Lordin jättimenestynyt Get Heavy on yllättävän hyvä. Jos yhtye ei olisi imagonsa vanki, luulisin, että sitä arvostettaisiin enemmän. Okei, eihän se mikään maailmanluokan teos ole, mutta riittävän hyvä, vahvaa ylempää keskikastia. Jatko-osa The Monsterican Dream ei ole yhtä hyvä, vaikka sisältääkin yksittäisiä sävellyksiä, jotka olisivat kelvanneet esikoiselle aivan mainiosti. Olen edelleen sitä mieltä, että Blood-Red Sandman on kaikilla mahdollisilla mittareilla hyvä biisi, ja samalla levyn paras, mutta myös muita löytyy.
Suurin miinus on, että levy tuntuu kiirehdityltä. Kappalemateriaali on piirun tai kaksi heikompaa kuin aiemmin, ja joukkoon on eksynyt filleriä; kokonaisuus ei kestä (muutoin napakkaa) kestoaan. Siinä missä Get Heavy tuntui loppuun hiotulta ja ajattellulta paketilta, The Monsterican Dream vaikuttaa rakentuneen parin erinomaisen biisin ympärille. Bring It On, Blood-Red Sandman ja My Heaven Is Your Hell ovat kolme ensimmäistä ja kolme parasta kappaletta - kaikki mikä seuraa väljyy jossakin kelvollisen ja välttävän välillä. Etenkin Fire in the Hole sekä päätösraita Kalmageddon saavat allekirjoittaneen vilkuilemaan kelloa ja hipelöimään skip-nappulaa.
Jos laiskempi sävellystyö sivuutetaan, Lordi kuulostaa Lordilta. Jotkut ovat väittäneet, että The Monsterican Dream olisi raskaampi levy kuin Get Heavy, mutta jos näin on, kyseessä on korkeintaan kosmeettinen ero: yhtyeen tunnistaa välittömästi samaksi, niin hyvässä kuin pahassa. Lisäksi Mr. Lordi on jakanut sävellysvastuuta muille jäsenille, mutta tästä yhtyeen demokratisoinnista syntyi levyn pahimpia fillereitä. Näiden ongelmien lisäksi on olemassa Mr. Lordi, jonka tulkinta on aina ollut enemmän tai vähemmän puuttellinen - hänen äänensä on todella kireä. Toisiin kappaleisiin se sopii, mutta ei kaikkiin - pääsääntönä heitettäköön, että mitä melodisempi ralli, sitä huonommin Mr. Lordi siihen sijoittuu.
The Monsterican Dream -sessiot olivat vaikeat ja paineet kovat, mikä kuuluu levystä. Se on tehty sopimaan markkinarakoon, mutta siitä puuttuu pääosin näyttämisenhalu ja intohimo. Kaikesta kuulee, että paineet ovat olleet liian kovat, ja ulkopuolisten tuottajien vaikutusyritykset ynnä muu tarpeeton kostautuivat lopputulokseen. Levy oli myynnillinen floppi, vaikka (jos ja kun reiluja ollaan) kappalemateriaali ei ole niin toivotonta; kyseessä on varsin tyypillinen "vaikea kakkoslevy" -ilmiö, mistä varmaankin kaikki suursuosioon yltäneet yhtyeet kärsivät jossakin määrin. Siinä missä toisille paineet menestyksen jatkamisesta saavat potkimaan persiille kovemmin, etsimään uusia uria ja ulottuvuuksia, Lordi kompuroi, kahdesti. Se on ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa, koska kaikista vaikeuksista huolimatta The Monsterican Dream on kelvollinen levy.
And now, something completely different.
Karl Sanders on mies Nilen takana. Hän aloitti egyptiläis-lovecraftilaisista teemoista ja tarinoista kappaleita työstävän death metal -poppoon -90-luvulla, ja tällä kertaa käsittelyssä oleva soolotuotos liittyy ja ei liity Nileen: siinä missä Nile on modernia death metalia, Saurian Meditation tarjoilee ambienttia. Egyptiläistä ambienttia, mind you, mutta ambienttia - ei siis ultranopeaa blastia, ei räiskyviä riffejä tai kivifalloksiin seivästettäviä sotavankeja. Sen sijaan, mitä levy tarjoilee, saatavilla on hitaita, tunnelmoivia ja eksoottisia melodioita, hymninomaista laulua ja soittimia, joita ei tavallisen metallikitaristin juuri kuule käyttelevän (osoitan samalla oman tietämättömyyteni ei-metallisoittimista, mutta mikäköhän helvetti on "baglama saz"?)
Tämä on minulle täysin vierasta maaperää, joten levyn musiikillisen laadun arvioiminen jääköön tekemättä. Sen sijaan voisin kertoa omia suosikkihetkiäni levyltä ja tarinan miksi ylipäänsä koko kiekon menin hankkimaan. Suosikkihetkeni on oltava Of the Sleep of Ishtarin unenomainen melodia sekä Morbid Angelin ainoan oikean solistin, David Vincentin oikealla tavalla juustoinen monologi The Forbidden Path Across the Chasm of Self-Realizationissa (huoh... mitä nimiä...). Tämänkaltaisia levyjä ei pidä kuunnella kuten uusinta Judas Priestiä tai melkein mitään, mitä tavallisesti kuuntelen, ja se tekee Saurian Meditationista minulle poikkeavan ja uniikin kokemuksen - ei sellaisen kokemuksen, jollaisia haluaisin montaa, mutta josta yksittäisenä kykenen nauttimaan.
Tarina levyn taustalla on lopulta varsin yksinkertainen: diggailin lukioikäisenä Nileä ja päätin viedä fanitukseni uudelle tasolle Sandersin soololevyn myötä. Koska levy ei ollut mitään sellaista, mitä odotin, levystä tuli lukemiseni taustamusiikkia moneksi vuodeksi. Erityisesti mieleeni on jäänyt Wheel of Time -kirjasarjan neljännen osan lukeminen ja Saurian Meditationin kuuntelu tiukkana assosiaationa. Edelleen, kun laitan levyn soimaan, palaan vuosiin joina seurasin ensikertaa Rand al'Thorin ja muiden seikkailuja. Ei ole hienompaa tunnetta kuin tajuta, että levy ja kirja ovat muodostaneet eräänlaisen symbioosin, jossa molemmat viittaavat toisiinsa ja toimivat parhaiten yhdessä - vaikka kyseessä on nostalgian ansa, en voi olla liian kärttyinen asiasta, sillä en edes yritä arvostella Sandersin ensimmäistä soololevyä musiikillisten ansioiden kautta.
Tätä tekstiä on tullut kypsyteltyä epätavallisen pitkään - se ei, kuitenkaan, tarkoita että minulla olisi mitään erityisen oivallista pointtia. Joudun taas kerran antautumaan määritteleyä kaihtavalle mielipiteelleni, ja toteamaan, että Since the Day It All Came Down on kelvollinen, mutta ei erikoinen levy. Se kärsii oireyhtymästä nimeltä välilevy - se on askel esikoislevy In the Halls of Awaitingsta suuntaan, joka nykyään tunnetaan Insomniumina, mutta samalla se ampuu ohi häränsilmästä.
Tiedän, että tämä levy on monille - eikä yhtyeelle itselleen vähiten - kenties jopa tärkein Insomnium-levytys, mutta olen todella vilpittömästi yrittänyt tykätä siitä. En vain pidä. Kappaleet ja tunnelmat jäävät puolitiehen, ja edes lyriikat, nuo Insomniumin paras puoli, eivät onnistu yhtä hyvin kuin muilla tuotoksilla. Ei, älä ymmärrä tätä väärin, sillä jotakuin kaikki, mitä basisti-solisti Niilo Sevänen kirjoittaa, on parempaa metallilyriikkaa kuin valtaosa kaikesta, mutta kenties hänen kynänsä terävyys ei ollut parhaillaan Since the Day It All Came Down'in aikoihin - tai, mitä pidän vielä todennäköisempänä, hän haki vielä tyyliään. Oikea syy, kuitenkin, on se, että Sevänen on kirjoittanut sanoitukset vain kahteen kappaleeseen - siinä on rikos, jos ikinä sellaisen olen kohdannut. Kyllä, tiedän, että tällainen ennakointi ("myöhemmin ne teki parempia levyjä") on raivostuttavaa anaalisaastetta, mutta olen itse tullut Insomniumiin sisälle myöhempien levyjen kautta, joten luonnollisesti vertaan aiempia kiekkoja tuleviin, vaikka se onkin epäreilua.
Totuus on, että Since the Day It All Came Down kuulostaa Insomniumilta, joka yrittää kuulostaa Opethilta, mutta ilman puhdasta laulua. Levyllä on paljon - liikaa, mielestäni - lausuntaa, puhetta. Tämä antaa sen vaikutelman, että yhtye olisi halunnut käyttää puhdasta laulua läpi levyn, mutta kukaan yhtyeestä ei osannut laulaa eivätkä he halunneet värvätä vierailevaa solistia - molemmat ratkaisuja, joihin yhtye myöhemmin ryhtyi. Nyt etenkin The Moment of Reckoning vaikuttaa pahoinpidellyltä Opethilta, josta Mikael Åkerfeldtin poikamaisen seesteiset puhtaat laulut on otettu pois ja tilalle jätetty kuiskailua ja puhetta. Sävellyksenä em. kappale on myös lähimpänä Opethia, eli turhaan Insomniumin oman soundin ulkopuolella. Levy - tai siis osa levyn kappaleista - ei kuulosta Insomniumilta, siinä se; jopa esikoiskiekko In the Halls of Awaiting kuulosti kaikessa erilaisuudessaan ja Amorphis-fanituksessaan Insomniumilta, vaikkakin hyvin erilaiselta sellaiselta.
Nämä kaikki ovat kuitenkin pelkkää hienosäätöä, sillä Since the Day It All Came Down on hyvä levy. Se sisältää erinomaista lyriikkaa, hyviä kappaleita ja selkeän draamankaaren. Mutta kun se ei ole niin hyvä kuin se voisi olla - se voisi olla mestariteos, mutta liika etsikkoaika ja hapuilu kampittavat levyn saavuttamasta maaliaan. Jos joku ottaa liian tosissaan valitukseni lyriikan terävimmän kärjen puuteesta, muistutetaan hypoteettista henkilöä, että Sevänen on äärettömän taitava kirjailija:
Wretched is my lot here, mirthless is my fate
Alone to face the cruel winters, endure the dreary cold
What is there to hope for, what is there to seek
For this forsaken child, for this forlorn son
-Song for the Forlorn Son
Ei tällaista metallilyriikka usein kohtaa. Jos ei tietäisi, tätä voisi pitää 1800-luvulla kirjoitettuna runona, jota englantilaiset koulupojat opettelevat ulkoa.
