perjantai 24. kesäkuuta 2016

Sabaton - The Art of War (2008)

Jos Primo Victoria teki Sabatonin uran ja Attero Dominatus lujitti sitä, The Art of War nosti bändin aivan uudelle tasolle. Aiemmin Sabaton oli ollut kinnostava uusi bändi, mutta The Art of Warin myötä korkkarihevin suurlähettiläistä tuli, jos ei suuri, niin keskisuuri bändi.

Syystäkin, sillä The Art of War on Sabatonin paras levy: sillä kaikki yhtyeen hyvät puolet ovat parhaimmillaan, eivätkä ne huonot puolet ole vilä niin selkeästi esillä, vaikka vain sokea paskiainen (sellainen jässikkä, joka äänistäisi Brexitin puolesta, if you know what I mean) kieltäytyisi näkemästä niitä. Ghost Division, Cliffs of Gallipoli, The Price of a Mile ovat kaikki yhtyeensä top-5:teen lukeutuvia ralleja; tähän päälle vielä joukko muita onnistuneita kappaleita, ja paketti on valmis. Tätä parempaa levyä Sabaton ei pysty koskaan tekemään ilman, että se muuttaa tyyliään rajusti. The Art of Warilla palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen ja vain palapeliä muuttamalla ne saisi sopimaan paremmin.

Mutta, niistä huonoista puolista: siinä, missä vielä Attero Dominatusilla sanoitukset olivat vain tyhmää, yksinkertaistettua sotahistoriaa, The Art of Warilla inhoamani nationalistinen propaganda jatkaa hidasta hiipimistään yhtyeen ilmaisun eturintamaan. Etenkin mietin 40:1:tä ja aivan erityisesti Talvisotaa. Muut kappaleet ovat vain tapahtumahistorian kertausta (Panzerkampf kertoo Kurskin taistelusta, Cliffs of Gallipoli Gallipolin taistelusta jne.) tai ympäripyöreistä sota-aiheisista ralltuksista (The Art of War, Firestorm), mutta nämä kaksi ovat niin selkeää "kansallisilla tuntemuksilla" rahastamista. Vittu saatana, Talvisodassa lauletaan "Rise of nations pride!", mikä nyt ei voisi olla selkeämpää Odinin pösilösoturien äänten kalastelua. Onko siis mikään ihme, että bändin status Suomessa kasvoi The Art of Warin myötä? Entäs sitten 40:1, mistä tuli eräänlainen kansallislaulu Puolassa - sellainen, mitä seuraavan levyn Uprising yritti olla? Siinäkin hoilataan pateettisella antaumuksella "Soldiers of Poland second to none" sekä "No army may enter a land protected by polish hand". Kaikki, jotka mitään - siis yhtään mitään - toisesta maailmansodasta tietävät, muistavat, että Puolan armeija ei ollut ihan sieltä kärkipäästä, vaan Saksan armeija marssi muutamassa viikossa koko maan halki uudelle Neuvostoliiton vastaiselle rajalle saakka. Mutta eipä niin pienillä asioilla kuin historiallisilla faktoilla ole väliä, kun propagandaa tehdään. Ja surullista, edelleen ja aina, on se, että Sabatonin häikäilemätön pateettisuus ja nationalistinen flirttailu toimii: kuten sanoin, 40:1:stä tuli Puolassa jonkinlainen kansallislaulu useaksi vuodeksi. Edelleen Sabaton veivaa sitä Puolassa kuin Metallica veivaa Enter Sandmania.

Huoh, taas tuli paasattua. Mutta pakko se on tehdä, koska kukaan muu ei tunnu välittävän, vaikka Sabaton on tällä hetkellä kasvamassa maailman (tai ainakin Euroopan) suurimpien metallibändien joukkoon. Tätä voisi pitää liioitteluna, mutta kun se ei ole. Mitä se kertoo Euroopasta, jos näin älyvapaa propaganda menee läpi? Ja ei, puhun nyt Sabatonista enkä Brexitistä (höhö, olenpas taas nokkela).

Musiikillisesti The Art of War on parasta Sabatonia, ja se onkin määrittänyt yhtyeen uraa sittemmin - ainoa myöhempi tuotos, joka pääsi edes lähelle sen lukeamia, onkin sitten hieman erilainen Carolus Rex, josta puhutaan myöhemmin. Tämän parempaa Sabatonilla ei ole tarjota, ota tai jätä. Jos välität historiasta, valinnan pitäisi olla helppo; jos äänestät persesuomalaisia hallitukseen, valinnan pitäisi olla yhtä helppo joskin päinvastainen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti