Blind Guardian - At the Edge of Time (2010)

Yksi tähänastisen elämäni odotetuimpia levyjä on ollut Blind Guardianin At the Edge of Time. Katselin metafyysinen muna pystyssä studioklippejä Youtubesta ja yleisesti vain mehustelin kuulemillani faktahippusilla. Näin kovan odotuksen jälkeen lähes kaikki levyt maailmassa olisivat pettymyksiä tai niin varauksettoman faniuden läpikyllästämiä, ettei levyn oikealla tasolla ole mitään merkitystä. Uskaltaisin väittää, että At the Edge of Time ei kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista, vaan se on aidosti Blindin paras levy sitten... No, minähän olen pitänyt kaikista yhtyeen levyistä paitsi A Twist in the Mythistä, joten kun sanon levyä parhaaksi sitten Imaginations from the Other Siden, se tarkoittaa paljon, todella paljon.

Tärkein syy (kaikkien hyvien levyjen takana, I might add) At the Edge of Timen erinomaisuuteen on sen poikkeuksellisen vahva kappalelistaus: levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä, vaikka kolme (valitettavasti peräkkäistä) biisiä hiukan heikompia ovatkin. Valkyries, Control the Divine ja War of the Throne ovat, epäilyksettä, levyn ei-niin-onnistunutta antia, mutta niidenkin heikkous on vain suhteellista: melkein millä tahansa muulla levyllä Control the Divine olisi se kirkkain timanttiralli. Kolmikosta ainoa, jonka leikkaisin kokonaisuudesta pois, on pianoballadi War of the Throne, koska levyllä on jo paljon parempi ja kiinnostavampi balladi, Curse My Name, joka lukeutuu yhtyeen hienoimpiin tunnelmapaloihin.

Sitten siihen liki-kritiikittömään ylistykseen, jota olen tähän mennessä pohjustanut. Jos kymmenestä rallista kolme on suhteessa hiukan heikompia, loput seitsemän eivät anna vastarinnalle mitään armoa. Löytyy massiivisia, mahtipontisia palasia puhdasta neroutta (Sacred Worlds, Wheel of Time), nopeampia ralleja, jotka olivat muutaman levyn mittaisella tauolla (Tanerlon (Into the Void), Ride Into Obsession, A Voice in the Dark) sekä progepyörittely Road of No Release. Hands down, parasta Blind Guardiania viiteentoista vuoteen, ajoittain koskaan. Omat suosikkini ovat (osin aiheensa puolesta) rivakka Ride Into Obsession sekä päätöseepos Wheel of Time. Molemmat suosikkini käsittelevät lyriikoissaan Robert Jordanin Wheel of Time -fantasiasarjan (joka on yksi parhaita tarinakokonaisuuksia, johon olen koskaan törmännyt) teemoja, etenkin Randin [spoileria!] mielen jakautumista sekä Shai'tanin houkutusta [/spoilerit]. Juuri näissä biiseissä levy nousee täysin toiselle tasolle, ohittaen jopa kaikki yhtyeen aiemmat mestariteokset, jos tälläinen kanta on edes sallittavaa sanottavaa, niin kanonisoituja yhtyeen levyt 1990-1998 ovat.

At the Edge of Time on pakko-ostos melo- ja sinfoniametallifaneille. Tietenkin näkökulmaani sumentaa se, miten suuren merkityksen levy on minulta saanut vuosien mittaan (jääköön tämä kommentti avaamatta tässä sen kummemmin), mutta en ole kuullut mistään, muutamaa ikuista vastarannankiiski-inisijää lukuun ottamatta ("yhyhy, eihän tämä kuulosta samalta kuin Imaginations from the Other Side, yhyhy, paskaa"), että kukaan olisi ollut pitämättä levystä. Sekin kertoo paljon... kuten levykin. Just trust me.