Pain - Psalms of Extinction (2007)

Pain on ruotsalainen industrial metal -poppoo, joka on valtavirtametallin kuulijoille tuttu pääjehunsa Peter Tägtgrenin takia. Tägtgren on siis samainen miekkonen kuin Hypocrisyn, Lindemannin ja Abyss-studion Tägtgtren, ja lyötyään suhteellisen isosti läpi Hypocrisyn kanssa 1990-luvulla ja saatuaan Abyss-studion pyörimään tappavan tasaista tahtia, hän perusti Painin. Painin puhuminen bändinä on väärin, sillä kyseessä on Tägtgrenin luovuuden kanava, jonka kautta miekkonen suoltaa levyn silloin tällöin, kun siltä tuntuu. Työkiireiden takia Pain on ollut jonkinasteisella tauolla jokusen vuoden, mutta jälleen on kuulemma uutta kiekkoa tulossa.

Ne, joille Lindemannin levy tai mikään muukaan puhtaasti laulettu industrial on tuttua, Psalms of Extinction ei tarjoile mitään ihmeellistä uutta, mutta onpahan pätevästi rakennettu kiekko yhtä kaikki. Erityisesti levyn alkupuolelta löytyvät Nailed to the Ground, Zombie Slam sekä Clouds of Ecstasy ovat kaikilla mahdollisilla mittareilla toimivia tekeleitä eikä niiden tarvitsisi hävetä sävellyksinä vaikkapa sen kuuluisan saksalaisen industrial-bändin levyillä. Mainittujen biisien groove, yksinkertainen jytä ja tarttuvuus ovat sitä luokkaa, että täytyy olla täysin sydämetön, jos ei löydä hymyä huuliltaan tai jalkaa tamppaamasta lattiaa. Nostan esiin vielä Zombie Slamin hienon laulusuorituksen, jossa Tägtgren vetää oktaavin alempaa kuin missään muualla levyllä.

Loppupuolellaan Psalms of Extinction jää hieman jumiin omaan grooveensa eivätkä kappaleet koskaan nouse ideoitaan paremmiksi. Huomaan jokaisella kuuntelukerralla, että kaikki Björk-koverin (kyllä vain...) Play Deadin jälkeen sulautuvat yhdeksi äänimassaksi. Se on kuitenkin väistämätöntä, koska levyn musiikillinen on hieman liian yksiuloitteista ollakseen kolmevarttisen levyn ajan kiinnostavaa. Parhaimmillaan Psalms of Extinction on suorastaan erinomaista tekemistä, pahimmillaan todella puuduttavaa kuultavaa, mutta tämä johtuu enemmän musiikillisesta viitekehyksestä kuin niinkään musiikista itsestään: en ole vieläkään kuullut kuin muutaman industrial-levyn, jotka ovat kantaneet koko kestonsa vaivatta läpi ja jopa suuri ja mahtava R köhii parhaimmilla levyilläänkin.

Jos tämä teksti vaikuttaa hieman geneeriseltä ja muita tekstejä enemmän arvostelulta, sille on syynsä: minä en oikeastaan välitä Painista enkä olisi koskaan ostanut Psalms of Extinctionia. Minä voitin levyn, arvonnassa. Tai en tiedä oliko se arvonta, pelkkä Roadrunnerin skaba, jossa piti laittaa Roadrunnerille viestiä haluaako Painin (silloin) uusimman levyn omakseen. Pistin viestiä, ihan vitsinä vain, ja sieltä tuli kuittaus, että onneksi olkoon, kiekko tulee postissa. Viikkoa myöhemmin kuuntelin levyä enkä oikein osannut arvostaa sitä. Mutta sainpahan ilmaisen levyn, jota on sittemmin tullut kuunneltua jonkin verran. Kenties, Roadrunnerin näkökulmasta, levynlahjoituskampanja oli ihan toimiva ratkaisu, kun tässä kerran kirjoitan tekstiä levystä, josta en missään muussa yhteydessä olisi kirjoittanut mitään. Niin tai näin, kiitokset Roadrunnerille näin melkein vuosikymmenen viiveellä.

P.S. Vihaan kansia, joissa on muusikko poseeramassa. Mitä se kertoo musiikista? Miksi kukaan haluaisi mieluummin epämukavasti tuijottavan Tägtgrenin levynkanteen eikä vaikka hienoa maalausta tai... mitään vitun muuta. Onneksi metallimusiikissa arvostetaan kansitaidetta enemmän kuin valtavirtasonnassa.