Vuosi 2001 oli traaginen monellakin tavalla, mutta erityisesti Yhdysvalloissa syyskuinen aamupäivä koettiin yhdeksi "kansakunnan" - kenties maailman - historian kauheuksista. Ainakin sellainen kuva on haluttu antaa; mitä oikeistokonservatiivimpi "jenkki" on kyseessä, sen suurempi kauhistus 9/11 oli ja on. Kolmetuhatta ihmistä kuoli terrori-iskussa, se on fakta, ja se on todella kauhistuttavaa - ei käy kieltäminen - mutta amerikanisaatiosta kertoo se, että kuinka paljon pahempia sotatoimia ja terroritekoja sivuutetaan kuukausittain länsimaisessa uutismediassa, koska ne eivät tapahdu Manhattanilla ruuhka-aikaan. En mene pidemmälle tähän aiheeseen (sivusin aihepiiriä W.A.S.P.in Dying for the World -tekstissä, myös), koska jossakin välissä saattaisin sanoa jotakin, mikä on väärin tai epäoikeudenmukaista - sen sijaan keskityn haukkumaan Jon Schafferin reaktiota siihen.
The Glorious Burden on pahimmalla mahdollisella tavalla historiaheviä: se on anglosentristä, yksinkertaistavaa, vahvasti väritettyä ja - mikä pahinta - täynnä nationalistista lippujen heiluttelua. Siis aivan järkyttävää, kaikin puolin. Schaffer kirjoittaa levyn lyriikkavihossa, että jos joku ei koe historiaa kiinnostavaksi, olisi tämän henkilön etsittävä parempi opettaja - kunhan eivät vain katsoisi Schafferin suuntaan, toivon vilpittömästi. The Glorious Burden on täynnä jenkkinationalismia kaikilla pahimmilla tavoilla - vaikka levyltä löytyy kolme kappaletta, jotka eivät suoranaisesti ole jenkkihistoriaa (Red Baron / Blue Maxista voimme kiistellä), niihin Schaffer hankki Matt Barlow'n (yhtyeestä lähteneen solistin, huom.huom.) sanoitusavuksi. Schaffer kun ei välitä muusta maailmasta, ei muiden maiden historiasta - U.S.A., U.S.A.! Kappaleista heittämällä pahin on balladi When the Eagle Cries - haluatko arvata, mistä kappale kertoo? Annan vinkin: musavideossa uusi solisti Tim "Ripper" Owens (tuo nykymelometallin kiertopalkinto) ja Schaffer veivaavat biisiä tippa linssissä, kun videokuva WTC-iskuista pyörii taustalla.
Sanoisin, että heitä The Glorious Burdenilla vesilintua, ellei levy päättyisi Iced Earthin parhaaseen sävellyskokonaisuuteen, Gettysburg 1863 -trilogiaan. Muu kappalemateriaali on unohdettavaa, B-luokan Schafferia, mutta taivas varjele kuinka kovaa päätöstrilogia potkiikaan perseelle. Pystyn jopa unohtamaan, että se on sotahistoriaa ihannoivat (samaa settiä kuin suomalaiset juntit, jotka kartottavat joukko-osastojen liikkeitä jatko- tai talvisodassa; täysin pintatason historiaa) sanoitukset, koska kappaleet ovat aivan huikeita. Kuten nimestä saattaa päätellä, noin puolituntia yhteensä kestävä kokonaisuus käy läpi Gettysburgin taistelun Yhdysvaltojen sisällissodassa (joka, lainatakseni muuan suomalaista sotahistorioitsijaa, oli amatöörien sota), ja jokainen kappale käy karkeiden yleispiirteiden kautta yhden taistelupäivän. Lyriikat ärsyttävät, toki, mutta ne musiikilliset oivallukset - oma suosikkini saattaa hyvinkin olla High Water Markin alun "tykistökeskitys" - peittoavat paskan historian.
Ostin levystä kahden CD:n version, ja suosittelen samaa: näin vältyt siltä, että joudut kuuntelemaan edeltävät 9-10 biisiä (versiosta riippuen) päästäksesi asiaan. Kahden levyn versiossa Gettysburg-trilogia on omalla kiekolla, jota voit sitten luukuttaa aivan huoletta - ajattele toista levyä täynnä bonusbiiseinä, niin olet oikeassa mielentilassa. Lisäksi, suosittelen erittäin vahvaa lähdekritiikkiä, vaikka se taitaa olla itsestäänselvyyskin: levy alkaa (kaikista maailman kappaleista) The Star-Spangled Bannerilla, Yhdysvaltojen kansallislaululla. Okei, niin alkaa Gettysburg-trilogiakin, mutta siinä on sentään joku pointti... vaikka vituttaahan se minua.
P.S. En tiedä mitään niin vaarallista ja vittumaista kuin nationalistinen historiankirjoitus. Kahta pahemmin ärsyttää kuinka sokeita monet ovat esimerkiksi kansanedustaja Immosen käyttämää "kansa" termiä kohtaan... puhumattakaan kaikista muista, vähän vähemmän itsestäänselvistä arvotuksista.
Heavenlyn toinen levy Sign of the Winner oli lopulta ihan kelvollinen levy. Se kärsii siitä, että sillä ei ole omaa identiteettiä, vaan kaikki ominaisuudet, joilla levyä voisi kuvatava, pätevät noin kolmeentuhanteen bändiin. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Dust to Dust yrittää karistaa geneerisyyden ja tavanomaisuuden taakkaa harteiltaan luomalla kolmeen "lukuun" jaetun tarinan. Samalla Ben Sotto ja muut ranskalaiset melometallisankarit pudottavat pallon ja särkevät sen lattiaan: Dust to Dust on aivan liian pitkä, ja se yrittää kertoa suuren tarinan rikkinäisellä englannilla ja alle keskivertopowerin tasoisella lyriikalla. Kyllä, sanoin tuon: Heavenly'llä on keskiverrointa keskivertopowerbändiä huonommat lyriikat.
On aina huono idea kiinnittää kuulijan huomio asiaan, joka ei ole koskaan toiminut. Siitä huolimatta Dust to Dust yrittää kertoa tarinaa miehestä, joka muuttuu vampyyriksi ja joutuu elämään ikuisesti. Näin ainakin luin Wikipediasta, sillä levy itse ei sitä kerro. Lyriikat kärsivät samasta ongelmasta kuin esimerkiksi Ragen Soundchaser, eli sanoitukset ovat joko aivan liian spesifejä tai vähintään yhtä paljon liian yleismaailmallisia kertoakseen koherenttia tarinaa. Mitään draamankaarta ei tahdo löytyä, kun hahmolle ei löydy nimeä, tapahtumia ei kuvata ja lyriikka (jos tarinankerronta irrotetaan siitä) on näin ala-arvoista. Laitan alle ensimmäisen varsinaisen kappaleen, Evilin ensimmäisen säkeistön, ja annan sinun, rakas Lukija, tehdä loput johtopäätökset itse:
Running across the dark way
Bleeding but still alive
Carry the mark of demon
Suffering through the nigh
Is it the end when all is done
When soul climb in the sky
Fighting to carry on
on the other side of the life
there is no world
-Evil
Mutta, tässä on twistini tänään: pidän Dust to Dustia yli seitsemänkymmenen minuutin kestostaan ja susipaskoista sanoituksistaan huolimatta kelpo levynä, Sign of the Winneriä parempana. Vaikka tulen harvoin kuunnelleekseni näin pitkän levyn loppuun, koska on tietty raja, minkä jälkeen geneerinen power metal ei ole enää viihdyttävää (ja se rajaa noin tunnin jälkeen vastaan), pidän kappaleista siihen asti. Erityisesti Evil, Lust for Life ja Illusion pt. II: The Call of the Wild ovat ilman mitään piruilua tai sivulauseita hyviä kappaleita. Se, että Sottolla ei ole mopo pysynyt hallussa levyä tehdessä, ei vie kuitenkaan levyin hyviltä hetkiltä merkitystä pois, ja mainitut kolme kappaletta ovat erinomaisia osoituksia siitä - jos ne kuuntelee ilman yritystä ymmärtää epäselvästi kerrottua tarinaa, ne ovat loistavia. Valitettavasti loppupuolella levy sortuu sietämättömän pitkiin kappaleisiin, joissa idea ja ajatus ei pysy yhtä hyvin matkassa kuin aiemmin, ja Miraclen ja Kingdom Comen kaltaiset eepokset ovat murtaa levyn selkärangan.
Silti Dust to Dust on power metal -fanille tutustumisen arvoinen kiekko. Sillä on vikansa, jotka kaikki kumpuavat samasta alkuperästä, eli Sotton suuruudenhulluudesta, mutta levy ansaitsee pyöräytyksen tai kaksi. Olen lukenut (kyllä, minäkin luen), että Dust to Dustia pidetään joissakin piireissä 2000-luvun power metal -klassikkona; tähän sanoisin sen, että kluttiklassikoksi siitä on ainesta, koska kuten kaikki kulttiklassikot, siinä on huomattavia vikoja, joihin oikein suhtautumalla kokonaisuudesta voi nauttia. Kyllähän Troll 2:sen voi katsoa, jos tietää mitä odottaa - sama pätee Heavenlyn lyriikoihin.
Finntroll on jäänyt minulle etäiseksi yhtyeeksi, koska peikkohumppa ei ole koskaan oikein napannut mukaansa. Se tuntuu liian kikkailulta, gimmickiltä, jonka yli sävellykset eivät kykene kurottamaan. Aiemmin käsittelemäni Jaktens tid oli juuri tällainen levy: ihan hyvä perusidea, mutta liikaa peikkohumppamaisuutta, liikaa finntrollia ollakseen hyvää musiikkia. Nattfödd on parempi levy kaikilla mittareilla kuin edeltäjänsä, ja toisinaan ehdin jopa unohtaa, että tämähän on Finntrollia. Minulle se on huomattava plussa, sillä sammalmättäillä pomppivat karvapehkot tuntuvat liian tavanomaiselta idealta suomalaisessa korvessa kasvaneelle allekirjoittaneelle, että voisin hyväksyä peikkohumppahevin konspeti huumorilla. (Kyllä, tämä oli yritykseni kirjoittaa vitsi. Ei tule Peuran pojasta koomikkoa.)
Nattfödd on Finntrollia. Siinä on kaikki, oikeasti. Se kuulostaa Finntrollilta, mutta aina kun se ei kuulosta Finntrollilta, osio päättyy ja palataan takapotkuhaitarimelodioihin ja ruåtsiksi kirottuihin kristittyihin. Peikot valtaavat maailman ja niin edelleen - hulvatonta, jos se ei olisi Suomessa poliittinen realiteetti. (Ei, en lopeta persujen rinnastamista peikkoihin, en koskaan.)
Levyn - ja samalla koko yhtyeen - tunnetuin kappale on Trollhammaren, jonka täytyy olla oma suosikkini yhtyeen diskografiasta, samalla. Näin hyvin olen perehtynyt yhtyeeseen, haha. No, ei voi mitään, koska koukuttava kappalehan se on, ja täytyy olla täysin paatunut kyynikko ollakseen huutamatta kertosäettä mukana. Kappaleeseen liittyy muuan (muka?)hauska muisto lukion viimeisen ruotsin kurssin kokeesta. Koe oli suullinen, joka pohjautui A4-lapulliseen kuvia. Minä ja kaverini (tsau, Pimu), joka oli aivan yhtä surkea ruotsissa kuin minä, pudistelimme ääneti päitämme, kun yritimme kuumeisesti keksiä jotakin sanottavaa. Keskustelun piti kestää vartin; meillä loppui sanottava ja sanavarasto kahdessa minuutissa. Änkytimme menemään yksinkertaisia lauseita, joista paremmin kieltä taitava henkilö olisi voinut puhua viikkoja, mutta me jäimme toteamaan eriasioiden nimiä. Epätoivon vimmalla osoitin kuvaa kitarasta ja sanoin: "Det äär min qittaar. Det nammet äär Trollhammaren." Kyllähän sille naurettiin - etenkin sen jälkeen, kun sain kokeesta vitosen ja kaverini nelosen. Uskon tänäkin päivänä, että pääsin kokeesta läpi Trollhammarenilla.
Nattföddia kuuntelee, vaikka en vieläkään ole innoissani Finntrollista. Monille tämä on folkkia parhaillaan, mutta itse tyydyn mieluummin vaikkapa Ensiferumin Ironiin hienovaraiseen kansanmusiikkiin tai Amorphiksen Tales from the Thousand Lakes -tyyliseen implisiittiseen kansallisromantiikkaan, jos saan valita.
En tiedä, Lukijani, kuinka kiinnostavaa on kuulla kuinka tämäkin levy on niin perkeleellisen hyvä, että tajunta halkeaa, mutta voin sanoa, että vaikka nautin erinomaisten levyjen kuuntelusta, niistä kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Siinä missä heikkoja levyjä voi kritisoida, koska on (yleensä, tietenkin) helppo selittää miksi jostakin ei pidä, hyvien levyjen kehuminen on paljon vaikeampaa, sillä mikä tekee hyvästä musiikista hyvää on vaikeammin havaittavissa ja osoitettavissa kuin huonon musiikin erheet. En tiedä, esimerkiksi, kuinka monen mielestä edellinen teksti (Diablon Eternium) oli kiinnostavaa luettavaa, joten olen ottanut muutaman päivän aikaa kuunnella Ensiferumin Ironia, jos vaikka saisin revittyä itsestäni uusia huomioita, uusia keinoja osoittaa sen toimivan, mikä toimii.
Vaan kun ei. Kuuntelukerrat menevät nyrkin puimiseen ilmassa kuin taistelisin näkymättömien nyrkkeilysäkkien armeijaa vastaan tai, vastaavasti, naapurien pelotteluun "LAI LAI HEI!" -huuteluun tai, mikä vielä hämmentävämpää, "TÄTTÄDÄDÄÄ-TÄTTÄDÄDÄÄ!" -möykkään. Samoin kuin Ensiferumin Ensiferum-debyytti, myös Iron oli tärkeä soundtrack teinivuosilleni: kaikki kappaleet pyörivät alusta loppuun ja lopusta alkuun niin monta kertaa, että pienimmätkin yksityiskohdat jäivät mieleen. Tuolloin nuoruuden huimina vuosina suosikkikappaleitani olivat Sword Chant, LAI LAI HEI sekä (jos oikein muistan) Iron; nyt, huomattavasti myöhemmin mutta ei sen viisaampana, olen valmis lyömään Peura suosittelee! -leimani koko levylle, jopa Tearsille tai välisoitolle.
Tämä levy on minulle tärkein syy, miksi olen varsin pitkämielinen Jari Mäenpään nykyiselle sekoilulle. Nerokkaille muusikoille on annettava anteeksi heidän erikoisuutensa - vaikka sitten jouduttaisiin odottamaan vuosikymmen levyä, rahoittamaan uusi studio tai mitä ikinä vastaan tuleekaan. Vuonna 2004 Mäenpää osallistui kahden levyn julkaisuun, ja minulta puuttuu toinen niistä - Iron on pitkään ollut osana kokelmaani, sillä satuin ostamaan sen ennen ystäviäni (= kulutin sen puhki, kun jo omistin kiekon), mutta Wintersunin Wintersun jäi ostamatta samasta syystä kuin Moonsorrow'n Voimasta ja kunniasta, tunsin sen jo ulkoa. Olin lainannut levyn ystävältäni Hipiltä ja ikuistanut jokaisen pienenkin yksityiskohdan mieleni kärpäspaperiin. Molemmat Mäenpään vuoden 2004 tuotokset ovat erinomaisia, mutta toinen jää tyystin vaille omaa käsittelyään tässä blogissa, paitsi jos muutaman lähiviikon aikana onnistun sen ostamaan/saamaan jostain.
Niin tai näin, en keksi mitään terveitä (tai epäterveitä, mene ja tiedä) ylisanoja Ironista. Tyly totuus on se, että vuosikymmenen kuuntelun jälkeekin se tuntuu tuoreelta ja verevältä näytteeltä oivaltavalta yhtyeeltä. Jokaisella kappaleella on selkeä idea, hyvin esitetty draamankaari ja koukkuja niin maan helvetisti. Mäenpää ärjyy, murisee, kiljuu, hempeilee ja päästää suustaan sellaista tulkintaa, että harva muusikko on koskaan kykenevä samaan; taustalle kuin läimäytetään vielä Slayer of Lightin kaltaisia murhariffejä tai Tale of Revengen neroutta tirskuvia melodioita... what's there not to adore? Ei yhtään heikkoa biisiä, 10/10.
Diablon kakkoslevy Renaissance on kelvollinen lätty, mutta ei missään nimessä erikoinen tuotos; se on peninkulmia esikoislevy Elegance in Blackia edellä, kyllä, mutta silti se jää väistämättä sivustajakatsojaksi, kun kolmoslevy Eternium iskee betonisen kakkosnelosen voimalla naamalle. Näiden kolmen levy mittainen kehityskaari on poikkeuksellisen selvä ja käyrä sen kuin nousee heikosta ensimmäisestä keskinkertaisen kakkosen kautta erinomaiseen kolmoseen.
En voi liikaa korostaa kuinka erinomainen levy Eternium on. Se on sellainen levy, jota kuuntelee vuosia myöhemmin ja ihmettelee missä pahuksen rytmissä tuokin riffi/komppi/filli/soolo/mikäikinä meneekään. Jokaisessa rallissa on oma koukkunsa, mutta kappaleita ei rakenneta pelkästään niiden varaan - kuten kertakäyttöisessä musiikissa on tapana; että säkeistöt ovat vain pakollisia väliosia kertosäkeiden välissä - vaan likimain jokaisella riffillä on tarjottavanaan jokin oma oivallus. Musiikki on progea, se on groovaavaa ja kun progeilu on tehty Meshuggahin jalanjälkiä seuraten mitä erikoisimmilla rytmeillä, groovaavuuden pitäisi uhrautua teknisen taituruuden alttarilla. Paskat. Eternium saa kyynisemmänkin jäärän vähintään nyökkäilemään tahdissa, mutta kaltaiseni ei-ehkä-ihan-niin-kyynisen jässikän se sai poukkoilemaan ympäri tyhjää huoneistoa, kunhan ensin olin sulkenut kaihitimet ja varmistanut etteivät naapurit ala epäillä perkeleen vallaneen kehoni. Vaikka olihan se tapahtunut, Diablo-niminen perkele.
Sitä luulisi, että minulla olisi jokin mukaovela pointti tässä. Vaan ei ole: Eternium on niin kova, että kaikki järkevät ajatukseni tuntuvat kaikkoavan sen sileän tien. Samalla kun hehkutan lättyä maasta taivaan kautta helvettiin, mainittakoon pakollinen nostalgiavaroitus: kun Eternium oli uunituore lätty, olin yläasteikäinen. Eräs kaverini (jos satut Joni lukemaan tätä, cheers!) oli aivan käsittämättömässä Diablon pakkokuuntelun tilassa, ja juuri nimenomaan - ja ennen neloslevy Mimic47n julkaisua käytännössä yksinoikeudella - Eterniumin pauloissa. Hän yritti tyrkyttää levyä minua, kehotti hankkimaan levyn keinoja kaihtamatta ja iski korville kuulokkeet, joista pauhasi milloin mikäkin levyn yhdestätoista raidasta. Aina kun joku tulee noin kiihkeästi päälle mielipiteensä kanssa, minussa tapahtuu vastareaktio ja välttelin puheenaihetta Diablo - olin itse samanlainen Children of Bodomista, minkä kaverini sieti luultavasti minua paremmin. Vuosia myöhemmin - olisikohan ollut 2009 - tulin sitten ostaneeksi Eterniumin ja jouduin nielemään kaikki kyyniset sanani: levy oli jopa parempi kuin kaverini oli antanut ymmärtää.
Ei Eternium täydellinen levy ole - pari viimeistä biisiä olisi voinut tarvita hieman lisätyötä; nyt ne ovat hieman fillerihtäviä, mutta vain hieman - mutta helpot kritiikit unohtuvat heti kun The Preacher iskee tärykalvoille. Tai In Flesh, jota muistan kaverini pakkosyöttäneen minulle. Jos tuleva Silvër Horizons on läheskään yhtä hyvä kuin Eternium, kuulette möykkäni missä ikinä olettekin.
Deicide aloitti uransa kolmella väkevällä levyllä, mutta viides ja kuudes levy - kokoelmastani suosiolla puuttuvat nimihirviö Insineratehymn ja In Torment in Hell - haukkasivat sitten paskaa oikein koko kansan edestä. Taustalla ei ollut pelkästään sävellysinnon puuttuminen ja riffikynän tylsistyminen, vaikka tokihan nekin ovat vaikuttaneet, vaan pääyynä lienee ollut kuuden levyn mittainen diili Roadrunnerin kanssa, jonka mielenkiinto siirtyi -90-luvun lopussa satanistisesta death metalista naamarit päässä pomppiviin iowalaisiin tai - kaikista maailman bändeistä - Nickelbackiin. Levyt ovat niin paskoja, että kun Hoffmannin veljekset saivat maiharikuviot perseeseensä 2005 (on voinut olla 2004 tai 2006, en todellakaan jaksa muistaa/tarkistaa), vastuuta paskoista levyistä heiteltiin puolelta toiselle. Sen jälkeen Deiciden levyille on kirjattu säveltäjät jokaiselle kappaleelle, siinä missä aiemmin kaikki musiikki oli koko yhtyeen nimissä.
Niin tai näin, Scars of the Crucifix on paluulevy yhtyeeltä, joka ei koskaan sanoutunut irti musanteosta tai keikkailusta. Se on ensimmäinen ei-Roadrunnerin julkaisema Deicide-tuotos ja se on selvästi pirteämpi luomus kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta on silti valovuosia erinomaisia -90-luvun alun levytyksiä. Kyllä, kappaleilla on ideoita toteutettavinaan, jonkinlainen johtoajatus ja ne eivät kuulosta siltä, että ne on sävelletty täyttämään levy, joka on pakko tehdä vain ja ainoastaan paskan sopparin takia. Silti se on vain menettelevä kiekko joskus erinomaisen yhtyeen diskografiassa.
Ensin (lyhyet) positiivisest erityismaininnat, ennen kuin sukellamme paskaämpärin pohjalle haukkumaan alkuperäisen Deicide-miehistön viimeisen levyn aivopieruja. Pidän avausraidasta Scars of the Crucifixista juuri sen yksinkertaisen murskaavan pääriffin takia - toki, se on vain suoraviivainen rytmi, mutta jumalauta kun se pakottaa niskan nyökkäilemään mukana. Myös muissa kappaleissa on hyviä osioita - vaikkapa Fuck Your Godissa (kohta käsitellään sitä enemmän) - mutta vain Scars of the Crucifix on yhtäjatkoisesti riittävän hyvä kappale sopiakseen yhtyeen paremmille levyille. Samoin päätösraita The Pentecostalin outro - siis mitä ihmettä, ambientkiipparointia, pianoa ja muutakin tunnelmaa kuin kristittyjen syömistä elävältä; ei tämä ole Deicideä! - ansaitsee hatunnoston uskalluksesta ajelehtia kapean mukavuusalueen ulkopuolelle.
Valtaosa kappaleista on turhanpäiväisiä, unohdettuja samalla sekunnilla kuin ne loppuvat. Se on, toisaalta, odotettavissakin - eihän jässikät ole enää parikymppisiä ja kiukkuisia mörököllejä, vaan keski-ikäisiä perheenisiä ynnä muita - joten en jää siihen pointtiin. Sen sijaan se, mihin jään jalkojani tamppaamaan, on Glen Benton. Ehkä hän ehti viimeisten Roadrunner-kiekkojen aikana kyllästyä yrittämään ja päättyi kirjoittamaan paskinta mahdollista lyriikkaa ihmiskunnan historiassa ja, kun kerran luovutetaan, niin luovutetaan kunnolla ja annetaan artikulaation lipsua aidoksi mölinäksi. Bentonin örinä ei sisällä äänteitä, pelkkää mölinää, jonka päälle on sitten kirjoitettu lyriikat - ikään kuin hän lausuisi sanoja, ja hölmö ihmiskorva kyllä kuulee ne sieltä pelkä suggestion voimalla. Mutta, vaikka soundi olisi brutaali, mikään ei anna anteeksi Fuck Your Godin kaltaisia mukarankkoja tilityksiä. Mihin katosi ymmärrettävä kiukku, missä on rohkea provosointi? Ei täällä ainakaan - nussi jumalaasi. Kymmenessä vuodessa Benton muuttui aidosti kovasta jätkästä itsensä parodiaksi - joskaan en sanoisi tätä hänelle päin näköä, hän söisi minut elävältä.
Scars of the Crucifix oli tarpeellinen korjausliike merkityksettömyyteen lipuneelle yhtyeelle. Se ei kuitenkaan seiso omilla jaloillaan kuin bändihistoriansa kautta, vaan on valitettavan tympeää kuultavaa alusta loppuun, muutamilla kirkkaammilla hetkillä värjättynä.
Siinä missä monet karsastavat erinomaist Damnation and a Day'tä, minulle tuo kiekko on vuosien saatoissa osoittautunut parhaiten kuuntelu kestäväksi kokonaisuudeksi ilmiselvistä heikkouksistaan huolimatta. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa ensimmäisestä levymittaisesta kosketuksestani Dani Filthin sisäavaruuteen: Nymphetamine on heikko levy. Helvettiä tässä kaunistelemaan: paska mikä paska.
Yksi ongelma, jonka molemmat levyt omaavat, on aivan sietämätön ylimittaisuus. Siinä missä Damnation and a Day tuntui tarvitsevan pitkän mittansa kertoakseen tarinan ja kappaleista löytyi aina sieltä ihan loppupuolelta uusia ideoita tai jippoja, Nymphetamine on kuultu puoleenmatkan krouviin mennessä. Aina välillä yksittäiset hyvät oivallukset hukkuvat ihka-aidon filleripaskan alle. Otetaan heti levyn toinen varsinainen kappale: yli seitsemänminuuttinen Nemesis, joka ei tahdo millään lähteä käyntiin, ja jää samojen B-luokan riffien pyörittelyksi ja turhan kertosäkeen ("Black is my heart / I am Nemesis") hokemiseksi. Pahin paskakokkare ja samalla analogia koko levylle on Nymphetamine (Overdose). Siinä missä musavideoversio (joka löytyy "bonusbiisinä" levyltä) Nymphetamine on kelvollinen, hetkellisesti loistava kappale, levyversio sisältää täysin, absoluuttisen, kaikilla olemassaolon tasoilla turhan intron ja outron; niillä neljä- viisiminuuttinen kappale venytetään jumalauta yhdeksään. Miksi? Mitä Paul Allender ja Dani Filth ovat ajatelleet dumpatessaan jämäriffejä levyn muutoin kenties parhaan biisin alkuun ja loppuun?
Muutoinkin levy kuulostaa kierrätyskeskuksen jätemyllyltä: sama paska pyörii uudelleen ja uudelleen, jokaisen pyöräytyksen myötä menettäen jotakin itsestään. Ei Gabrielle, English Fire tai Filthy Little Secret täysin paskoja veisuja ole, mutta jos ne olisivat Nympetaminen sijasta Midianilla tai Damnation and a Day'llä, ne luokiteltaisiin fillereiksi. Jos ylimittainen nimikkoraita unohdetaan, Nymphetaminen kirkkain hetki on avausraita Gilded Cunt, joka sentään onnistuu repimään hyvää tulitusta edes hetkellisesti eikä hoipparoi puolittain loppuun saatetusta tunnetilasta toiseen kuten Gabrielle tai melkein mikä tahansa muu levyn kappale.
Muistan kuulleeni vuoden 2011 tietämillä väitteen, että Cradle of Filth tekee kaikki levynsä ja biisinsä samalla sapluunalla. En ymmärtänyt väitettä ennen kuin kuuntelin tänä aamuna lenkin yhteydessä Nymphetaminen. Kaikki biisit ovat samalla tavalla heikkoja, kärsivät samoista ongelmista ja sävellysten selviä puutteita yritetään korvata puna-armeijamaisella ajattelulla, että silkka määrä korvaa kyllä laadun ongelmia. Ei korvaa, vaan ne vähät hyvät ideat katovat vyöryn jalkoihin, tallaantuvat ja menettävät muotonsa. Pisaraakaan liioittelematta ottaisin puolituntisen levyn Gilded Cuntin kaltaisia sävellyksiä kuin seitsämänkymmentäviisi-vitun-minuuttia geneeristä, generaattorin suoltamaa kuraa, jolle on annettu nimi Nymphetamine.
Tähän asti Behemothin levyt ovat kehittyneet tyylillisesti eteenpäin, vaikka kehitys on ollut hyvin hienovaraista tottumattomalle korvalle: raa'asta Satanicasta yhtye päätyi erinomaisen Thelema.6n kautta aitoon moderniin death metaliin runttaavan Zos Kia Cultusin myötä. Kolmessa levyssä selvä tarinankaari - vaan mihin vie Demigod kehitystä? Apinoinnin, toisen modernin death metal -yhtyeen mukailun suuntaan.
Ensin, kuitenkin, ne hyvät puolet: Demigod on hyvä levy, koska se on täynnä hyvin tehtyä death metalia. Tuotantoarvot ovat kohdillaan, kappaleet erottuvat toisistaan selkeämmin kuin vaikkapa Thelema.6lla - niin parhaat kappaleet ovat parempia kuin edeltäjien parhaat, mutta heikommat ovat heikompia kuin edeltäjien heikoimmat. Monille casual- ja hardcore-faneille Demigod onkin ultimaatinen Behemoth-kokemus, koska siinä Satanicalla alkanut kehitys saa huippunsa, ja seuraavat kiekot enemmän tai vähemmän vain maustavat luotua soppaa hieman toisin raaka-aineiden pysyessä samoina. Miksi, siis, en innostu, vaikka olen pitänyt kaikista kolmesta edeltävästä levystä? En tiedä täysin; minulla on, tietenkin, joitakin syitä, mutta ne eivät ole edes yhteen kasattuina totaalisia dealbreakerita.
Isoin ongelma on Nergal - tarkemmin sanottuna hänen örinänsä. Okei, herran murinat eivät ole koskaan olleet mitään ylimaailmallisen loistavia, mutta nyt niistä on onnistuttu imemään elämä pois. Ne kuulostavat miksatuilta, masteroijan ja kovan studiotyön tulokselta, ei oikealta, epäinhimilliseltä murinalta. Niin paljon kuin vihaankin sanaa "orgaaninen" kuvaamaan musiikkia, sitä juuri Nergalin örinä kaipaa: se on liian täynnä, liian koneistettu, liian poissaoleva. Jos kuuntelee ensin Ross Dolanin (Immolation) örinää ja siirtyy suoraan Demigodiin, huomaa aivan varmasti eron. En tiedä kuulenko omiani, mutta luulen, että aina kun Nergal avaa suunsa, monta Nergalia tukee hänen möykkäänsä. Siinä missä Blind Guardian onnistui Hansi-armeijansa kanssa A Night at the Operalla, örinä ei toimi samalla tavalla, ainakaan yhtä hyvin "stemmoilla". Tehokeinona, toki, mutta ei jatkuvasti. Siinä samalla artikulaatio kärsii pahasti; Slaves Shall Serven intro on täyttä siansaksaa.
Mutta siitä apinoinnista. Tämä on aikamoista pilkun nyhväämistä, mutta tuleeko kenellekään muulle Demigodista mieleen Nile? Okei, yhtyeet ovat erilaisia - ihan jos sävellyksistä lähtee - mutta etenkin päätösraita The Reign ov Shemsu-Hor menee ihan nileilyksi (kyllä, yritän lanseerata omaa verbiä Nilen kopinoinnille). Jälleen, ei siinä mitään, että lainaa parhaalta ja innovatiiviselta bändiltä, mutta tärkeämpi kysymys on miksi Nergal sortui tähän ratkaisuun? Behemothin oma identiteetti oli niin vahva, vaarallinen mutta tarttuvuutta unohtamaton black-death-jyrä, niin miksi pakotettuja "itämaisia" mausteita? Oliko Nergal, meidän muiden tavoin, In Their Darkend Shrinesiin, että oli pakko päästä fanittamaan ihan omalle levyllekin. Ja hankkia Karl Sanders tiluttelemaan XULiin.
Molemmat valitukseni ovat lopulta varsin pieniä, sillä Demigod on hyvä levy, ja sisältää yhden Behemothin parhaista kappaleista, Conquer All. Lievää tasapaksuutta (death metalin tyyppitauti) lukuun ottamatta Demigodia voi suositella tutusmista varten. Kenties et koe Nergalin jatkuvaa taustatukea ärsyttäväksi, ja olet liian keskittynyt erinomaisiin riffeihin ja rumputuleen.
The Human Equation on erinomainen levy - isketään se heti kättelyssä kehiin. Kaikki, mitä tässä tekstissä nillitän, on pelkkää toiveajattelua, haihattelu siitä kuinka levy voisi olla vieläkin parempi. Siispä, kuten aina, olkaa varoillanne siitä, mitä sanon faktana tai tavalla tai toisella yksiselitteisesti; The Human Equation olisi jotakuin 99 bändille sadasta uran huippukohta, tuotos, johon kaikkea muita verrataan. Ayreon-fanien keskuudessa on vahva klikki, jonka mukaan näin juuri on - että The Human Equation on paras tuotos, mitä Ayreon tai mies bändin takana, Arjen Anthony Lucassen, on koskaan säveltänyt. Minä en, kuten varmasti on rivien välissä luettavissa, kuulu tähän klikkiin, vaan (jälleen) pieneen vähemmistöön suuremman fanikatraan keskuudessa... mutta siitä joskus toiste.
The Human Equation on siinä mielessä erilainen Ayreon-levy, että se ei pidä sisällään pitkää ja monipolvista scifi-tarinaa, vaan pitkän ja monipolvisen ihmissuhdedraaman ja kasvutarinan. Tiedän, kuulostaa aivan järkyttävän tylsältä, mutta koeta kestää, sillä seuraavassa lauseessa homma muuttuu kiinnostavaksi: jokaiselle tunteelle on oma laulajansa. Eikö heti mennytkin kiinnostavammaksi, hmm? Päähahmo, nimetön Minä (James LaBrie Dream Theaterista), joutuu auto-onnettomuuteen ja levyn kaksikymmentä kappaletta käyvät läpi hänen koomansa kaksikymmentä päivää, joiden aikana hän elää/kokee elämänsä uudelleen, lapsuudesta onnettomuuteen johtaneisiin tapahtumiin. Kuten tuli sanottua, jokaiselle tunteelle (ja hahmolle, jotka ovat selvässä vähemmistössä) on oma laulajansa, ja kun solistikatraasta löytyy nimiä kuten Devin Townsend ja Mikael Åkerfeldt, ei liene tarpeen selitellä miksi The Human Equation on kuuntelun ansainnut.
Valitettavasti, kuitenkin, vaikka kappaleet ovat pääosin erinomaisia, massiivinen kokonaisuus ei kanna aivan loppuun asti. Ensimmäisellä levyllä on joitakin aivan käsittämättömän hienoja veisuja, samoin toisella (mieleeni tulevat School, Love, Trauma ja Loser), mutta kokonaisuus ei ole yhtä onnistunut kuin eräällä toisella Ayreon-levytyksellä. Tahtoisin kovasti, todella kovasti pitää levystä enemmän kuin pidän, mutta vaikka miten istun alas ja antautudun tarinalle, se viimeinen puserrus mestariteosluokkaan jää uupumaan.
Kenties paras tapa yrittää avata näkemystäni on esimerkin kautta: kappale Loser, toisella levyllä (päivä 16), on aivan älyttömän hieno alusta loppuun. Paitsi - ja tämä on iso PAITSI - se vitun kiipparisoolo, joka on aivan järkyttävää kuultavaa. Soolo on liian pitkä, aivan karmealla, riipivällä soundilla soitettu ja siitä ei löydä groovea tai koukkua vaikka kuinka etsisi. Sama koskee koko levyä, valitettavasti: siinä missä ihannoin Devin Townsendiä ja hänen kaikkia seitsemääkymmentäviittä miljoonaa ääntään, hän jää sivustakatsojaksi tasan sillä sekunnilla kuin Mikael Åkerfeldt avaa viemärinsä Traumassa. Myös muutamat muut solistit jäävät turhaan sivuosaan tai ylinäyttelevät tai mitä ikinä - ei paljoa, mutta juuri sen verran, että särähtää korvaan ja illuusio, matka päähahmon mieleen särkyy.
Mutta, kuten alussa havaitsimme, tämä kaikki on silkkaa nillitystä, muotoseikoista valittamista. The Human Equation on millä tahansa asteikolla liki täydellinen levy - painottamattomalla asteikolla 1-10 levy on heittämällä 9:ssä, jopa ylikin. Se, miksi tässä tekstissä kuitenkin keskityn (pieniin, I give you that) ongelmiin, johtuu siitä, että The Human Equation voisi olla kympin levy, yksi niistä harvoista, mutta se ei ole. Toisin kuin 01011001.
Tämä teksti on pelkkä tynkä, koska kirjoitin juuri äskettäin (= tämän kevään aikana) levyarvostelun Wizardin Odinista Imperiumi.netiin. Mielipiteeni levystä voi käydä lukemassa täältä: http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=15991
Lisäksi lyhyt muka-hauska tarina levyyn liittyen: en näet omista enää kiekon fyysistä kopiota, koska se varastettiin minulta. Ei, kukaan ei tullut kotiini, etsinyt levyhyllystäni juuri kyseistä lättyä (kukapa sen nyt niin kovin haluaisi?), vaan autoni varastettiin alkuvuonna 2010 Hyvinkäällä. Muutamaa viikkoa myöhemmin samainen kaara löytyi parinsadan metrin päästä paikasta, johon olin sen parkkeerannut; rosmojen mukaan oli lähtenyt sisätilalämmitin, stereot, Odin sekä (tätä viimeistä en jaksa käsittää) kaksi itsepolttamaani kokoelmalevyä täynnä sekalaisia metalliveisuja. Sen jälkeen tarkoitukseni on ollut ostaa levy takaisin, jotta voisin osoittaa sitä hyllyssäni omahyväinen hymy kasvoillani - ikään kuin olisin päihittänyt katalat roistot - mutta pirulaista levyä ei löydy mistään siedettävään hintaan, joten hankkiminen on jäänyt. Nyt, tosiaan, Imperiumin kautta minulle siunautui mahdollisuus poimia Odinin remasteroitu versio. Hähää, siis, te nyky-yhteiskunnan hylkiöt, jotka päätitte anastaa -90-luvun alun Nissan Primeran ja parkkeerata sen laittomaan ruutuun tien varteen, ja koitte tarpeen anastaa mukaanne kaksi täysin arvotonta cd-r:ää täynnä Manowarin, Behemothin ja tiesminkä bändien jämäkappaleita. Näytän pitkää nenää teille näyttöpäätteeni takaa, ettäs tiedätte!
P.S. Kyllä, minä yritän epätoivoisesti olla hauska. Epäonnistun siinä usein, tiedän.
P.P.S. Kolmassadas teksti!
Trollheim's Grott on siitä erikoinen yhtye, että vaikka se on omassa hyvin nichessä alaryhmässään laadukas poppoo, harva tuntuu edes tuntevan koko sakkia, laadukkaista kiekoista ja pääjehu Spellgothin aktiivisuudesta muissa bändeissä (nimellisesti Horna ja Turmiön Kätilöt). Voitaisiin puhua siis kulttiyhtyeestä, sanan varsinaisessa merkityksessä, mikä taitaa olla black metal -pumppujen tavoite. Mutta, kuten olen varmasti blogin aikana osoittanut monesti, en ymmärrä kunnolla black metalia musiikillisesti, mutta esteettisesti toki. Ehkä se heijastelee siis pitkää varjoaan näkemyksiini Trollheim's Grottin kaltaisten yhtyeiden tuotannosta; tavallista laajempi lähdekritiikki on suositus.
Minulle Bizarre Troll Techonology on nostalginen kokemus, sillä tuo levy oli ensimmäisiä (ja ainoita, sanottakoon sekin) aidosti ug:tä blackiä mitä olen kuullut. Se tuntui vaaralliselta, pelottavaltakin neljätoistavuotiaasta minusta, jolle raskainta musiikkia sitä ennen oli Cradle of Filth ja Dimmu Borgir. Vastaavasti Bloodsoaked & Ill-Fatedin ostin 2015, kun satuin näkemään erään helsinkiläisen levy- ja musakrääsäkaupan alennuslaatikossa; ajattelin, että sainpahan nyt tämänkin kokoelmiini, pitkän odotuksen jälkeen - ajan, jolloin en oikeastaan etsinyt levyä sen kummemmin, mutta tiedostin patologisen tarpeeni sen hankkimiselle. Perspektiivini Trollheim's Grottin levyihin on siis täysin toisistaan eroava: ensimmäisen kuulin teini-ikäisenä ja se oli silloin jotakin (lähes) täysin uutta, toisen kuulin ensikertaa täysi-ikäisenä, ja Imperiumi.netin toimituskaartilaisena, karaistuneena pornogrindiin ja Torsofuckiin.
Sanon suoraan, että pidän Bizarre Troll Technologysta enemmän, koska minulle sen sävellykset ovat kaivertuneet syvälle alitajuntaan ja nostalgian ohikin se kuulostaa edelleen kelvolliselta kiekolta. Bloodsoaked & Ill-Fated on vain yksi kevyellä industrial-elementillä maustettu black metal -levy. Ensimmäinen levy tuntuu yhtä kokeelliselta, innokkaiden nuorukaisten luovalta hulluudelta, toinen jää "vain" perusvahvaksi black metal -levyksi, vaikka musiikillista eroa edeltäjään on vain marginaalisesti (lähinnä vähäiset puhtaat laulut ovat kadonneet ja blastbeatin määrä on kasvanut). Olen ymmärtänyt, että yleisesti (molempien fanien keskuudessa) toista levyä pidetään ensimmäistä parempana, onnistuneempana ja omaperäisempänä, joten kenties sinun kannattaa uskoa heitä - he saattavat tietää mistä puhuvat.
Tämä teksti ei puhu niinkään Trollheim's Grottin toisesta levystä kuin nostalgian väärentävästä perspektiivistä: se musiikki ja ne levyt, jotka sykähdyttivät vuosina menneinä, kuulostavat paremmilta kuin ne, joihin tutustuu vasta myöhemmin, vaikka absoluuttisella taiteellisella mittarilla (jota ei ole) ne olisivatkin heikompia. Kehotan kaikkia lukijoitani (teitä molempia) tunnistamaan milloin jokin levy kuulostaa nostalgiselta ja milloin hyvältä omilla ansioillaan - ei ole mitään häpeää myöntää, että joitakin levyjä tai musiikkityylejäkin kohtaan on nostalginen ja se hämärtää omaa arvostelukykyä. Sen sijaan on häpeä olla tiedostamatta omien näkemyksien pohjaa - en väitä, että aina kykenen itse näkemään todellisia syitä mielipiteitteni takana, mutta ainakin pyrin siihen.
Kuten edellisestä tekstistä (toivottavasti) tuli ilmi, pidin Elements pt. Issä siitä, että vaikka se kuulosti jatkuvasti Stratovariukselta, se ei silti kuulostanut "vain" Stratovariukselta - se oli jotakin uutta, ollessaan kuitenkin jotakin vanhaa, jotakin tuttua. Kaksoislevyn ensimmäisellä levyllä yhtye pyrki laajentamaan horisontteja kaikkiin mahdollisiiin suuntiin samaan aikaan, ja vaikka onnistumisesta voidaan olla montaa mieltä, yritystä on pakko kunnoittaa sellaisenaan. Kaikesta nostalgisoinnistani ja levyn selvistä heikkouksista (nimellisesti, Eagleheart) huolimatta Elements pt. I tuntuu hyvältä levyltä.
Enter Elements pt. II, turvallisempi ratkaisu, perinteisempi Stratovarius-levytys. Siinä missä ensimmäisen osan kappaleet eivät olisi millään sopineet (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) millekään toiselle yhtyeen levylle, samaa ei voi sanoa toisesta osasta: kaikki se horisonttien laajentaminen, kokeilunhalu ja yllätyksellisyys, mikä teki ensimmäisestä puolikkaasta kiinnostavan, lahdataan samaan joukkohautaan kaikkien ei fanien suosiossa olevien taiteellisten kokeilujen kanssa (Show Your Colours, The Unspoken King, Illuid Divinium Insanus sekä kaikki mitä Metallica on vuoden 1988 jälkeen tehnyt jne.). Elements pt. II on tuttu, pääosin turvallinen Timo Tolkki -aikainen Stratovarius-levytys: se ei tarjoile mitään, mitä ei jo löytyisi Episodelta, Destinyltä tai Visionsilta. Juuri siksi se on huono levy, vaikka se ei ole.
Elements pt. II voisi olla erinomainen levy, jos sitä ei olisi puolipakolla sidottu osaksi kaksoiskiekon kokeellisempaa ja uskaliampaa ensimmäistä osaa; ykkösen jälkeen kakkonen tuntuu turhalta (ja ei, tässä ei ole mitään seksuaalista allegoriaa, vaikka nyt, lauseen kirjoitettuani, sen huomaankin, haha). Jos kakkososa olisi sen sijaan tehty esimerkiksi Visionsin ja Destinyn väliin, se kuulostaisi varmasti freesimmältä, paremmaltakin, levyltä, sillä se ei joutuisi alituiseen vertailun vastinparinsa kanssa. Kappaleet itsessään ovat hyviä, hetkellisesti jopa erinomaisia, mutta joukkoon on eksynyt makuuni muutama turhan häppyhäppyjoyjoy-lollottelu (Liberty) sekä rasittavan pitkä ja yksiuloitteinen balladi (Season of Faith's Perfection), ja lisäksi Alpha & Omega junnaa minuutin liian pitkään - mutta muuten valittamista ei juuri ole. Esimerkiksi sinkkulohkaisu I Walk to My Own Song on peninkulmia Iigelhaartin edellä, ja Awaken the Giantin pääriffi on raskas ja suuri, kuten Soul of Vagabondin.
Jälleen olen sortunut kahden levyn vertailuun, mikä - näin olen ymmärtänyt - on rasittavaa luettavaa. Niin tai näin, jos levy nimetään toisen "kakkososaksi", sen pitäisi kestää vertailu ensimmäiseen osaan; Elements pt. II ei kestä. Siinä missä kaksoislevyn ensimmäinen osa osoittautui paremmaksi kuin muistin, toinen osa oli juuri niin tarpeeton kuin muistin.
Elements-levyt ovat Stratovariuksen (ainakin Timo Tolkki -aikaisen Stratovariuksen) suurin ja kunnianhimoisin urakka: kaksi levyä, kaksi tyyliä (jotka molemmat on tunnistettavissa Stratovariukseksi) ja kaksi ääripäätä, joita levyt työntävät kauemmas toisistaan. Levyt julkaistiin saman vuoden aikana - jos en väärin muista, ensimmäinen osa julkaistiin keväällä ja toinen osa syksyllä - ja onkin luonnollista katsella niitä yhtenä kokonaisuuteena, mutta blogin (ja täten minun) rajoitteiden takia, kirjoitan molemmille levyille omat tekstinsä, joskin jatkuvasti reflektoiden edes-takaisin.
Elements pt. I on levyistä sinfonisempi, epästratovariusmaisempi. Sen noin tunnin kesto koostuu yhdeksästä kappaleesta, joka pitää sisällään radiohitin Eagleheart (tai, kuten Timo Kotipelto sen lausuu, Iigelhaart) sekä alle neljäminuuttisen instrumentaalin, Stratofortressin. Ytimessään Elements pt. I on hitaampi, monumentaalisempi ja mahtipontisempi kuin mikään, mitä Timo Tolkki on ennen tai sittemmin säveltänyt. Papillonin ja Fantasian kaltaiset hempeämmät ja "eeppiset" (oi, kuinka vihaankaan tuota sanaa) jättiteokset ovat vain yksi puoli, sillä vaikka pysyttäisiin hitaammissa veisuissa, Soul of Vagabond omaa Stratovariuksen raskaimman pääriffin, jollaisesta Machine Headin kaltaiset junttametallibändit ovat kateellisia. Tietenkin levyltä löytyy sitä tavallisempaa, nopeaa ja ilmiömäistä instrumenttien hallintaa, jollaisena minä aina Stratovariuksen olen muistanut, mutta nekin viedään askeleen tai kaksi pidemmälle: Kotipelto taitaa laulaa korkeimmat nuottinsa Find Your Own Voicessa ja Stratofortress haastaa Speed of Lightin omissa kirjoissani Tolkin ällistyttävimpänä kitarataiturointina.
Elements pt. I on liian pitkä, ja se on fakta: yhdeksän biisiä ja tunnin kesto on turhan paljon, kun joukossa on ns. vaikeasti sulateltavia jättieepoksia a'la kaksitoistaminuuttinen Elements ja Papillon. Levy ei ole kuitenkaan pilattu mammuttitaudilla, vaan vaikka horisontit ovat entistäkin kauempana toisistaan, kokonaisuus ei tunnu hajanaiselta, irtonaisten ideoiden kokoelmalta. Tiedän, että monet eivät pidä levystä juuri sen keston ja erilaisuuden takia, mutta jos totta puhutaan, minulle se on avautunut kunnolla vasta aikuisiällä, vuosia ensikuuntelun jälkeen. Se on kasvanut kahdentoista vuoden on/off-kuuntelun aikana jokaisella pyöräytyksellä paremmaksi, kunnes a-haa-hetki noin kaksi vuotta sitten avasi portit ja päästi lopullisen ymmärryksen sisään. Nykyään olen sitä mieltä, että levy saattaa hyvinkin olla Tolkin ja Stratovariuksen (ainakin Tolkki-aikaisen... mutta siitä myöhemmin lisää) paras tuotos. Kyllä, minä sanoin tämän, vapaaehtoisesti.
Miksi se ei olisi totta? Kotipelto laulaa paremmin kuin koskaan, sävellykset osuvat maalitauluun ensikuuntelulla mutta jäävät kytemään takaraivoon ja vaikka joukossa on kauneusvirheitä (erityisesti turhan hittihakuinen Eagleheart), kokonaisuus on riittävän napakka ja riittävän väljä elääkseen mutta napatakseen mukaansa. Myönnän, toki, jääviyteni: Elements-levyt olivat ensikosketukseni Stratovariukseen pakollisen Black Diamondin ja Hunting High and Low'n ulkopuolella ja vaikka en pitänytkään kummastakaan kiekosta aluksi, ne ovat kasvaneet vuosien kuluessa, erityisesti ensimmäinen osa. Toki olen nostalginen Soul of Vagabondia ja Eagleheartia kuunnellessani, mutta miksi sitten olen niin kovin vakuuttunut Fantasiasta tai Elementsin kuoroista, jos en ole nostalginen niistä? Juuri niin: koska ne ovat hyviä kappaleita.
P.S. Kyllä, kansikuva on aneeminen, mutta yhdistettynä toisen osan kanteen, ne muodostavat näppärän kokonaisuuden. Silti, en voi olla ihmettelemättä kuinka kauas yksi kaikkien aikojen parhaita metallilevykansitaiteilijoita (Derek Riggs) ajautui tekemään susirumia tietokoneräpellyksiä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin.
Strapping Young Ladissa (ja samalla myös Devin Townsendissä) minua eniten kiehtoo luova hulluus: esimerkiksi kakkoslevy City on sellainen kuuntelukokemus, että sen jäljiltä ei tiedä mihin maailmankaikkeuteen on tullut eksyttyä, mutta ei se mitään, koska hymy on kasvoilla kova. Pilke on silmäkulmassa ja kieli poskessa taukoamatta, ja kun paketti kuorrutetaan taitavalla musisoinnilla ja vähintäänkin erikoisilla sovitusratkaisuilla, kasassa on loistopaketti. SYL, noin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen julkaistu Strapping Young Ladin kolmoslevy, sen sijaan ei ole samanlainen happotrippi teknosienimaassa kuin edeltäjänsä ja siltä puuttuvat Love?n kaltaiset koukuttavat hittibiisit; vastaavasti kokonaisuutena levy on tasapainoisin ja huolellisimmin rakennettu kaikissa Strapping Young Ladin levyistä.
Mutta sitä minä en halua Strapping Young Ladilta, kuten on tullut jo todettua. SYL on huono levy, jos sitä kuuntelee jatko-osana Citylle tai korvikkeena Alienille, mutta jos sen irrottaa jatkumosta, siitä pystyy nauttimaan täysin rinnoin. Eikö olekin erikoinen virke? Totta se silti on: vaikka levykokonaisuus on kuinka tarkkaanharkittu (tai ainakin luo illuusion sellaisesta toiminnasta), se ei ole yhtyeensä paras kiekko, koska se kuulostaa vähiten hullun kanadalaisen maestron kynästä tulleelta.
Ei sillä, tokihan levyltä löytyy tyypillistä townsendmäistä kieroilua ja huumoria, mutta kertaakaan nappulat eivät naksahda asentoon All Hail the New Flesh tai Oh My Fucking God. Otetaan esimerkiksi kenties suosikkiraitani SYLiltä, Aftermath, joka on lopulta yksinkertaisen riffin oivallista toistamista ja erinäisillä jipoilla maustamista... mutta missä on se täyskahjo sekoilu? Samanlaisen kappaleen olisi voinut tehdä monikin muu yhtye, ei vain Kanadan jotakuin ainoa lahja musiikkimaailmalle (muistetaan, että em. valtio on suoltanut radioihin Justin Bieberin ja Bryan Adamsin sekä - mikä pahinta - Nickelbackin).
Ehkä on väärin arvioida hyvää levyä huonommaksi kuin se onkaan, koska se ei ole sellainen kuin siltä ensikäsittelyssä odottaisi. Totuus on, että SYLiä kuuntelee oikein mielellään, mutta se juuri onkin ongelman ytimessä: Strapping Young Ladin pitäisi pysäyttää kuulijansa hengitys, potkia tätä naamaan rautabootsilla tai mitä ikinä - sen sijaan yhtye teki levyn, jota on liian helppo kuunnella, joka on liian tavanomainen, liian tyypillinen ollakseen peräisin Devin Townsendin kynästä. En tiedä tarkalleen mitä odotin, kun levyn hankin, mutta SYL on vuosien saatossa jäänyt lähes tyystin vaille kuuntelua, koska siltä puuttuvat täydellisen hulluuden hetket mutta myös parhaat yksittäiset koukut. Se on välilevy, pelkään, mutta hyvä sellainen; helvetti, jos levy olisi laitettu jonkin toisen bändin nimiin, pitäisin sitä erinomaisena.
Nykyään tuntuu vahvasti siltä, että Sonata Arctica on faniensa vanki. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka Sonata Arctica soitti neljällä ensimmäisellä levyllään kelvollista huippumelodista power metalia, se kuulostaa helposti... no, Sonatalta, huonolla tavalla. Yhtyeen maine on, ainakin oman sukupolveni keskuudessa, toistuvasti ollut "(esi)teinityttöjen ensimmäinen hevibändi". Kysymys onkin: miksi? Miksi juuri Sonata Arctica on saanut teinitytöt faneikseen ja vieraannuttanut karvaiset, kaljamahaiset ja kaljuuntuvat keski-ikäiset "oikeat" faninsa, ne jotka, kuin hipsterit, tykkäsivät bändistä ennen kuin kukaan muu edes tiesi siitä mitään. Yritän tässä tekstissä arvioida syitä Sonata Arctican tyttösuosioon, pääasiassa referoiden Winterheart's Guildiin (joka on kelvollista poweria, vaikka en siitä millään tahdokaan innostua); tahdon muistuttaa heti kättelyssä, että en yritä arvottaa alle kirjattuja huomioita sen huonommiksi tai paremmiksi, pelkästään ominaisuuksiksi musiikissa.
1. Tony Kakko on yhtäkuin Sonata Arctica: hän säveltänyt ja sanoittanut jotakuin kaikki yhtyeen kappaleet; häneen personifioituu joukko taitavien muusikoiden taitavaa musiikkia, halusi hän sitä tai ei. Kakon henkilökohtainen karsima vetoaa nuoriin naishenkilöihin - ainakin näin olen kuullut useasta, toisistaan tietämättömästä lähteestä, koska mitään omaa havaintoa en tästä voi/osaa tehdä. Silti Kakon "söpöys"/"ihanuus" ei voi olla olematta vaikuttamatta.
2. Kakon ääni on helposti lähestyttävissä, suorastaan popahtava. Hän ei laula rankalla raspilla (kuin ajoittain), hänen äänessään ei ole halfordmaista kirkaisuja (kuin ajoittain) ja hän ei laula dickinsonmaisella operettitekniikalla; jos hän laulaisi pop-rock-yhtyeessä, hän ei tuntuisi olevan kovin pahasti väärässä bändissä, mitä ei voi vaikkapa Timo Kotipellosta sanoa. Tämä helpottaa monille siirtymistä perinteisemmästä rock-musiikista metallin pariin.
3. Kappaleet ovat, samaten, helposti lähestyttäviä - etenkin ne "hittibiisit" (Winterheart's Guildilla Broken ja Victoria's Secret). Erityismaininnan ansaitsevat kuitenkin (puoli)balladit (Winterheart's Guildilla etenkin The Misery) - nämä kappaleet eivät eroa suuresti tyypillisemmistä radionyyhkyveisuista, joita kuka tahansa tällä vuosituhannella (tai edes 1980-luvulla) radiota kuunnellut tunnistaa. Jälleen, helppo siirtymä sfääristä toiseen.
4. Erityisesti balladeissa sanoitukset ovat varsin... epämetallisia, popahtavia - sellaisia, jotka vetoavat tunne- ja hormonikuohujen valtaamiin teineihin. Aikuiselle, jotakuin tasapainoiselle ja metallia aktiivisesti kuuntelevalle miehelle The Miseryn rakkaudentunnustukset ynnä muut eivät voi olla kuulostamatta (pahoittelen seuraavaa kielikuvaa, mutta se on mielikuvani, joten here goes) "teinipimpsan kostuttamiselta".
Winterheart's Guild, kuten kaikki Sonata Arctican levyt aina Jani Liimataisen lähtöön asti, on laadukas melometallikiekko. Sen kuuntelee vaivatta läpi, hyräilee mukana ja naputtelee jalalla lattiaa. Mutta minusta "tr00 power metallistille" Sonata Arctican merkitys on pieni - koska yhtye on Stratovarius 2.0. aina vuoteen 2007 asti, jonka jälkeen siitä tulee jotain muuta, mutta en mene siihen - mutta sen sijaan porttina metalliin yhtyeen asema on kiistaton: harva muu yhtye (ainakaan Suomessa; kenties Lordi, mene ja tiedä) on onnistunut houkuttelemaan yhtä monta taviskuuntelijaa metallin pariin. Monet heistä ovat jääneet sekundadiggailun asteelle, mutta silti joukko, jonka kokoa en lähde veikkailemaan, jäi Ainoan Oikean Totuuden (tm) luo, löysi muita yhtyeitä ja on täysverisiä metallisydämiä. Oli yhtyeestä mitä mieltä tahansa, uusien metallisydämien löytäminen ja tuutorointi on äärettömän kunnioitettavaa ja loputtoman tärkeää.
Six Feet Under ei ole koskaan nauttinut suurta suosiota death metal -fanien keskuudessa: heille yhtyeen möreä räminä ei edusta death metalia, vaikka vire on matala, tuplabasarit tamppaavat ja Chris Barnes örisee jotakuin samalla tavalla kuin aina. Yhtyeen maine on niin huono, että Bringer of Bloodilla on Metal-Archives.com:ssa arvosanakeskiarvona 39%. Onko se niin huono, todella?
Kyllä ja ei: jos levyä kuuntelee death metalina, se on paskaa, oi kuinka onkin paskaa! Mutta sitä ei pidä kuunnella death metalina - siinä missä True Carnage vielä kuvitteli olevansa jotensakin vakavasti otettavaa (bah!) döödistä, Bringer of Blood on aitoa death 'n rollia, d-vireellä ja mahtavalla möreydellä vedettyä rokkia. Miten muuten on mahdollista selittää groovaava Amerika the Brutal tai oma suosikkini My Hatered? Ei, tämä ei ole death metalia, tämä on AC/DC:tä tuplabasareilla! Miksi siis kuvitella, että levy on susipaska döödiskiekko, kun se on lievästi ulosteelta haiskahtava rokkilevy örinällä?
Kappalemateriaali on heikkoa, korkeintaankin välttävää, ja molemmat kelvolliset kappaleet hukkuvat turhanpäiväisiin fillereihin - se, että alle kolmevarttinen levy voi tuntua tunnin mittaiselta, ei mairittele ketään. Bringer of Bloodia jaksaa puoleen väliin asti, mutta viimeistään Uglyn tiimoilla anteeksiantavin kuulija heittää toivon paremmista kappaleista nurkkaan. Aina siellä ja täällä on välähdyksiä sävellyksistä, jotka olisivat voineet olla - erityisesti Murdered in the Basementin tomikomppi ja Escape from the Graven fiilistely - mutta valitettavasti ne hukkuvat keskinkertaisiin riffeihin ja yleiseen välinpitämättömyyteen.
Välinpitämättömyys on paras termi kuvaamaan levyä; vain sen kautta suostun selittämään Barnesin lyriikat. Eivät ne koskaan ole olleet hyviä (eivätkä, näin uskon, tule koskaan olemaankaan), mutta silti keinotekoinen rankkuus a'la Murdered in the Basement (tässä on missattu tilaisuus tehdä kappaletrilogia: Murdered in the Living Room sekä tietenkin Murdered in the Attic päättämässä narratiivin) hävettää vilpittömästi. Se, että Barnes pitää säkeitä "murdered in the basement, blood stains on the wall / murdered in the basement, a hammer to the head" riittävän hyvinä öristä nauhalle, on välinpitämättömyyden inkarnaatio. Koko levy on täynnä typerää, täysin merkityksetöntä ja arvotonta lyriikkaa, joka ei ole kertaakaan hyvin kirjoitettua, tyystin vailla ainuttakaan hyvää kielikuvaa.
Kaikkea tätä kuitenkin voi ja pitää odottaa Six Feet Underilta, ja juuri siinä on yhtyeen viehätys: kaikki on enemmän tai vähemmän päin persettä, mutta yhtye on vilpitön (joskin välinpitämätön). Mieleen tulee iloinen sosiopaatti mukula, joka on valmis lyömään kaikkia ohikulkijoita lapiolla kasvoihin, mutta koska hän on niin iloinen, niin välitön toimissaan, hänelle ei voi vihoitella, vaan nenäverenvuoto valuu hymyn päälle. Jos tässä on mitään tolkkua. Tämän siitä saa, kun kirjoittaa kolme blogitekstiä samana päivänä.
Lisää neljän euron poweria, ja tällä kertaa todella vahvasti paskalta löyhkäävää sellaista. Tahtoisin sanoa, että Night Visionsissa ei ole mitään hyvää, mutta totuus on se, että tokihan siellä muutamia kelvollisia ideoita (joita ei ole viety loppuun). Kaikki kelvolliselta vaikuttavat ideat ovat kuitenkin kärpästen surinaa korvissani, sillä yksi aspekti, yksi asia pilaa tämän progepower-levyn täysin: laulu.
Taiteilijanimellä "Andro" kulkeva italialaismiekkonen mölisee mikrofoniin niin sietämättömästi, että en yksinkertaisesti kyennyt kuuntelemaan levyä loppuun, vaikka kuinka yritin. Instrumentaaliosiot eivät ole turhia tai huonoja kuin vain puolet ajasta (karkeasti arvioituna), mutta Andron tulkinnasta ei tahdo löytyä hetkeäkään, jolloin kuulija ei toivoisi mieluummin vaikkapa jääpiikkiä korvakäytävään puhkaisemaan tärykalvot, jotta välttyisi vielä yhdeltä epävireiseltä äännähdykseltä (mitä ei voi lauluksi kutsua edes ironisesti).
Kymmenen kappaletta ja viisikymmentä minuuttia tätä sontaa on liikaa kenelle tahansa. Pysykää kaukana, kiertäkää niin kaukaa kuin voitte. Se, mitä en tahdo ymmärtää, vaikka kuinka yrittäisin, on, että miten on mahdollista, että yhtye on saanut julkaistua kolme (!) levyä näin täydellisen kuuntelukelvottoman esikoisen jälkeen... samalla solistillakin, vielä. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka, jos tämänkaltainen paska saa kuulijoita.
P.S. Tiedän, että tämä teksti tulee alle tunnin edellisen jälkeen. Sitä voisi kutsua laiskaksi osaltani. Mutta, muistakaa, teidän ei tarvinnut kuunnella Revoltonsia sitä aikaa. Minun piti.
Unity julkaistiin vain vuotta ennen Soundchaseria, ja se oli varsin kelpo kiekko - ei toki mikään nerouden tiivistymä (Ragen levyt eivät ole koskaan tainneet mitään mestariteoksia ollakaan), mutta sellainen levy, jota kuuntelee mielellään kerran, kaksi tai kolmekin. Konseptilevyksi tarkoitettu Soundchaser on saanut joissakin piireissä (Metal-Archives.comissa ainakin) kovaakin suosiota, ja sitä pidetään samoissa piireissä Unitya parempana. Varsin röyhkeä väite, etenkin kun se ei ole totta.
Soundchaser on musiikillisesti tismalleen samaa Victor Smolski -riffittelyä kuin edeltäjänsä, mutta ei yhtä onnistunutta sellaista: koukut eivät ole yhä selkeitä, vaan monin paikoin pakotettuja; riffit eivät ole yhtä teräviä; lyriikat, joita ei aiemmin voinut hyvällä omatunnolla kehua, ovat typerämpiä. Rage on ollut tuottelias yhtye: 1990- ja 2000-luvuilla on vain muutamia vuosia, jolloin yhtye ei ole julkaissut jotain, mutta toisinaan se näkyy musiikin tasossa suoraan korreloiden. Soundchaser on kiirehditty, väkisin puserrettu vuodessa ulos kauppoihin - jos yhtye olisi pysähtynyt, jatkanut kappaleiden työstämistä vähintään yhden vuoden lisää, käsillä voisi olla esimerkillinen kiekko. Nyt se on päämäärätön, heikompi versio Unitysta.
Puhutaanpa tarinasta, kun sellaisella levyä markkinoidaan: tarina on paska. Se on vuoroin liian abstrakti, ylisuuriin kielikuviin kompastuva lapsellinen höpöhöpöpölinä; heti seuraavassa hetkessä se menee liian yksityiskohtaisiin kuvauksiin, joista ei ota mitään tolkkua, koska edeltävä haahuilu ei ole auennut. Tarina jää täysin viitteelliseksi, kuulijan käsityskyvyn tuolle puolelle; ongelma on hyvin vastaava, mihin Dio kompastui Magican kanssa. Jos joku todella tietää, mitä Soundchaserin tarinassa tapahtuu (ei niinkään mistä se kertoo, koska se, jos joku, on väännetty tusinasta rautalangasta), ottakee yhteyttä - olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan.
Kaksi yksityiskohtaa sanoituksissa ansaitsee päätyä henkilökohtaiselle vihalistalleni, hyvästä syystäkin. Ensimmäinen: jos kerrotaan tarinaa lyriikoilla, tee selväksi kuka on kertojana, mitä hahmolle tapahtuu ja kenen kanssa hän kokee mitä ikinä kokeekaan. Mitä ei (mielestäni, tietenkin) pitäisi tehdä, on se, että lyriikat kirjoitetaan minä-sinä-muotoon, osoittamatta kertaakaan kuka/mikä minä/sinä on. Otetaan esimerkki:
You turned away from me to be with someone else
You turned away but but inside you are here
Still you didn't give me what I need the most
I am half, it feels not right and I fear
-Flesh and Blood
Okei, on valittu levyn puolivälistä, mutta vannon, että säkeissä ei ole sen enempää tolkkua, vaikka kaikki aiemmatkin kappaleet olisi kuullut. Kuka on "sinä" tässä? Kuka on "minä"? Miksi viimeinen säe on noin hirvittävän paskasti kirjoitettu, että minua hävettää lukea sitä?
Toinen juttu lyriikoista vielä: ne on monesti selvästi kirjoitettu sopimaan melodiaan (mikä on hyvä), mutta sanoittajalta on loppunut idea kesken, ja hän on täyttänyt viimeiset nuotit geneerisellä "now", "right now" tai ties millä "yes" jämäsanoilla. Vielä päälle kun lyödään ontuva englannin kielioppi, kankeat ilmaisut ja yllä kirjatun säkeistön viimeisen säkeen kaltaiset lyriikan irvikuvat, lopputulos ei mairittele Peavy Wagneria lyyrikkona. War of Worldsissa jämäsanat ovat mahdutettu jopa kertosäkeeseen.
Annan kenties liian negatiivisen kuvan Soundchaserista, koska se ei todellisuudessa ole täysin kuuntelukelvoton. Se voisi olla parempi - paljonkin - mutta sillä on myös iso joukko hyviä ideoita, jotka on toteutettu ammattitaitoisesti. Se ei ole Unityn tasolla, mutta toisaalta se tuskin on yhtyeensä heikoin levy (sanon tämän varauksella, sillä en tunne kaikkia yhtyeen levyjä, koska A) minua ei kiinnosta niin paljon ja B) niitä on aivan saatanasti).
P.S. Aloitan tästä tekstistä eteenpäin laittamaan levyjen kansikuvia tekstien alkuihin. Koska tekstejä on tähän mennessä kertynyt lähemmäs 300, vanhempien tekstien päivittäminen kansikuva-aikaan vie tovin, mutta yritän saada tehdyksi tämän elinajan aikana.
Sanon sen heti kättelyssä: Mirror of Madness on Norhterin paras levy - se on samaanaikaan omaperäisin, moniulotteisin ja parhaiten sävelletty. Kaikki, mitä yhtye teki vuoden 2003 jälkeen, oli suoraan huonompaa tai vähintäänkin selvästi heikompaa; onkin luontevaa sanoa, että jos Norther kiinnostaa edes hitusen, Mirror of Madness on ainoa oikea paikka aloittaa tutustuminen. Jopa Petri Lindroos, jonka tulkinta on vuosi vuodelta mennyt huonommaksi, onnistuu olemaan hyvä - Betrayedin huudot ovat selvästi hänen (kapean?) äänialansa äärilaidoilla ja kuulostavat täten joko magealta tai nololta, mutta eittämättä vaarallisemmalta kuin mikään, mitä hän päästi millään muulla Northerin levyllä.
Kuten taisin jo Dreams of Endless Warin kohdalla mainitakin, Norther on kirjoissani köyhän miehen Children of Bodom - yhtyeet aloittivat tekemällä hyvin samanlaista musiikkia, kulkeutuivat metalcoremaiseen junttijunttaan ja sitäkautta täydelliseen merkityksettömyyteen (mitä nyt Alexi Laiho ja kumppanit ovat tekemässä jonkinasteista paluuta), mutta erona on se, että Bodomin lapset tekivät kaiken ensin. Siinä missä Children of Bodomin parhaat levyt olivat hapuilevan debyytin jälkeen tehdyt Hatebreeder ja Follow the Reaper, samaten hapuilevaa debyyttiä seuraava Mirror of Madness on "sisarbändin" paras tuotos.
That being said, Mirror of Madness on Northeria omaperäisimmillään, ja COB-yhteys ei tule kovin selvästi esiin, paitsi jos tietää mitä etsii (kuten kyyninen allekirjoittanut). Of Darkness and Lightin ja Unleash Hellin kaltaisia kappaleita on vaikea kuvitella luontevasti millekään Bodomin levylle, joten jotakin identiteetin tynkää Norther kaivertaa itselleen. Sanoisinkin näin mutu-tuntumalta, että Of Darkness and Light saattaa hyvinkin olla Northerin paras sävellys - ainoat oikeat kilpailijat löytyvät ennen vuotta 2005 julkaistuilta levyiltä, joten kovin kauas en eksy veikkauksessani.
Jokaisella kehulla on kuitenkin käännepuoli, väistämätön kritiikki. Oikeastaan tuo ei ole totta, sillä jos kuvaan Mirror of Madnessia Bodomiksi, josta on karsittu oivaltavat melodiat ja käsittämätön instrumenttienhallinta, se ei ole välttämättä kritiikkiä, vaan kuvaus - totta joka tapauksessa. Minulle COB:in viehätys kumpuaa juurikin oivaltavista melodioista, niiden yhdistämisestä riffeihin, hirmuisiin tempoihin ja mitä voi kutsua vain instrumenttirunkkaukseksi. Norther karsii näitä rankalla leikkurilla: valtaosa kappaleista on keskitempoisia, power metalilta haiskahtavia melodeath-sävellyksiä, joissa on kyllä koukkuja (vaikkapa Unleash Hellin pääriffi), mutta missään vaiheessa touhua ei voi sanoa uniikiksi, leukoja tasaisin väliajoin loksauttavaksi nerouden tajunnanvirraksi. Paras kuvaus levystä lieneekin mielikuvituksettoman byrokraatin yritys imitoida auteur-taiteilijaa.
Mutta, kuten on tullut sanottua, Mirror of Madness on hyvä levy, yhtyeensä paras. Tahtoisin pitää siitä enemmän kuin pidänkään, mutta toisaalta en kadu sen kuuntelemista tai suosittelemista, joten paljon on tehty oikein.
P.S. Kaikki kehut perutaan: lyriikkavihko on peilikuva, eikä mukaan ole edes laitettu omaa peiliä. Tällainen hevonpaska laittomaksi.
Minulle Nevermore on tärkeä bändi - he ovat tehneet joitakin tämän vuosituhannen parhaita metallilevytyksiä ja siinä samalla yhden kaikkien aikojen suosikkikiekoistani, Dead Heart, in a Dead Worldin. Kun alla on näin häikäisevän kova tuotos, mihin suuntaan (laadulliseen ja/tai taiteelliseen) yhtye jatkaa Enemies of Realitylla? Väistämättä heikompaan.
Kappalemateriaali ei ole merkittävästi heikompaa kuin aiemmin - lähinnä verrattavissa tasollisesti Dreaming Neon Blackiin, vaikka tyyli onkin toinen - mutta missään nimessä sitä ei voi verrata häikäisevään mestariteokseen, joka Enemies of Realitya edeltää. I, Voyager, Enemies of Reality ja päätösraita Seed Awakening tarjoilevat rankempaa Nevermorea, suunnilleen Narcosynthesisin leveysasteilla, ja hyviä veisuja ovatkin. Myös melodisemmalta ja tunnelvoimmalta puolelta löytyy koukkua, erityisesti Tommorrow Turned into Yesterday, mutta vastaavasti levyn ehdottomasti heikoin raita, josta en tahdo löytää mitään hyvää - eli käsittämättömästi nimettyNoumenon - kuuluu tähän kategoriaan. Kuten tuli sanottua: sävellyksellisesti Enemies of Reality on hyvä, joskaan ei erikoisen nerokas levy - mutta miksi en silti tahdo kuunnella sitä sen enempää?
Kuten blogia pidempään seuranneet ovat huomanneet, melko harvoin nillitän soundeista, etenkin kun 2000-luvulle ollaan päästy. Tavallisesti soundit ovat levyllä kuin levyllä siedettävissä, koska ei tarvitse olla kummoinen nakkisormi, että saa ProToolsilla ja riittävällä budjetilla taiottua mukiinmenevää (joskin monesti turhan persoonatonta) jytää. Toki joukkoon aina mätä omena tai pari mahtuu, mutta silti päätrendi on, ettei mikään levy mene pilalle soundien takia.
Paitsi Enemies of Reality. Soundit ovat niin huonot, että levystä on otettu "uusintapainos", jossa äänimaailma on fiksattu. Edellinen virke kertoo paremmin kuin mikään kuvaukseni ikinä voisi kuinka toivottoman suttuiselta, demomaiselta ja sanalla sanoen paskalta levy kuulostaa. Kun ensimmäisen kerran pistin kiekon pyörimään, minun oli tarkistettava ensimmäisen minuutin aikana ettei soittimessani ollut mitään vikaa, että kuulokkeet olivat kunnolla kiinni jne.; en usko olleeni ainoa.
On todella suuri sääli, että muutoin kelvollinen kiekko muuttuu lähes kuuntelukelvottomaksi amatöörimäisellä miksauksella. Ehkä vuosi 2003 oli suttuisten soundien juhlavuosi - vuosi, jona kivenkovat ammattilaiset unohtivat mitä hyvänkuuloinen levy tarkoittaa. Muuta selitystä en keksi St. Angerin ja Enemies of Realityn takana oleville rautaisille miksauksen konkareille a'la Bob Rock ja Kelly Gray aivopiereskelylle. Jos siis olet kuin minä ja fanitat Nevermorea, hanki Andy Sneapin uudelleenmiksaus levystä - siten saatat kyetä nauttimaan minua enemmän Jeff Loomisin sooloista ja Warrel Danen vokaaleista.
Tässä pitäisi olla teksti Nasumin Helvetestä, mutta sitä ei ole. Omistan levyn kyllä, mutta se on kateissa (ei omasta toimestani, mutta kateissa mikä kateissa), ja kaikki digitointini em. kiekosta katosivat puhelimen huollon yhteydessä. Kirjoitan Helvetestä, kun saan sen hankituksi uudelleen.
Sääli sinänsä, koska muistikuvani Helvetestä asettavat sen Nasumin parhaaksi levyksi. No, katsotaan tarkemmin sitten joskus tulevaisuudessa.
