Machine Head - The Blackening (2007)

Niille tiedoksi, jotka eivät jo sitä tiedä, Machine Headin levyt alkaen The Blackeningistä ovat 2000-luvun parhaiden levytysputkien joukossa. Jos olet toista mieltä, saatat kokea tämän tekstin melko rasittavana fanituksena - mitä se periaatteessa onkin - mutta jos et edes ole kuunnellut Machine Headia, ole hyvä ja kuuntele The Blackening ennen kuin luet tätä tekstiä pidemmälle. Älä huoli, tekstini ei katoa interwebistä mihinkään sillä välin.

Machine Headin edeltävä levy, Through the Ashes of the Empire, sisälsi yhden poikkeuksellisen hyvän biisin (Imperium), vaikka onkin muutenkin melko helposti sivuutettava kokonaisuus. Machine Head taisi itsekin tiedostaa Imperiumin erinomaisuuden, sillä Robb Flynn sanoi The Blackeningin aikaan haastatteluissa, että uusi levy jatkaa suoraan Imperiumin viitoittamalla tiellä. Lienee melko itsestään selvää, että minä pidän The Blackeningistä melkoisesti, mutta kun yritän analysoida tarkemmin miksi, päädyn samaan täysin turhanpäiväiseen huomioon, että musiikki on hyvää. Yritetään nyt kuitenkin.

The Blackeningin hienous on sen syvyydessä ja monipuolisuudessa: ensikuuntelulla levy saattaa vaikuttaa junnaavalta, pitkältä ja melko tavanomaiselta 2000-luvun thrashiltä, mutta mitä enemmän levyyn perehtyy, sen enemmän se antaa. Olen kuunnellut levyä aktiivisesti vuosia, ja silti koen joka kerta löytämisen riemua, kun kiinnitän huomiota jälleen uuteen yksityiskohtaan. Isolta osalta tämä vaikutelma tulee levyn mittavien kappaleiden ansiosta: peräti puolet levyn ralleista huitelevat yli yhdeksässä minuutissa. Näistä neljästä mammuttibiisistä vain yksi (Wolves) olisi toiminut paremmin lyhyempänä, ja Halo, Clenching the Fist of Dissent sekä oma henkilökohtainen suosikkini kenties koko Machine Head -diskografiasta (vaikka kilpailu onkin kovaa), A Farewell to Arms kertovat musiikillisesti ja lyriikallisesti sellaista tarinaa, että ilmaisun rajoittaminen neliminuuttisiin radioralleihin olisi yksinkertaisesti väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että lyhyemmät biisit olisivat jotenkin vähemmän antoisia, vaan, että levyn selkärankana olevat jättiläiset toimisivat yksinään keskinkertaisemman levyn tähtihetkenä.

Kahdeksaan biisiin ei mahdu filleriä kuin hitusen ylipitkän Wolvesin muodossa (kappale ei ole koskaan iskenyt minuun samalla tavalla kuin muut), josta saisi pari minuuttia leikkamalla heti paremman tekeleen. The Blackening, kaikessa rönsyilevässä monimuotoisuudessaan, on äärettömän tiukasti rakennettu levy, josta jokaisen kappaleen irrottaminen tekisi hallaa kokonaisuudelle. Se, erinomaisen sävellys- ja sovitustyön ohella, on mittarini levyn laadulle ja samalla syy, miksi The Blackening on yksi parhaita levyjä tällä vuosituhannella. Kun päälle läimäytetään vielä elävät, paremman sanan puutteessa orgaaniset soundit, jossa jokaisen soolon tai liidin taustalla ei ole kolmenkymmenen kitaran äänivallia tukkimassa soittoa mölysodaksi, sekä hieno kansikuva, ei levyä voi kutsua kuin yhdellä termillä, ja se on mestariteos. Harva yhtye olisi voinut jatkaa näin päräyttävän hienon jälkeen toisella levyllä, joka saattaa olla jopa vieläkin parempi, tai ainakin suunnilleen yhtä hyvä. Puhutaan siitä joskus muulloin.