lauantai 29. lokakuuta 2016

White Wizzard - Over the Top (2009)

Yhden vuosikymmenen aikana tehtiin pitkälti kaikki se metallimusiikki, mihin nykyisen genremääritelmän sisällä liikkuvat bändit nojaavat - ja tämä vuosikymmen oli 1980-luku. Ilman Judas Priestin British Steeliä, klassinen "jenkkimetalli" (Quiet Riot ja kumppanit) olisivat kuulostaneet toiselta; ilman jenkkimetallia, speed ja thrash metal olisivat kuulostaneet toiselta, mikä puolestaan olisi johtanut äärimetallin... eh, marginalisoitumiseen. Tämä on, tietenkin, yksinkertaistusta yksinkertaistuksen päälle, mutta menköön, koska olen laiska (ja kuumeessa). Se, mitä haen kuitenkin tässä takaa, on kaksijakoinen ajatus: 1) metallimusiikki on mennyt eteenpäin, kehittynyt (sanomatta, onko kehitys positiivista tai negatiivista) aikojen mukana; 2) monet fanit/bändit eivät hyväksy tapahtunutta, vaan mieluummin lilluvat nostalgianhuuruisessa ajassa, jolloin kaikki oli "yksinkertaisempaa" ja he olivat nuorempia ja musiikki "parempaa". Rivien väleistä on luettavissa, että en ole tämän nostalgiamehustelun suuri fani, vaikka myönnänkin antautuvani sille aika-ajoin.

Seuraa ajankohtainen populaarikulttaariviittaus:
"Member early Metallica?"
"Uu, I member! Member Defenders of the Faith?"
(jnejnejne.)

White Wizzard on yksi näistä innovaation sijaan nostalgian varaan laskevista porukoista. Yhtye nousi ainakin minun tietoisuuteni hauskalla musiikkivideolla levyn nimikkokappaleesta, joka on niin typerä video, että se on jo oikeastaan ihan hauska. Eikä se biisikään ollut hassumpi. Niinpä, vain muutamia kuukausia sitten, kun löysin Over the Topin Keltaisen jäänsärkijän käytetyistä levyistä noin vitosella, päätin kokeilla, just for shits and giggles. Yhdeksän biisiä mahdollisimman tavanomaista kasarimetallia, missä basso kolisee, solisti liitelee kaiken yläpuolella ja innovatiivisinta tuotoksessa on yhtyeen nimeen ympätty kirjoitusvirhe. (Tosin, mitä enemmän mietin kirjoitusvirhettä nimessä, sitä tavanomaisemmalta sekin alkaa vaikuttaa.)

Silti en inhoa levyä. Tässä on tärkeä pointti, mikä monilta menee ohi: on ihan okei, jos tekee tribuuttia bändille/vuosikymmenelle ja tiedostaa, että mitä on tekemässä on kaukana omaperäisestä tai oivaltavasta; jos tekee tusinaa paskaa vain koska ei muutakaan osaa, siinä astutaan harhaan. Mielestäni White Wizzard ei tee tusinaa paskaa, vaan tributoi - imitoi mahdollisimman autenttisesti ja kunniaa tehden, ei laiskuuttaan - mikä ei ole ollenkaan niin helppoa kuin ideoiden pölliminen. Onko tässä mitään järkeä taaskaan kenellekään muulle? En tiedä, mutta minulle ero on selvä. Laiskaa pöllimistä tekevät kaikki ne tuhannet bändit, jotka tekevät yhden levy, julkaisevat sen mitättömän ja kritiikittömän lafkan kautta ja eivät sen jälkeen enää edes yritä tehdä mitään muuta. Tributointi vaatii kunnioitettavan kohteen tarkkaa analyysiä, osasten purkamista ja ymmärtämistä. Mielestäni White Wizzard tekee sitä siedettävästi - etenkin, kun ottaa huomioon kuinka suurta genreä se imitoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti