Dream Theater - Systematic Chaos (2007)

Dream Theaterin parhaat levyt ovat menneisyydessä, siitä tuskin lienee epäselvyyttä; tuskin kukaan odottaa, että mikään, mitä yhtye enää tekee, on edes lähellä Scenes from a Memoryn tasoa. Tämä oli tilanne jo noin kymmenen vuotta sitten, kun yhtye teki Systematic Chaosin. Vaikka levy ei ole huono, siitä kuulee tietyn kaavamaisuuden, joka ei koskaan ole progelle hyvä juttu. 2000-luvun Dream Theaterin levyt (ainakin ne, jotka olen jaksanut kuunnella läpi) ovat arkkityyppi, X- ja Y-akseleilla liikkuva viiva, joka aina välillä notkahtaa (A Dramatic Turn of Events) ja joskus kohoaa (Train of Thought, minulle ainakin), mutta aina tietää suunnilleen mitä saa. Kaikki levyt ovat liian pitkiä, niiden biisit ovat aivan liian pitkiä ja hyvistä jutuistaan huolimatta taso on "meh".

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yhtye olisi yrittänyt saada salamaa iskemään uudelleen myrskyn päättymisestä huolimatta. Vuosina 2003 - 2007 yhtye julkaisi kolme levyä, jotka muodostavat mielessäni trilogian: Train of Thought lähestyi yhtyeen soundia metallin suunnalta, vielä ostamatta jäänyt Octavarium tuli progen suunnalta, ja Systematic Chaos keskittyi soitinrunkkaamiseen. Säädyttömästä määrästä instrumenttimasturbaatiota, Systematic Chaos on kuitenkin 2000-luvun Dream Theaterin parempaa settiä, sillä se sisältää joukon onnistuneita biisejä niiden väistämättömien turhapäiväisyyksien lisäksi. Erityisesti pidän levyn rankimmasta rallista, The Dark Eternal Nightista, mutta myös hempeä Forsaken toimii jopa yllättävän hyvin, sekä Prophets of War pärjää (Dream Theater -mittarilla) lyhyen kestonsa takia vaikkapa The Ministry of Lost Soulsia ja Repentancea paremmin.

Suurin ongelma Systematic Chaosilla on varsin tuttu Dream Theateria kuunnelleille: se on aivan, täysin, totaalisen ylimittainen. 78 minuuttia, siis oikeasti. Tämä on röyhkeää, sillä ne levyn paremmat biisit olisi hyvin voinut eristää omaksi levykseen, ja silti saada aikaan riittävän mittaisen tekeleen. Esimerkiksi yhteensä 25 minuuttisen In the Presence of My Enemies olisi surutta saanut typistetyksi kymmeneen minuuttiin, ja The Ministry of Lost Soulsin olisi voinut heivata pois kokonaan. Mallia progempiin biiseihin voisi ottaa jo mainitusta Prophets of Warista, jossa kuudessa minuutissa kerrotaan enemmän tai saman verran kuin yli tuplasti pidemmässä The Ministry of Lost Soulsissa.

Hyvien biisien kantamana Systematic Chaos kapuaa jonnekin Dream Theaterin ylempään keskikastiin, vaikka jääkin peninkulmien päähän niistä oikeasti erinomaisista levyistä. Silti, paskempaakin on yhtyeeltä kuultu ja, veikkaisin, tullaan kuulemaankin. Huolestuttavinta yhtyeen nykytilassa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus, ei keskinkertainen sävellys- ja sovitustyö; kuinka moni olisi halunnut Pink Floydin tekevän mukaelmaa The Dark Side of the Mooninsta parinkymmenen vuoden ajan? Dream Theaterin pitäisi repäistä ja tehdä jotakin yllättävää, jotakin uutta, ja pysäyttää kirjoittamisen stagnaatio.