Tarot - Crows Fly Black (2006)

Tarot on suomalaisen metallihistorian yksi merkittävimpiä mutta epäonnisimpia bändejä, tarina kertoo: yhtye levytti esikoislevynsä The Spell of Ironin peräti vuonna 1986, mikä on suomalaiselle metallibändille harvinaista. Vielä hienomman saavutuksesta tekee se, että yhtye on edelleen kasassa (joskin tauolla), eikä levyjen taso ole koskaan notkahdellut mitenkään järisyttävästi. Yhtyeen pioneeriasema on oikeutettu, mutta sen lisäksi yhtye ansaitsee hatunnoston perääantamattomasta asenteesta, sillä 1980-luku oli vaikea aikakausi perustaa suomalainen metallibändi, eikä 1990-luku tilannetta ainakaan helpottanut; suuri kansainvälinen huomio jäi saamatta, mutta pitkällä 2000-luvun puolella yhtye sai hieman enemmän (kauan odotettua) palstatilaa "Nightwishin Marcon toisena bändinä". Elämä ei ole reilua.

Marco Hietala on yksi maailman kovimpia metallisolisteja, millä tahansa mittarilla mitattuna. Kuopiolaisen partajumalan äänijänteistä on vuosikymmenten aikana lähtenyt melodioita sellaisella voimalla, että harva toinen on moiseen pystynyt - omissa kirjoissani mies kuuluu samaan kastiin Ronnie James Dion, Russel Allenin, Hansi Kürschin ja Matt Barlow'n kanssa, joka otsakkeeksi paremman nimen puutteessa olen antanut "voimakasääniset maestrot." Kun yhtyeen perustajajäsenen ja Ainoan Oikean Solistin rinnalle värvätään pitkäaikainen apuri, taustalaulja ja sämpläri (tai mikä ikinä onkaan), on fanien perskipu taattu. Crows Fly Black, Tarotin järjestyksessään seitsemäs levy, oli ensimmäinen, jolla Tuple Salminen oli virallinen jäsen, toinen solisti ja sämpläri. Monet pitivät miehen lisäystä yhtyeen täysveriseksi jäseneksi tarpeettomana, sillä kun yhtyeen alkuperäinen solisti on omassa luokassaan, mitä uutta väistämättä heikompi kakkossolisti voi tuoda?

Itseasiassa paljonkin. Crows Fly Blackin vokaalisovitukset on monin osin tehty siten, että ne eivät toimisi yksin Marcon laulamina: vaikka Marco kiistatta on parempi laulaja, Tuplen panos esimerkiksi Ashes to the Starsin bridgessä ja kertsissä on iso tekijä siinä, miksi em. kappale on koko levyn kohokohtia. Jos Marco yksin laulaisi koko kappaleen, esimerkiksi kertosäkeen ensimmäinen korkeampi nuotti ei tuntuisi yhtä huikealta kerta toisensa jälkeen. Tuplen käyttö levyllä noin reilun kolmanneksen laulavana solistina on erinomainen ratkaisu, sillä A) hän on hyvä solisti, ja B) Tuplen rinnalla Marcon tulkinnat ja lauluosiotkin kuulostavat paremmilta. Voi olla, että olen täysin väärässä ja puhun täyttä paskaa, mutta uskoisin levyn olevan rakennettu kaksikon "laulukilpailulle", samalla tavalla kuin vaikkapa Deep Purplen Burn toimii kahden laadukkaan solistin kilvoittelun kenttänä.

Musiikillisesti Crows Fly Black ei ole Tarotin paras, tarttuvin tai progein levy. Se vain on. Jonkinasteista välityön makua on mahdollista aistia ilmassa, vaikka laadukas kokonaisuus kiekko onkin. Yhtyeen ominaissoundia en aio kuvailla, sillä jos et sitä tunne, häpeä, häpeä, Lukijani! Korjaa erhe kuuntelemalla The Spell of Iron heti, ja siihen perään ainakin Ashes to the Stars ja häikäisevä, vuoden 2003 Suffer Our Pleasuresilta löytyvä Pyre of Gods. Suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta Tarot kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen yleissivistykseen, sinne Stonen, Amorphiksen ja Sarcofaguksen rinnalle.