keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Moonsorrow - Verisäkeet (2005)

Minulle Verisäkeet on aina ollut Moonsorrow'n uran musta lammas. Haha, see what I did there? Olen taas mukanokkelalla päällä, näemmä. Teille kaikille muille, joille edeltävä vitsi ei auennut, Verisäkeiden jewelcase on täysin musta, samoin levy itse; myös yhtyeen musiikki ottaa levyllä reippaan askeleen black metalin suuntaan; vielä kaiken huipuksi en ole koskaan päässyt levyyn niin hyvin sisään kuin olisin toivonut.

Joka tapauksessa, jos Moonsorrow'lla ei ollut koskaan aiemmin kiire minnekään sävellysten kuljettamisten tai sävellysten tyylin (siis ne viikinkimetalli erityisesti Kivenkantajalla oli varsin hidastempoista, massiivista), Verisäkeet tarjoilevat 70 minuuttia musaa viidelle biisille jaettuna (eli suurta muutosta grindcoren suuntaan ei tapahtunut, vaikka Lakupaavi levyn tekikin), mutta sen sijaan blastbeatit ja sahaavat ja riipivät kitarat ovat uusi perusoletus. Myös Ville Sorvalin rääkynä on saanut enemmän riipivyyttä, enemmän black metalista särmää ja epätoivoa; muutos on peräisin sanoituksista, joissa ei ole enää tuhatvuotisia soturivaltakuntia, vaan mutaan kuolleita raatoja ja lähestyvää tuhoa. Mutta, mikä sinänsä varmasti yllättävää, levy kuulostaa kaikesta huolimatta Moonsorrow'lta, joskin erilaiselta Moonsorrow'lta - tästä lienee erityisesti kiittäminen Henri Sorvalin sävellyskynää, joka on aina yhtä terävä.

Here comes the twist: en vieläkään, lähes vuosikymmenen kuuntelun (en ostanut levyä uutena, mutta melko pian kuitenkin), pidä levystä erityisemmin. Toki, se on hienosti tehty kokonaisuus, mutta se ei ole koskaan vanginnut mielikuvitustani samalla tavalla kuin Kivenkantaja tai Voimasta ja kunniasta tai vaikkapa V: Hävitetty. Eikä se johdu tyylin muutoksesta - minua eivät haittaa groteskit ja ällöttävätkin yksityiskohdat (olenhan kauhukirjailija, taivas varjele), vaan ongelma on pelkkää erilaista lähestymistapaa suurempi, vaikka en osaakaan täysin osoittaa mikä se on. Esimerkiksi Haaska on hieno kappale, kyllä, mutta silti se tuntuu liian pitkältä, liian kryptisesti toteavalta. En yksinkertaisesti jaksa innostua siitä, kuten innostuin vaikkapa Raunioilla tai Sankarihauta -tyylisistä ralleista. Vastaavasti (vaikka vihaankin tätä ennakointiani) yhtyeen seuraava levy, kahdesta kappaleesta koostuva V: Hävitetty onnistui tuntumaan suuremmalta, musertavammalta ja runollisemmalta.

Tämä kaikki on kuitenkin omaa outouttani, sillä olen kuullut kerta toisensa jälkeen Verisäkeiden olevan Moonsorrow'n paras levy. Tämä voi hyvinkin olla totta, en epäilisi, mutta silti en osaa innostua, vaikka miten yritän. En nosta käsiäni ilmaan ja luovuta, mutta painan pääni kumaraan ja alistun väliaikaisesti: jonakin päivänä saatan ymmärtää levyn hienouden, mutta se ei ole tämä päivä.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Judas Priest - Angel of Retribution (2005)

Onko se paluulevy, jos yhtye ei koskaan lopettanut tai jäänyt tauolle? Paluu (semi)klassiseen kokoonpanoon ainakin - vain rumpali vaihtui, mistä tuskin kukaan valitti (pitää olla aika pahoissa nostalgiapöhnissä, jos pitää Dave Hollandia Scott Travista parempana kannuttajana). Oli niin tai näin, Angel of Retribution näki Rob Halfordin paluun maailman ultimaatisimman metallibändin keuloille, kahden kaupallisesti ja taiteellisesti epäonnistuneen Tim "Ripper" Owens -nokkaroiman levyn jälkeen. On täysin ilmiselvää, että Halford ei tarvinnut taiteellisista syistä K.K. Downingia ja Glenn Tiptonia, sen verran kovaa on miehen soolotuotanto (taloudelliset syyt ovat voineet olla asia erikseen, mene ja tiedä), vaan Judas Priest tarvitsi Halford-setää. Kun levyn julkaisu läheni, odotuksissa oli turvallinen, takuuvarmaa kasarimetallia tarjoileva Judas Priest -levytys - harva osasi odottaa mitään erityisen uutta ja innovoivaa materiaalia bändiltä, joka teki maailman ensimmäisen metallilevyn. (Aiheesta lisää: http://kaaoszine.fi/arkistojen-helmet-judas-priest-sad-wings-of-destiny-1976/)

Vaan juuri sitä Angel of Retribution tarjoilee: samaan aikaan tutulta kuulostavaa Judas Priestiä, tuplakitaroineen ja rokkaavine riffeineen, mutta myös uusia oivalluksia. Pääilmeeltään levy on Painkiller 2.0, mutta se ei ole koko totuus, sillä Worth Fighting Forin kaltaista kappaletta ei Painkilleriltä toivoisi/uskoisi löytävänsä. Sen sijaan Angel of Retribution on oma itsensä, saman yhtyeen tekemä erilainen levy. Toki se sai ristiriitaisen vastaanoton - moni varmasti toivoi uutta Defenders of the Faithia, mutta joku suhteellisuudentaju ei tekisi pahaa kellekään - mutta mielestäni se on täysin verrattavissa yhtyeen parhaisiin saavutuksiin. Kyllä, olen tosissani.

Olen ollut tämän blogin aikana varsin kriittinen joitakin yleisesti mestariteoksina pidettyjä Judas Priest -levytyksiä kohtaan, kehunut odottamatta toisia ja muutamaan otteeseen yhtynyt yleiseen mielipiteeseenkin, mutta nyt, kiistatta ja eittämättä, aion olla eri mieltä melko pitkälti kaikkien muiden kanssa. Angel of Retributionilla ei ole huonoa kappaletta ja kaksi hieman heikompaa - meriitti, joka löytyy vain kouralliselta levyjä yhtyeen diskografiassa, mukaanlukien tietenkin Painkillerin. Ja ne hyvät biisit, voi perkele kuinka hyviä ovatkaan: haluan tavata henkilön, joka väittää ettei Judas Rising, Deal With a Devil, Hellrider ja Angel ole mestariteoksia, koska ne ovat. Harvoin yllyn tällaiseen hehkutukseen, mutta minusta levy ansaitsee sen. Jokainen kappale on oma yksilönsä ja (korkeintaan yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta) helvetin hyvä sellainen.

Angel of Retribution on valtaosin tuttua ja (sinänsä) turvallista Judas Priestiä. Mutta ei täysin. Päätösraita, kolmetoista minuuttia pitkä Loch Ness on jotakin tyystin muuta: doom metalia. Kyllä, doom metalia. Ja vielä erittäin hyvää sellaista (ainakin omalla vajavaisella doom-kokemuksellani sanottuna). Ei löydy hyvää doomia Screaming for Vengeancelta tai Painkilleriltä - ei löydy doomia ollenkaan. Juuri näin reunion-levyt tulisikin tehdä: sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta.

Tässä välissä on sanottava se, että mielipiteeni on (jälleen) vinoutunut, mutta nyt positiiviseen. Minulle Angel of Retribution oli ensimmäinen Judas Priest -levy, joka upposi kovaa. Silloin se oli uunituore tuotos, kun vasta vähitellen tutustuin bändiin, ja pakkohan se uusi, paljon keskustelua synnyttänyt levy oli saada heti. Omasin muistaakseni Screaming for Vengeancen ja British Steelin aiemmin, mutta ne kolisivat takaraivossa hyvinä joskaan eivät erinomaisina levyinä - vasta Angel of Retribution napsahti niin pirullisen kovaa, vaikka pitkään jätinkin Loch Nessin, Angelin ja Eulogyn kuuntelemetta koska ne olivat "lässynläätä" (kyllä, olin teini) ja halusin aitoa metallia. Vuosien mittaa aiemmin ylenkatsomani biisit ovat muodostuneet mielessäni "aidon metallin" veroisiksi mestariteoksiksi. Nyt, 2015, kuuntelen paljon mieluummin Angel of Retributionin (jolla, muuten, on yksi 2000-luvun komempia/ikonisimpia kansia) kuin muut Judas Priest -levyt... jos sivuutetaan Painkiller.

Hypocrisy - Virus (2005)



Ostin Virus-levyn, jota pidetään joissakin piireissä Hypocrisyn ja (kenties) Peter Tägtrenin parhaana tuotoksena, käytännössä pelkästään sen maineen pohjalta. Okei, olin kuullut musavideobiisin, Scrutinizedin, mutta siinäpä se. Joskus on otettava hyppy tuntemattomaan ja luotettava muiden ihmisten arvioon. Ensikuuntelu oli heikko ja huomasin toivovani enemmän variaatiota tai yleisesti monipuolisempaa materiaalia; koska ensikuuntelu jäi ei-niin-toivottavaksi kokemukseksi, levy jäi hyllyyn vaille sen suurempaa kuuntelurotaatiota.

Kun otin pari päivää sitten levyn käsittelyyn, ymmärsin olleeni väärässä sen suhteen - mutta vain kahden biisin ajan. Warpath ja Scrutinized ovat aivan äärettömän hyviä ralleja, tiukkaa death metalia Tägtrenin tykeillä vokaaleilla ja komeilla riffeillä, melodioita unohtamatta. Molemmat biisit saavat minut aluksi nyökkäilemään mukana, sitten puimaan nyrkkiä ja lopulta riuhtomaan kuin sätkynuken - se, jos mikä, on hyvän mätön merkki.

Vaikka muut biisit eivät ole huonoja, ne jäävät liiaksi saman musiikillisen ulottuvuuden jäystämiseksi ja vain päätösraita Living to Die jää kunnolla mieleen puhtailla vokaaleillaan. Sävellysten puolesta muut rallit jäävät pahasta jalkoihin: siinä missä Scrutinized omaa hävyttömän tarttuvan pääriffin ja mahtavan soolon - unohtamatta tarttuvaa kertosäettä - muut eivät osu samalla tavalla maaliinsa.

Ymmärrän kyllä miksi levystä pidetään niin paljon kuin pidetään: se on hyvin tehtyä melodista death metalia eikä Tägtrenin tyylitaju ole kertaakaan ampunut tyystin ohi maalitaulusta. Koko levy on hienosti tehty, kyllä, mutta silti se on mielestäni liian kuultu, liian tuttu ja liian turvallinenkin. Kenties näkökulmani on vinoutunut - huono ensimmäinen kuuntelukerta tekee niin; lukaise vaikkapa Gojira-tekstini - mutta silti levy ei säväytä. Virus toimii, mutta ei sykähdytä ja se on blogistin/kriitikon kannalta pahin mahdollinen asia levyssä, koska sitä ei voi koskaan täysin tyydyttävästi selittää. Kyllä, pidän levystä, mutta en siltikään pidä niin kuin toivoisin; kuuntelen sen mielelläni läpi, mutta en tahdo palata siihen hetkeen, korkeintaan kahteen ensimmäiseen ralliin.

Mutta, kuten pitempään blogia seuranneet tietävät, minua ei kannata uskoa, koska olen vain yksi jässikkä, jolla on monissa asioissa muiden mielestä väärä mielipide. Tämä on mitä luultavimmin niitä keissejä - Virus omaa häkellyttävän korkean keskiarvon kaikkialla ja sitä pidetään yhtyeensä parhaana tuotoksena, joten prosentit ovat minua vastaan. Ja hyväksyn sen, jälleen, mielelläni - odotan innolla hetkeä, jolloin käsitän olleeni tyystin väärässä.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Helloween - Keeper of the Seven Keys: The Legacy (2005)

Helloween sai melko paljon kuraa niskaansa 2000-luvun puolivälissä tuplalevystä, joka nimettiin vähintäänkin uhmaakkaasti ja itsevarmasti Keeper of the Seven Keys: The Legacyksi (tästä eteenpäin: The Legacy). Monille power metal -faneille - joskaan ei minulle - Helloweenin 1980-luvun kaksi levytystä (kyllä sinä, rakas Lukija, tiedät mitkä levyt) ovat melometallin ainoat oikeat kulmakivet, joihin kaikki muut tulokkaat verrataan. Tätä taustaa vasten uuden "kiipperin" tekeminen oli vähintäänkin riskaabelia ja - kuinka ollakaan - monet pettyivät, koska tietenkään The Legacy ei kuulosta samalta kuin käytännössä tyystin toisen yhtyeen melkein kaksikymmentä vuotta aiemmin levyttämät tuotokset.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että The Legacy olisi paska levy, vaan oikeassa kontekstissa - Andi Deris -aikaisen Helloweenin asiayhteydessä - se voisi olla hyväki. Voisi, konditionaalissa. The Legacy, tuplalevy, on keskinkertainen Helloweenin omalla mittapuulla, ja ainoa oikea vertailukohta on Rabbit Don't Come Easy... mutta venytettynä kahden levyn mittaiseksi. Kyllä, edelleen ne hyvät oivallukset ovat tallessa, mutta pyöreästi 90 minuuttia häppyhäppyjöyjöy-Hillowiinejä on liikaa, etenkin kun kappalemateriaali on valtaosaltaan välttävää.

Jos tuplalevyltä karsisi noin puolet tusinaralleista pois, kokonaisuus voisi olla hyvä - jos ei The Dark Riden tasoinen häränsilmä, mutta kuitenkin pirusti Rabbit Don't Come Easya parempi. Tällaisena The Legacy jää helposti (lue: usein, käytännössä aina) kuuntelematta loppuun. Kyllä, avausraita King for a 1000 Years on kova, samoin kakkoslevyn avauseepos Occasion Avenue ja muutama lyhyemmistä ralleista (ainakin, typerästä nimestään huolimatta, The Shade in the Shadow ja Come Alive) - mutta yhteensä laskettuna edellämainitut rallit kestävät alle 30 minuuttia. Alle 50 minuuttisena kokonaisuutena olisin saattanut hyväksyä Born on a Judgment Dayn ja Silent Rainin, mutta muutoin... Ei, ei vaan niin ei.

Yksi kappale erityisesti on ollut inhokkilistallani vuosia: Mrs. God. Tämä biisi oli joskus mielestäni "ihan hauska, sellainen autossa kuunneltava biisi", mutta myöhemmällä iällä olen käsittänyt kuinka absoluuttisen, yli-inhimillisen ärsyttävä ralli on kyseessä. Vielä tänä aamuna ajattelin laittaessani levyn pitkästä aikaa soimaan, että kenties se ei ole niin v-mäinen kuin muistin, mutta välittömästi - ei hetken kuluttua, vaan heti - päämelodian lähtiessä käyntiin käsitin ärtymykseni ytimen. Kornit lyriikat eivät myöskään auta tilannetta.

The Legacy on aivan liian pitkä omaksi hyväkseen. Karsimalla ja keskittymällä niiden jo ennestään hyvien biisien hiomiseen yhtye olisi todella voinut saavuttaa "kiipperien perinnön", mutta tällaisenaan se on enemmän irvikuva kuin tribuutti alkuperäisille. Alkaen susirumasta CGI-kansihirvityksestä.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Hammerfall - Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken (2005)

Hammerfall oli yläasteikäisenä erään kaverini suosikkibändejä ja hän oli innoissaan kaikesta mitä yhtye teki. En itse koskaan jakanut innostusta (vaikka tunnustinkin Hearts on Firen olevan hyvä ralli) ja vasta muutamaa vuotta myöhemmin ostin jostakin nimettömästä alelaarista Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbrokenin (jatkossa: Chapter V) enkä vieläkään innostunut. Sellaista ihan kivaa poweria, mutta ei mitään muuta - Blind Guardian oli paljon kiinnostavampi ja Grave Digger omasi sentään uniikimmalta kuulostavan solistin.

Ehkä se johtuu siitä kuinka paljon täysin yhdentekevää paskaa Hammerfall on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehnyt (uusin on kuulemma ihan ok, mutta en tiedä, koska en jaksa välittää), mutta Chapter V kuulostaa siedettävältä - ei hyvältä, siedettävältä. Kuka tahansa kuulee, että Blood Bound hittibiisi, jota on helppo rallatella keikoilla mukana, ja kun sitä edeltää levyn paras biisi Secrets ja seuraa levyn kenties nopein ralli Fury of the Wild, levy ainakin alkaa hyvin. Kolmen ensimmäisen biisin jälkeen taso todellakin notkahtaa, mutta ei mitenkään käsittämättömän vaarallisesti ja oikeastaan vain kaksi kappaletta (Never, Ever ja Take the Black) onnistuvat ärsyttämään; kaikki muut ovat sitä samaa harmaata Hammerfallia, mitä yhtye on satunnaisgeneraattorillaan suoltanut vuodesta 1997 alkaen.

Mutta, vaikka kuinka levyn puoliväli uhkaisi puuduttaa, se kannattaa kuunnella loppuun, sillä päärösraita Knights of the 21st Century (tai, jos kappaleessa vierailevaa Venomin Cronosta on uskominen, The Prophecy ääääyyääähhgggghhhh Prophecy ggaaaahhhahah), sillä se, sentään, tarjoaa jotain uutta. Kuten äskeisistä sulkeista käy selville, Cronos ilmaantuu mölisemään ominaisella tyylillään siansaksaa, hokien käytännössä yhtä sanaa aika-ajoin ja jatkaen mölinäänsä tunnelmoivan bassointron päälle. Kymmenen minuuttia pitkä kappale on hidas, majesteettiseksi tarkoitettu ja loppupuolella laukkakomppiin kiihdyttävä tekele, jollaista en usko yhtyeen tehneen kertaakaan aiemmin tai sittemmin. Sinänsä muuta kiinnostavaa kappaleessa ei ole kuin Cronoksen huonosti käytetty vierailu, joka on täynnä huumoriarvoa, sekä se, että sävellys on kymmenisen minuuttia pitkä ja sisältää jotain muuta kuin keskitempoista poweria.

Chapter V ei ole turha levy, mutta se kärsii samasta ongelmasta kuin kaikki muutkin yhtyeen tuotokset: sillä on kourallinen hyviä ralleja ja loput levystä on käytetty hittien jämäriffeihin ja -melodioihin perustuviin fillereihin. En usko, että kukaan yhtyeen faneista (tai ainakin hyvin harva) mylvii keikoilla eturivissä The Templar Flamea tai Never, Everiä kuullakseen, vaan kyllä siellä taidetaan Blood Boundia tai muita hittibiisejä odottaa. Pelkästään Cronoksen typeryyden multihuipentuma mölinä tekee levystä kuuntelun arvoisen, mutta toista pyöräytystä kovin moni tuskin vaivautuu kokemaan.

P.S. Miksi levyllä on kaksi A Song of Ice and Fire -viittausta, en tiedä. Etenkin, kun kumpikaan ("take the black" ja nimestäkin löytyvä rimpsu) eivät liity millään tavalla lyriikoihin tai levyyn. Ehkä tämä on sitä nykyaikaista tributointia: joku toinen keksii jotain oivaltavaa, missä on muutama hauskalta kuulostava hokema, joten otetaan ne meidän levylle mukaan! Miksi levylle ei voinut tehdä samalla vaivalla kappaleita Always Pays His Debts tai Winter is Coming? Ai niin, säästäkää jotain Bloodboundille - he sentään toisaalta tiedostavat lähdemateriaalin, mitä en Hammerfallista huomaa. Ehkä se on yhtyeen oma tapa "keksiä uutta", pölliä muilta ja jälkikäteen sanoa sitä tribuutiksi.

torstai 17. syyskuuta 2015

Gojira - From Mars to Sirius (2005)

Edellisessä tekstissäni puhuin ensivaikutelman vaarallisuudesta. Tänään osoitan sen - jälleen? - todeksi.

Gojira tuli tietoisuuteeni vuoden 2006 FME:ssä, jossa jaettiin samplerilevyjä - yhdellä ilmaisjakelulevyistä oli Gojiran kappale The Heaviest Matter of the Universe, joka totisesti on nimensä ansainnut. Pidin kappaleesta välittömästi, joten levy From Mars to Sirius ponnahti hankintalistalleni. Kuuntelin tuota yhtä kappaletta monenmonituista kertaa, kunnes lopulta kesäkuussa 2008 sain levyn ostettua - muistan ajankohdan erityisen kirkkaasti, sillä ostin levyn New Yorkista, nyt jo edesmenneestä Virgin Mega Storesta. Samalla kauppareissulla mälläsin valtaosan reissubudjetistani ja poimin mukaani mm. Judas Priestin samana päivänä ilmestyneen Nostradamus-tekeleen.

