Suurin ongelma on siinä, että kappalemateriaali ei yksinkertaisesti ole riittävän kovaa. Se on, kun musiikillisista ongelmista puhutaan, ihan niitä perustavimpia mahdollisia. Reilusti yli puolet levystä tuntuu filleriltä, biiseiltä biisien puutteessa - kontrasti tiukasti rakennettuun Eterniumiin on selkeä. Kokonaisuutena Mimic47 jää yksittäisten sävellysten varjoon, ja monet erityisesti levyn loppupään biiseistä unohtuvat tyystin; sen sijaan ne yksittäiset onnistuneet kappaleet, erityisesti Daimen ja Mimic47, kelpaisivat sellaisenaan niille paremmille levyillekin. Vaikka levy on niukasti alle kolmevarttinen, se tuntuu pidemmältä, kun yksittäiset kappaleet jäävät junnaamaan eikä kokonaisuuskaan tunnu löytävän suuntaansa.
Yhtyeenä Diablo on Mimic47:llä tiukassa tikissä, ja yhteissoittoa on hienoa kuunnella; erityismaininnan ansaitsee solisti-kitaristi Rainer Nygårdin entisestään parantunut ilmaisu, sillä huudossa on syvyttää ja rouheutta kuin lasinsirpaleisella viemärillä. Levyn heikompiin kappaleisiin kuuluva Together as Lost osoittaa mielestäni yhteissoiton tasoa ja Nygårdin tulkinnan komeaa möreyttä kenties parhaiten, vaikka kertaakaan bändi ei lipsu laiskaan läpsyttelyyn tai välinpitämättömään soitteluun. Silti, vaikka soitto olisi kuinka hyvää, jos mitään järkevää soitettavaa ei ole, riffittely ja möreä huuto jäävät pelkäksi soittotaidon ylläpidoksi, ja juuri se on mielikuvani Mimic47:stä.
Minä pidän Diablosta, mutta silti en aio palata Mimic47:n pariin toviin, sillä paljon mieluummin pistän soimaan vaikkapa Eterniumin tai vaikka sitten uunituoreen Silvër Horizonin. Niissä kokonaisuus ei jää muutaman yksittäisen kappaleen varjoon, vaan levyn kuuntelee vaivatta alusta loppuun. Vielä yksi yritys kuvata tuntemuksiani: jos parhaillaan yhtye on koululuokan etupenkissä istuva hikari, Mimic47 on sen alisuorittava essee - tavallisesti ysejä ja kaseja kiskovan kaverin kuusi plus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti