Fields of Nephilim - Mourning Sun (2005)

Tätä levyä et tuskin, rakas Lukijani, osannut odottaa. Tai ehkä osasitkin, mistäs minä sen tietäisin. Joka tapauksessa, Fields of Nephilim aloitti 1980-luvulla goottirockin pioneerina ja julkaisi Nefilim nimellä death metal -levytyksen 1996. Käsiteltävä Mourning Sun on tähän päivään mennessä yhtyeen viimeisin levy, vaikka tarinoita, huhuja ja väitteitä tulevasta kiekosta liikkuukin. Tyyliltään Mourning Sun ei ole verrattavissa mihinkään, mitä kokoelmastani löytyy - se on sekä goottirokkia, ambienttia ja jonkinasteista industrial metalia (kun vähän genren rajoja venytellään); kokonaisuutena sen kuunteleminen intiaanikesäisenä päivänä ei ole suositeltavaa, sillä iso osa levyn charmista tulee sen ilmapiiristä, kylmästä ja toisinaan luotaantyötävästä paineesta.

Mourning Sun on samalla tavalla tunnelman varassa elävä ja kuoleva levy kuin vaikkapa koko Summoningin tuotanto: jos sen kappaleita lähtee analysoimaan, joutuu joko loputtomaan suohon tai vastakkain yksinkertaisuuden kanssa. Siksi levy onkin mielestäni kuunneltava sen luoman tunnelman ja "fiiliksen" kautta - ja siinä se, mitä se tekee, se on erinomainen kappale tunnelmallista mutta ei tylsää ambient-vaikutteista rockia/metallia/mitälie. Levyn tunnelmasta iso osa tulee sen eteerisestä soundista ja hitaasti rakentuvista kappaleista, mutta myös solisti Carl McCoyn omaperäisestä tulkinnasta, joka takuuvarmasti jakaa mielipiteitä. McCoy mölisee ja jylisee tavalla, jota on imitoitu jotakuin kaikissa maailman goottirockbändeissä (The 69 Eyes jne.), mutta silti ilmaisussa on voimaa ja syvyyttä, johon fanittavat kopioijat eivät ole päässeet. That being said, täytyy huomauttaa, että aika-ajoin naurahdin McCoyn mölinälle, joka on parhaimmillaan puhdasta kummelia.

Olen Mourning Sunin kanssa melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mikä on vaikeuttanut tämän tekstin kirjoittamista melkoisesti, mutta olen valmis myöntämään, että Straight to the Light on aivan pirullisen nerokas ralli, jota ei voi kuunnella ilman sitä edeltävää lähes kuusiminuuttista intronkaltaista Shroud (Exordium) -kappaletta. Levy tasapainoileekin jatkuvasti hitaan, tapahtumia kaihtavan ambientin sekä groovavan ja jymisevän industrial-fibaisen rockin ja metalin välillä - Straight to the Light, New Gold Dawn ja Xiberia (Season in the Ice Cage) edustavat ehdottomasti levyn rokkaavampaa puolta; Shroud (Exordium) sekä vaikkapa She puolestaan tunnelmoivampaa puolta.

Mourning Sun on levy, joka pitää kuunnella pitkällä kävelylenkillä läpi pimeän ja jäisen peltomaiseman halki. Lähistöllä pitää olla pelkkiä syviä varjoja, pelkästään luut kahlitsevaa kylmyyttä ja jaloissa narskuvien kohmettuneiden oksien napsahtelut on tunnettava jalkapohjissa. Sellainen levy tämä on, mutta älä, ole kiltti, pyydä minua analysoimaan levyä enempää - olen niin kaukana kaikesta tavallisesta referenssikehikostani, että en voi kuin todeta pitäväni levyn luomasta tunnelmasta ja täten levystä.