikkoraitaa tuli kuunneltua niin paljon kuin tuli kuunneltua, levy piti hankkia, lopulta.

Isoin ongelma levyllä on sen yksipuolisuus: biisit meuhkaavat päälle samanlaisena äänivallina, että taustalla kuunneltuna levy puuroutuu välittömästi. Kyllä, levyllä on paljon koukkuja, joitakin oivallisia melodioita ja tehokkaita riffejä ja niin edelleen, mutta se on aivan liian kertakäyttöinen kestääkseen muutamaa pyöräytystä pidempään soittimessa. Levyn, kuului se mihin tahansa genreen, kuvaaminen parhaiten homogeenisenä pauhuna ei ole koskaan hyvä juttu, ja sitä se ei ole Caligvlan kohdallakaan. Kataklysm-jätkä Maurizio Iaconon örinä on, kuten sävellystyöskentelykin, kelvollista, mutta pidemmän päälle riittämätöntä tulkintavoimaltaan; myös liika yksiulotteisuus latistaa ennestäänkin kapeaa äänimaailmaa. Se, että mukaan heitetään vierailijoita, ei muuta sitä, että Iaconon tulkinta on riittämätöntä ja vierailevat solistit haiskahtavat enemmän gimmickeiltä kuin aidolta variaatiolta - vähän sama kuin yhteen biisiin heitettäisiin säkkipillejä, koska se käsittelisi kelttejä tai skotteja, ja sitten musavideossa heiluttasiin nummilla, mutta biisi olisi täysin identtinen kaikkien muiden rallien kanssa ja tarkempi kuulija huomaisi välittömästi, että nyt on haettu "vaihtelua" levylle ja läntätty päälle väkisin joku markkinointijippo.

Ei sen enempää folk metal -bändeistä, koska Ex Deon gimmick ei ole pakotetut kansanmusiikki-instrumentit, vaan Rooma-tematiikka. Arvostan sitä, että historia tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin toista maailmansotaa tai kauhistelutarinoita keskiajalta, mutta silti lyriikka voisi olla hyvääkin, tai ainakin vähemmän noloa. Iacono on ilmeisen innostunut Rooman valtakunnan historiasta, mutta kappaleiden sanoitukset heittelevät ilmoille lentäviä lauseita ja triviaa muodostamatta mitään mielikuvaa tapahtumista tai henkilöistä - jos nyt joku on joskus "todella sanonut" jotakin lyriikoissa vilahtavaa, se ei tee heitoista yhtään sen irrallisempia tai kauhistelevimpia. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, en tiedä kuinka hyvää historiallista metallilyriikkaa pitäisi tehdä, mutta ei ainakaan kuten Ex Deo saati kuten muuan junttihevibändi sen tekee. Sanalla sanoen paremmin. Samalla voisi tehdä koko levyn paremmin.