Ajattara - Kalmanto (2007)

Ajattara, Ajattara... Kuinka sinua en siedäkään. Jokunen aika sitten kuuntelin niin avoimin mielin kuin suinkin on mahdollista Ajattaran Tyhjyyden, josta en pitänyt, sen muutamista hyvistä - tai ainakin siedettävistä - hetkistä huolimatta. Se levy tuntui täysin mitäänsanomattomalta, samaa, yksinkertaista ja yksinkertaisesti tylsää riffiä jauhaen, etenemättä mihinkään muuhun kuin merkityksettömyyden suonsilmäkkeeseen. Kuinka naiivi olinkaan, kuinka viattomalta tuo aika näyttääkään nyt!

Jos Tyhjyydessä oli joitakin yksittäisiä hetkiä, joita ainakin sieti kuunnella, Kalmanto on pelkkää paskaa. Sori nyt vain, mutta kuinka on mahdollista, että rautaisella ammattitaidolla on tehty näin yhdentekevä kiekko? Tekele, joka ei totisesti mene mistään minkään kautta mihinkään; levy, jonka suurin ansio on olemassaolo. Vaivoin puolituntinen kärsimysnäytelmä, jonka toivoisi loppuvan suunnilleen ensimmäisen minuutin jälkeen. Kappaleet eivät anna mitään, koukut ovat niin väkinäisiä kuin mahdollista... Ei mitään hyvää, ei mitään hyvää.

Tuo oli hieman epäreilua, sillä tokihan Kalmanto on ammattimaisesti tehty levy. Ruoja on taitava solisti, Tonmi Lillman oli rikollisen aliarvostettu rumpali ja levyn soundit eivät ole ollenkaan pöllömmät. Se, oikeastaan, tekee levystä jopa pahemman: jos Kalmanto olisi teini-ikäisten jässiköiden ensimmäinen tuotos, ymmärtäisin miksi levy on sellainen kuin se on - mutta kun ei, pitkänlinjan (puoli?)ammattilaiset veivaamassa turhia ralleja, tekemässä turhaa levyä täynnä ennalta-arvattavia biisejä. Sanokaa mitä sanotte Ajattaran akustisesta Noituumaasta, mutta ainakin se on jotain uutta, jotain mitä ei ole jo kuultu liian montaa kertaa.

Kenelle tämä levy on tarkoitettu? Kuulijoille ei ainakaan. Pitkän linjan Ajattara-faneille? Onko heitä? Varmaan jokunen, mutta kenties hekään eivät saa juuri kiksejä irti näin totaalisen yhdentekevästä tuotoksesta. Kenties levylle on tasan viiden hengen kokoinen kohderyhmä: Ajattaran jätkät itse. Olen saanut sellaisen kuvan Ajattarasta, että yhtye teki juuri sitä, mitä he itse halusivat tehdä, eivät välittäneet hevon helvettiä muiden mielipiteistä. Tämä on, sinänsä, arvostettavaa, mutta se olisi arvostettavampaa, jos pää perseessä -menttaliteetillä tehtäisiin hyvää musiikkia. Vilkaiskaapa vaikkapa Jari Mäenpään suuntaan, jässikät: vaikka Mäenpää ei ole julkaissut mitään vuosiin eikä välttämättä koskaan julkaise enää (jos ei saa A) omaa studiota, B) rahaa omaan studioon, C) päätään ulos peräsuolestaan), mutta silti uutta Wintersunia odotellaan kieli pitkällä, jaksetaan paapoa Mäenpään milloin mitäkin uutta mielenheilahdusta. Wintersun - tai Mäenpää-aikainen Ensiferum - ei ole huonoa levyä julkaissut, ja siinä on se juttu: vaikka mies vähät välittää muiden mielipiteistä tai odotuksista, hän pitää tekemisensä tason korkeana.

Kalmanto on kenties paskin levy, joka kokoelmastani löytyy. Onhan sekin meriitti, joskaan ei kummoinen.