Kun kuuntelin From Mars to Siriusin ensimmäistä kertaa, olimme saapuneet määränpäähämme Karibialle ja olin juuri saanut loppuun puhtaan eargasmin, Deathin The Sound of Perseverancen. Ensikuuntelulla Gojira tuntui tarjoavan tasan yhtä monta riffiä kuin levyllä oli kappaleita ja koukkuja ei jo entuudestaan tuntemani kappaleen ulkopuolelta ainuttakaan. Olin, kuten arvata saattaa, pettynyt eikä tuntemukseni haihtunut pitkään aikaan. Seitsemään vuoteen ja neljään kuukauteen... eli toissapäiväiseen mennessä.

Priimaesimerkki siitä kuinka sama levy voi kuulostaa täysin toiselta, kun kuulija on valmis tai ainakin yrittää todella kuunnella levyn kuin ensikertaa. Aiemmin From Mars to Siriusin kappaleet olivat tuntuneet turhaan kikkailevilta ja tympeästi jauhavilta epämuodostuneilta tekeleiltä; sitten, kun pistin levyn soimaan ja todella kuuntelin sitä, tajusin kuinka hienosti rakennettuja Ocean Planetin ja From the Skyn kaltaiset sävellykset ovat, kuinka upeasti kaikki loksahtaa paikalleen. Edes riffit, jotka olivat aiemmin tuntuneet yksiuloitteiselta kikkailulta, eivät enää työntäneet minua pois luotaan, vaan käsitin kuinka oivallisesti näennäisen yksinkertaiset riffit on saatu varioimaan ja luomaan uutta vanhoista palasista.

Kun valaistuminen oli tapahtunut, minun oli kuunneltava levyä niin pitkään, että saatoin varmistua että levy todella oli niin hyvä. Kyllä se on: kolmatta päivää tehokuuntelussa ja jokaisella pyöräytyksellä löytyy uutta ja koukut tarraavat syvään takaraivoon, saavat pään nyökkäilemään mukana. From Mars to Sirius on liian pitkä - siitä pidän kiinni yhä - mutta nyt taidan, vihdoin ja viimein, ymmärtää tämän bändin hienouden. Jos olen aiemmin sanonut rumasti yhtyeestä ja levystä, pyydän anteeksi - olen oppinut, nähnyt valon ja käsittänyt erheeni laajuuden. Sallikaa vilpitön anteeksipyyntöni.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Gamma Ray - Majestic (2005)

Gamma Ray oli tärkeä bändi tuntea yläaste- ja lukioikäisenä, koska frendini Pimu Simo Pimu oli sitä mieltä, että kyseessä on maailman paras bändi. Häneltä lainasin neljä tärkeintä ja (kenties) parasta Gamma Ray -levytystä (Land of the Free, Somewhere Out in Space, Powerplant ja No World Order), mutta ostin omakseni Majesticin melko pian julkaisun jälkeen - jos oikein muistan, alkuvuonna 2006, kun levy oli muuttunut eräässä Free Record Shopissa (jos joku alaikäinen lukee tätä, niin kyllä, Suomessa oli levykauppaketju, joka ei myynyt muuta kuin levyjä) midpriceksi. Pitkään, aina vuoteen 2013 asti pidin levyn alkupuoliskosta, mutta en oikein lämmennyt millekään Blood Religionin jälkeen. Mutta, kuten arvata saattaa, tilanne muuttui yhtyeen 2013 vuoden keikan alla, jolloin todella otin tehtäväkseni kuunnella ajatuksella koko levyn.

Kovaa napsahti, siis todella kovaa. Nyt, kaiken tykittelyn ja fiilistelyn jälkeen, Majestic on kenties suosikkilevyni yhtyeen diskografiasta... tai vähintäänkin sitä edeltävän hittikimaran arvoinen jatkaja, yhtyeen viimeinen (=viimeisin?) todellinen mestariteos. Erityisesti päätösraita Revelation voi hyvinkin olla koko poppoon parhaita sävellyksiä - unohtamatta tietenkään My Templen, Fightin ja Blood Religionin kaltaisia täysosumia. Tai oikeastaan mitään muutakaan levyltä.

Tämä, jos mikä, on erinomainen osoitus siitä kuinka pahasti alkuvaikutelma voi pilata mielikuvan levystä - joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Kuinka monta levyä on tullut vuosien saatossa todettua keskinkertaisiksi tai jopa huonoiksi, koska ensimmäinen kuuntelukerta häiriintyi, jäi keskeneräiseksi tai et ollut kuuntelijana riittävän kypsä levylle (rikos jossa olen monesti osoittautunut syylliseksi - case in point, Majestic)? Voin omasta kokemuksestani sanoa välittömästi ainakin puolentusinaa levyä, joiden ensikuuntelu on jättänyt syystä tai toisesta karvaan maun suuhun, eikä se maku ole koskaan todella lähtenyt pois - jotkin Dream Theaterin levyt ovat kokeneet tämän kohtalon, Opethin Still Life ainakin jäi heikon ensivaikutelman vangiksi ja niin edelleen. On hyvin mahdollista, että jos voisin pyyhkiä em. levyt pois kokemuspiiristäni ja aloittaa puhtaalta pöydältä, pitäisin niistä tai ainakin voisin arvostaa niitä toisella tavalla - mutta, koska aika ja inhimillinen kokeminen ei toimi niin, en voi. Siksi, aina kun kirjoitan jotakin kriittistä levystä kuin levystä, sisällytän joko riveille tai niiden väleihin mahdollisuuden, että jonakin päivänä kantani on tyystin toinen, koska minulle on käynyt niin useita kertoja - jotkin niistä levyistä, joita tänä päivänä pidän 2000-luvun parhaimistoon kuuluvina (Damage Done, Majestic jne.) ovat kerran joutuneet huonon ensivaikutelman ja -kuuntelun uhreiksi.

Tämä voi tietenkin toimia myös toisin päin: levy, joka todellisuudessa ei ole kovin kaksinen, osuus syystä tai toisesta makuhermoon juuri sillä ensikuuntelun hetkellä, ja saa täten kuulijansa korvissa arvon arvaamattoman. Minulle on käynyt näin(kin) monesti. Mutta kaikki tämä on vain tapoja kokea musiikkia, emotionaalisesti ja älyllisesti, alati subjektiivisen kokemuksen alaista. Jonakin päivänä mieleni saattaa muuttua levyistä, jotka (vastoin melkein kaikkien muiden mielipiteitä) tuntuvat erinomaisilta/nerokkailta, mutta tällä hetkellä ne ovat mitä ovat.

Huh, vuodatusta. Tulkoot, menkööt - come hell or high water. Majestic on erinomainen levy, jota suosittelen vakavasti kaikille power metal -diggareille, ja vaikka en levyä tässä tekstissä paljoa käsitellyt, se ei tarkoita että pitäisin siitä jotenkin vähemmän kuin muista hehkuttamistani levyistä tai että ymmärtäisin sitä huonommin. Tällä kertaa oli hieman toisentyyppistä sanomista, olkoon kukin mitä mieltä tahtoo.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Fields of Nephilim - Mourning Sun (2005)

Tätä levyä et tuskin, rakas Lukijani, osannut odottaa. Tai ehkä osasitkin, mistäs minä sen tietäisin. Joka tapauksessa, Fields of Nephilim aloitti 1980-luvulla goottirockin pioneerina ja julkaisi Nefilim nimellä death metal -levytyksen 1996. Käsiteltävä Mourning Sun on tähän päivään mennessä yhtyeen viimeisin levy, vaikka tarinoita, huhuja ja väitteitä tulevasta kiekosta liikkuukin. Tyyliltään Mourning Sun ei ole verrattavissa mihinkään, mitä kokoelmastani löytyy - se on sekä goottirokkia, ambienttia ja jonkinasteista industrial metalia (kun vähän genren rajoja venytellään); kokonaisuutena sen kuunteleminen intiaanikesäisenä päivänä ei ole suositeltavaa, sillä iso osa levyn charmista tulee sen ilmapiiristä, kylmästä ja toisinaan luotaantyötävästä paineesta.

Mourning Sun on samalla tavalla tunnelman varassa elävä ja kuoleva levy kuin vaikkapa koko Summoningin tuotanto: jos sen kappaleita lähtee analysoimaan, joutuu joko loputtomaan suohon tai vastakkain yksinkertaisuuden kanssa. Siksi levy onkin mielestäni kuunneltava sen luoman tunnelman ja "fiiliksen" kautta - ja siinä se, mitä se tekee, se on erinomainen kappale tunnelmallista mutta ei tylsää ambient-vaikutteista rockia/metallia/mitälie. Levyn tunnelmasta iso osa tulee sen eteerisestä soundista ja hitaasti rakentuvista kappaleista, mutta myös solisti Carl McCoyn omaperäisestä tulkinnasta, joka takuuvarmasti jakaa mielipiteitä. McCoy mölisee ja jylisee tavalla, jota on imitoitu jotakuin kaikissa maailman goottirockbändeissä (The 69 Eyes jne.), mutta silti ilmaisussa on voimaa ja syvyyttä, johon fanittavat kopioijat eivät ole päässeet. That being said, täytyy huomauttaa, että aika-ajoin naurahdin McCoyn mölinälle, joka on parhaimmillaan puhdasta kummelia.

Olen Mourning Sunin kanssa melko kaukana omalta mukavuusalueeltani, mikä on vaikeuttanut tämän tekstin kirjoittamista melkoisesti, mutta olen valmis myöntämään, että Straight to the Light on aivan pirullisen nerokas ralli, jota ei voi kuunnella ilman sitä edeltävää lähes kuusiminuuttista intronkaltaista Shroud (Exordium) -kappaletta. Levy tasapainoileekin jatkuvasti hitaan, tapahtumia kaihtavan ambientin sekä groovavan ja jymisevän industrial-fibaisen rockin ja metalin välillä - Straight to the Light, New Gold Dawn ja Xiberia (Season in the Ice Cage) edustavat ehdottomasti levyn rokkaavampaa puolta; Shroud (Exordium) sekä vaikkapa She puolestaan tunnelmoivampaa puolta.

Mourning Sun on levy, joka pitää kuunnella pitkällä kävelylenkillä läpi pimeän ja jäisen peltomaiseman halki. Lähistöllä pitää olla pelkkiä syviä varjoja, pelkästään luut kahlitsevaa kylmyyttä ja jaloissa narskuvien kohmettuneiden oksien napsahtelut on tunnettava jalkapohjissa. Sellainen levy tämä on, mutta älä, ole kiltti, pyydä minua analysoimaan levyä enempää - olen niin kaukana kaikesta tavallisesta referenssikehikostani, että en voi kuin todeta pitäväni levyn luomasta tunnelmasta ja täten levystä.

torstai 10. syyskuuta 2015

Dungeon - One Step Beyond (2005)

Dungeon kuuluu kategoriaan neljän euron power, mutta vain taustatarinaltaan, sillä toisin kuin jotakuin kaikki muut neljän euron powerit, One Step Beyond on melko hyvä tuotos - ei nerokas, tietenkään, mutta kokonaisuutena paras neljän euron powereista. Tyyliltään yhtye on "jenkkipoweria", eli rässimpää ja rankempaa kuin powerin eurooppalainen variaatio - ja onpa levyllä hitunen örinääkin.

Kappaleet ovat, vilpittömästi, hyviä - perusvahvaa tekemistä. Sellaista kivaa, nopeaa ja tarttuvaa räimettä. You know the kind.

Mutta vaikka levy on paras neljän euron powerin edustajista, se ei silti ole vailla LimB Musicin tavaramerkkimäistä hevonpaskaa. Samoin kuin Total Eclipsen "ihan kiva" levy Ashes of Eden, One Step Beyond omaa yhden epätoivoisimmista ja samalla rumimmista kansista minkä olen koskaan metallin piirissä nähnyt. En ole mitenkään erityisen taitava kritisoimaan mitään maalauksia, mutta esitän kuitenkin yhden kysymyksen: mitä kannessa on olevinaan? Joku kirkko? Naama taustalla irvistämässä, oletettavasti jättiläismäinen vampyyri, joka osittain sulautuu violettiin taivaaseen, josta sataa lunta? What? Surkaa, amatöörimäistä photoshopräpeltämistä.

Vaikka kyseessä on paras neljän euron poweri, levystä ei silti oikein tahdo löytää mitään mielekästä sanottavaa: se on mitä se on, parempaa keskikastia edustavaa jenkkipoweria, jota keskikastia parempi solisti tulkitsee. Mitään erityisen oivaltavaa levy ei tarjoa, mitään ikimuistoista koukkua tai kikkaa ei totisesti ole tarjolla, vaan kaikki on kuultu jo monenmonituista kertaa aiemmin ja sittemmin, paremmin ja huonommin. Levyn paras raita, The Art of War, on myös levyn rankin - ja sisältääkin örinää, joskin vain muutaman sanan verran.

Kuuntelun arvoinen, mutta vaivoin toisen. Kännissä ja läpällä voisi kokeilla juomapeliä, jossa etsitään levyltä uusia juttuja, mutta toisaalta se saattaisi olla maailman huonoin juomapeli, koska kukaan ei hörppäisi kertaakaan lasistaan.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Demons and Wizards - Touched by the Crimson King (2005)

Ostin aikoinaan (2009? 2010?) Demons and Wizardsin molemmat levyt yhteispaketissa. Muistan kuunnelleeni ensin Demons and Wizardsin, koska olin kuullut siltä yhden kappaleen aiemmin (Blood on My Hands), mutta kokonaisuus jätti minut välittömästi hieman kiikunkaakun: toisaalta se oli juurikin Iced Earthia ja Blind Guardiania, kuten odotinkin, mutta silti ei vain "lähtenyt" - ehkä taustalla oli ylihype, en tiedä. Joka tapauksessa käänsin huomioni superbändin toiseen levyyn, Touched by the Crimson Kingiin ja se kolahti, heti, välittömästi - okei siinäkin oli ongelmia, mutta tuosta päivästä lähtien olen ollut sitä mieltä, että yhtyeen toinen, enemmän mielipiteitä jakava ja yleisen mielipiteen mukaan heikompi (jopa Jon Schaffer on yhtynyt näkemykseen), on esikoista parempi (esikoista vähättelemättä).

Myönnän auliisti, että yksi tärkeä syy, miksi toinen levy tuntuu/tuntui minusta välittömästi paremmalta tai ainakin kiinnostavammalta, oli sen kantta asti käsitelty teema. Olin juuri lukenut/lukemassa Stephen Kingin erinomaista Musta torni -kirjasarjaa ja olin tyystin teosten pauloissa. Kun tajusin ainakin kolmen kappaleen Touched by the Crimson King -levyllä käsittelevän Kingin magnum opusta, ennakkoasennoitumiseni oli värittynyt, jonka myönnän auliisti.

Siitä huolimatta väittäisin, että Touched by the Crimson King on levyistä kiinnostavampi, vaikka toisinaan sen kappalemateriaali ei osu häränsilmään tai jotkin sovitusratkaisut (Terror Trainin kertosäe herätti aikanaan paljonkin huvittuneisuutta: "comeeeee lift meee uuuuup................. imblaine") ovat heikompia. Pointtini saattaa olla (jälleen) vähintäänkin erikoinen, mutta bear with me (karhu kanssani): Kuten avauskappaleessa sanoin, Demons and Wizards kuulostaa juuri siltä kuin Iced Earthin ja Blind Guardianin pääjehut olisivat lyöneet luovat voimansa yhteen ja tehneet levyn; Touched by the Crimson King tuntuu enemmän omalta levyltään, ei "Iced Guardianin" tai "Blind Earthin" fanifiktiolta. Toisin kuin Demons and Wizards, kakkoslevy on paljon koherentimpi - joskin laadullisesti epätasaisempi - kokonaisuus.

Tässä tuleekin päävalitukseni: levy on liian epätasainen. Kukaan tuskin lähtee liioiksi kieltämään, että Touched by the Crimson King ei olisi hyötynyt tuottajan väliintulosta ja kommentoinnista - tällaisenaan levy kuin kahtia jakautunut kokoelma Blind Guardianin ja Iced Earthin piirteitä, toisaalla akustiset ja melodiset tunnelmapalat, toisaalla runtta ja räime. Erityisesti omissa kirjoissani kenties levyn paras kappale The Gunslinger kuvaa tätä jakoa erinomaisesti: kappale alkaa pitkällä, maalailevalla ja jopa ambientin mieleen tuovalla introlla, mutta, ilman sen kummempia ennakkovaroituksia, räjähtää levyn nopeimmaksi ja raskaimmaksi biisiksi. Koko kahtiajako kulkee läpi Touched by the Crimson Kingin.

Mutta, kuten pointtini on: kuuntelen mieluummin Touched by the Crimson Kingin kuin Demons and Wizardsin, sillä jälkimmäinen levy on omaperäisempi, joskin kenties kokonaisuutena ja puhtaasti sävellyksellisesti piirun heikompi... vaikka väitäisinkin, että pelkästään Fiddler on the Green yltää samaan mestariteosluokkaan kuin Love's Tragedy Asunder ja The Gunslinger.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Dark Tranquillity - Character (2005)

Characteria edeltävä Damage Done on mestariteos: juuri oikeassa taitekohdassa progen ja tarttuvan välillä, terävän sävellyskynän tuotos loistavasti yhteen soittavalle bändille. Ilmeisesti yhtye tiedosti tämän itsekin, sillä Character on hyvin erilainen levy, vaikka kuulostaakin vain ja ainoastaan Dark Tranquillityltä. Olen sinänsä tyytyväinen, että yhtye ei lähtenyt tekemään samaa levyä uudestaan, vaan lähestyi musiikkiaan toisesta näkökulmasta, ja olisi epäreilua odottaa/vaatia mitään bändiä tekemään kahta yhtä nerokasta modernia mestariteosta peräkkäin.

Silti yhtye pääsi edeltävän tuotoksen tasoa yllättävän lähelle, joskin (kuten sanottua) toisesta näkökulmasta. Character on oivallinen levy, vaikka onkin pirullisen haastava: siinä missä Damage Done on välittömästi koukuttava, aina uusia syvyyksiä altaan paljastava sipuli, Character on autenttinen sukellus suoraan altaan syvään päähän. Tämä voi kuulostaa oudolta, sillä jos levyn kuuntelee taustalla se ei totisesti tunnu kovin poikkeavan progelta, mutta kun sitä oikeasti yrittää analysoida, päätyy jonkinlaiseen loputtoman syvyyden tuijottamiseen - ja kuten syvyyksien tuijottamisesta tiedämme, jossakin välissä se tuijottaa takaisin. Sellainen on kokemukseni Characterista: syvyys johon tahtoo upota, kadota täysin, mutta mitä syvemmälle menee, sitä kauemmas lähtöpiste ja tavallisuus jää, eikä matka lopu koskaan, aina päätyy vain syvemmälle, loputtomaan kuiluun.

Kaikella tällä filosofoinnilla haen sitä takaa, että kun Characteria kuuntelee ajatuksella ensikertaa, se kuulostaa pirullisen oivalliselta musiikilta, mutta vaikeastilähestyttävältä sellaiselta. Kappaleet kuulostavat poikkeuksetta hyviltä - lähes yhtä hyviltä kuin Damage Donella - mutta kokonaiskuva jää hämäräksi, epäselväksi, ja laadustaan huolimatta jokainen kappale on kuin neljässä ulottuvuudessa liikkuva saippua (eli vaikeasti hahmotettava ja liukas - kylläpä olen tänään nokkela, haha). Kappaleet eivät totisesti ole mitään instrumenttirunkkausprogepornoa, vaan sitä parempaa progea, monimutkaisia kappaleita selkeillä johtoajatuksilla ja flow'lla.

Koska levy on niin vaikea, jokaiselta kappaleelta toivoisi selkeää omaa identiteettiä - vaihtelua nopeuden, tulokulman tai melodian kanssa - mutta jos Characteria jokin vaivaa, niin tasapäisyys: kuulija helposti erehtyy luulemaan koko levyä yhdeksi pirullisen pitkäksi kappaleeksi, sillä vaikka jokainen kappale on erilainen, ne kuulostavat liiaksi samalta. Ilmaisu samasta puusta veistetyistä tulee mieleen, mutta en viitsisi sortua (jälleen) kliseeseen, siispä sanonkin niiden seilaavan samoilla vesillä. Vaikeudestaan ja lievästä tasapaksuisuudesta huolimatta Character on erinomainen kiekko, vaikka saattaa aluksi vaikuttaa liian kryptiseltä; se ei ole Damage Donen tasoinen, mutta toisaalta ei mitenkään äärettömän kaukana.

P.S. Pahoitteluni tekstien kirjoittamisen hitaudesta: työstän parhaillaan graduani ja se on varsin aikaa- ja ajatuksiavievää hommaa. Pyrin kuitenkin pitämään jonkinlaista tahtia yllä blogin kanssa.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Children of Bodom - Are You Dead Yet? (2005)

Jokaisella meistä oli joku bändi, josta oli meni aivan sekaisin teininä - bändi, joka vain kolahti niin perkeleellisen kovaa ja joka, vaatimattomasti ilmaistuna, muutti kuulijaansa. Kuten on tullut sanottua, minulle tuo bändi oli Children of Bodom; Alexi Laiho ja kumppanit tekivät minusta hevarin ja, jos pateettisuus sallitaan, sen ihmisen joka olen nyt... tai ainakin he käynnistivät tärkeän osuuden siitä prosessista, joka lopulta muovasi minut tällaiseksi. Blogiani pitempään lukeneille tämä on kertausta, mutta tässä jotakin täysin tuoretta pureskeltavaa: elinikänäni en ole tainnut odottaa mitään yhtä tarmokkaasti ja malttamattomasti kuin Are You Dead Yet? -lättyä kymmenen vuotta sitten (onko siitä jo/vasta kymmenen vuotta?).
Are You Dead Yet? oli teknisesti ottaen toinen Bodomin lasten uusi levy, joka fanitukseni aikana julkaistiin, mutta kun Hate Crew Deathroll ilmaantui kauppoihin, olin juuri vastikään innostunut bändistä enkä ollut "osannut" odottaa tulevaa levyä kuin muutamia kuukausia. Are You Dead Yet? sen sijaan antoi odotuttaa itseään kaksi ja puoli tuskallista vuotta - väliin mahtui kyllä singlejä sekä käsittämätön DVDEP, jonka tietenkin hankin välittömästi. DVDEP:stä sen verran, että sehän pitää sisällään yhden levyltä löytyvän biisin (Thrashed, Lost & Strungout), Alice Cooper ja Andrew W.K. -koverit sekä yhden raidan, jota ei taida mistään muualta löytyäkään, Knuckledusterin - unohtamatta tietenkään mainfeaturea, eli puolituntista kännihäröilyfilmiä, joka oli niin perkeleen hauskaa katsottavaa neljätoistavuotiaana ettei ole tosikaan. EP:tä seurasi In Your Face -single ja lopulta, keskipitkän ikuisuuden jälkeen (näin ajattelin tuolloin), levy.

Are You Dead Yet? on Bodomin lasten virallinen sellout, mutta kuitenkin vielä viihdyttävä levy. Se ei ole missään nimessä kolmen sitä edeltävän levyn tasoinen (Something Wildista en ole koskaan pitänyt, joten jääköön tämän ulkopuolelle tyystin), mutta toisaalta se on parempi kuin muutamat sitä seuranneet levyt. Mutta, ja tämän myönnän auliisti, olen täysin, absoluuttisen jäävi - ja kuinka en olisikaan? Kuten sanoin, en usko tähän mennessä odottaneeni mitään samanlaisella innolla kuin Are You Dead Yet?iä. Mitään, siis mitään. Vimmani oli kuumeista ja kuumehoureista, täysin holtitonta; jossain välissä laskin tunteja levyn ilmestymiseen. Neljä aiempaa Bodomien levyä kuluivat lähes puhki sillä välillä, aina uuden kuuntelun kierrätyksessä. Koulupäivä, jona levy julkaistiin, oli täysin sietämätön, sillä tiesin kiekon odottavan kotona, ennakkotilattuna ja postilaatikkoon toimitettuna - ja mitä koulupäivän aikana selvisi? Lähtisin äitini kanssa tapaamaan Hippiä ja pääsisin kotiin vasta myöhään illalla. Hipin tapaaminen oli ja on aina ilo, mutta ajoitus oli... no, konstikas. Mutta, kuten varmaan arvaatkin, Hippi oli käynyt ostamassa levyn ja kuunteli sitä parhaillaan, kun saavuin vierailulle.

Minulle sillä ei ollut väliä, että Children of Bodomin melodisesti loputtoman oivaltava ja uniikki musiikki oli taantunut metalcoreksi (vaikka tuolloin sana oli minulle vieras); vain uudella Bodomin levyllä oli merkitystä; vain sillä oli merkitystä, että pääsin kuulemaan uusia sävellyksiä, jotka olivat peräisin samasta mielestä kuin Follow the Reaper. Toki, Are You Dead Yet? on toisaalta selvässä jatkumossa Hate Crew Deathrollin käynnistämälle muutokselle, mutta toisaalta ei kuullosta juuri samalta kuin mikään aiempi yhtyeen tuotos. Samalla se kuitenkin sisältää aitoa tunteen paljoa, aitoa vimmaa (vaikka se onkin lapsellista uhoamista, "I don't give a flying fuck, motherfucker!") ja oikeaa yrittämistä, mitä ei voi sanoa muutamasta sitä seuranneesta levystä. Silloin, 14.9.2005, sillä ei ollut tuon taivaallista merkitystä, ei niin mitään, vaan se kaikki oli niin päheää, niin mahtavaa, niin huikeaa ettei järki ollut pysyä matkassa.

Jonakin päivänä tulen tuntemaan samoin jotakin toista asiaa kohtaan, mutta se päivä ei ole vielä tullut vastaan. King Diamondin keikan todistaminen eturivistä oli yksi, mutta ei sekään ollut samanlaista epätoivoista ja sietämätöntä odotusta. Kaikella muulla odottamisella on ollut jokin konteksti, johon sen voisi sitoa, mutta Are You Dead Yet? oli ensimmäinen levy, jonka kansitaidetta spekuloin, jota kavereiden kanssa pohdittiin ja kuumoteltiin, jonka kaikki heikkoudet olivat trviaaleja sen pelkän olemassaolon rinnalla.

torstai 3. syyskuuta 2015

Bolt Thrower - Those Once Loyal (2005)

Yleensä, kun pitkän uran tehnyt yhtye palaa kimppaan "sen ainoan oikean" solistin kanssa useiden vuosien sekavuuden jälkeen ja tekee "paluulevyn", lopputulos on turhanpäiväinen. Yhtyeet, jotka havittelevat menneiden aikojen kunniansa ja tyylinsä perään (vaikka muutos vuosien aikana olisi ollut kuinka minimalistinen, johtuen pelkistä henkilöstövaihdoksista), ovat yksi niitä asioita, joita en voi yleisesti ottaen sietää: jos bändi A teki jotain todella hyvin kauan sitten, kun primus motor oli nuori, vihainen ja ei pamahtanut uskoon, millaisessa harhaluulossa pitää elää voidakseen kuvitella bändi A:n kykenevän tekemään samanalaista tai parempaa materiaalia, kun primus motor ei ole nuori tai vihainen ja pukeutuu musavideoilla paitaan, joka on täynnä oikein päin olevia ristejä? Se siitä Megadeth- ja W.A.S.P.-piruilusta, honest! Pointti tässä oli se, että yleensä yritykset tehdä samanlaista musiikkia kuin silloin joskus, sortuvat siihen tosiseikkaan, että enää ei ole silloin joskus, vaan nyt, tämä hetki - tilanteet muuttuvat, joten sopeutukaa!

Bolt Thrower ei koskaan harhaillut kovin kauas kunnian päivistään, mutta kahden heikon levyn (Mercenary ja Honour Valour Pride) jälkeen uutinen paluusta kimppaan alkuperäisen solistin Karl Willetsin (joo, tiedän Willetsin laulaneen Mercenarylla, mutta studiomuusikon roolissa) kanssa ei silti ollut kovin innostava. Oli helppo pelätä taas yhtä uudelleenlämmittelyä: vaikka kuinka sitä edellisiltaista Dillinger-pitsaa mikroon laittaisi, se ei enää seuraavana aamuna maistu yhtä hyvältä. Mutta, kuten kenties on ilmiselvää, Those Once Loyal osoittautui yhtyeen parhaaksi levyksi, ylittäen laadussaan jopa erinomaisen ... For Victoryn.

Those Once Loyalin erinomaisuutta on mahdotonta (tai ainakin lähdes mahdotonta) ylikorostaa: se on niin hyvä levy, niin kokonaisvaltainen onnistuminen, että yli vuosikymmenen vanhemmat klassikot jotka ovat aiemmin toimineet mittatikkuna runnovalle, keskitempoiselle ja melodisesti oivaltavalle death metalille, jäävät väkisinkin nuolemaan näppejään. Jokainen raita on timanttia, jokainen raita on uniikki mutta kuitenkin kuulostaa samalta (juuri kuten pitää, siis) ja, mikä kenties yllättävintä, vanhojen levyjen eloa kuristanut jättimäinen kitaravalli on saatu taltutettua ja ensimmäistä kertaa yhtyeen uralla basisti Jo Benchin työskentelyn kuulee (ja hyvä niin, hän tekee erinomaista jälkeä). Kaikista hienoista ja ikimuistoisista hetkistä nostettakoon kolme esiin: avausraita At First Lightin tunnelmoiva intro ja sitä seuraava räjähdys; nimikkokappale Those Once Loyalin päräyttävän komea (suorastaan kaunis) päämelodia; päätösralli When Cannons Fade kokonaisuudessaan. Juuri When Cannons Fade aikanaan sai minut innostumaan Bolt Throwerista ja sitä kautta death metalista, ja kappaleen kuuleminen Tuskassa 2013 eturivistä käsin oli yksi tuon festariviikonlopun kohokohtia (heti King Diamondin keikan jälkeen, toki).

Bolt Throwerin hitaampi mutta paljon raskaampi death metal on minulle eniten "omaani" death metalia - perehdyin Cannibal Corpsen ja Suffocationin kaltaisiin yhtyeisiin vasta bolt Throwerin ja Obituaryn jälkeen, mikä tarkoittaa sitä, että Kannibaali ja Tukehtuminen eivät kuulosta korvissani kovinkaan raskailta. Rankoilta, ehkä, mutta raskaus on rankkuutta totaalisempaa: kuka vain voi kirjoittaa gorea, mässäillä yksityiskohdilla (tiedän tämän täysin, koska teen sitä itsekin), mutta todellinen kauhu syntyy ilmapiiristä, tunnelmasta. Juuri siinä Bolt Thrower on omimmillaan ja Those Once Loyal on yhtyeen paras levy, joten sillä on myös (kuten voimme deduktoina) paras tunnelma - kuten olen monesti sanonut, kuuntelen musiikkia fiilispohjalta ja tunnelman merkitys on suuri, joten ei liene mikään ihme, että Those Once Loyal on yksi suosikkilevyjäni kautta aikojen.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Arch Enemy - Doomsday Machine (2005)

Se hetki, kun kuulin Arch Enemyä ensimmäisen kerran ja tajusin solistin olevan nainen, oli päräyttävä. Kenties olin jollain tasolla tietoinen yhtyeestä jo ennen sitä, mutta kun katsoin Sam Dunnin Metal: A Headbanger's Journey -dokumenttielokuvan, se todella iski: nainen, joka osaa öristä ja ei yhtään hullummpin örisekään. Sinänsä eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä - tekniikastahan se on kiinni - mutta silti ajatus tuntui oudolta, suorastaan käsittämättömältä. Yhtye oli dokumentin julkaisun aikoihin jo kovassa nosteessa, mutta en usko olleeni ainoa, jolle Angela Gossow'n kärinä iski alakoukun lailla tajuntaan. Nyt Arch Enemy ja kaikki muut sen kintereillä kipittävät kloonit ovat jo laskettavissa leegioissa, mutta tuolloin, kymmenen vuotta sitten, idea oli uusi. Kavereillehan se piti esitellä ja samanlaista "whaaaat"-ääntä hekin päästelivät.

Dokumentista innostuneena kuuntelin yhden kappaleen yhtyeeltä varhaisesta Youtubesta: Nemesis. Selkeä, suoraviivainen ja tarttuva - samaan aikaan brutaali että melodinen - ralli iskostui jokapäiväiseen kuunteluun useiden viikkojen, kenties kuukausien ajaksi. Pakkohan se levy oli hankkia - ja tuo levy oli nimenomaan Doomsday Machine, joka oli tuolloin yhtyeen tuorein tuotos. Nemesis on mielestäni edelleen hyvä ralli, ja levyltä löytyy muutama muukin onnistunut rypistys - ainakin Taking Back My Soul, My Apocalypse ja Skeleton Dance toimivat yhä mielestä kiitettävällä tavalla - mutta muutoin levy on jäänyt lähes täysin vaille kuuntelua kuluneen viimeisen viiden vuoden aikana.

En vihaa levyä, mutta en kyllä pidäkään - kaikkein vaikein asema yrittää analysoida ja selittää. Doomsday Machinella on paljon hyviä ideoita, loistavia riffejä ja kourallinen toimivia kappaleitakin, mutta kokonaisuutena se jää valjuksi ja huomaan toistuvasti lopettavani kuuntelun jossakin Skeleton Dancen paikkeilla. Loppupää kärsi pahasta filleritaudista, eli sävellykset eivät pääse mitenkään kolmen ensimmäisen kappaleen intensiteetin ja aidon vimman lähimaille; hiukkasen vajaa viisikymmentä minuuttisena levy on silti liian pitkä. Jotkin kappaleet junnaavat, eivät kestä kestoaan, mutta sitä ei voi esittää koko syynä vastentahtoisuudelleni kuunnella levyä.

En ennen tätä päivää oikein kunnolla tajunnut mikä minua hankasi vastaan, mutta tänään, kävellessäni metropysäkiltä kotia kohti, käsitin sen: syy on sama, joka aikanaan veti minut yhtyeen puoleen, nimittäin Gossow. Hän ei ole huono solisti - kuulemma erinomainen livetilanteessakin - mutta hänen äänessään on mekaaninen äänenväri, joka tuo mieleeni Behemothin Nergalin örinän. Molemmissa on samanlaista prosessoitua tuntua. En tiedä onko kummankaan ääntä oikeasti prosessoitu studiomagialla, mutta siltä ne kuulostavat. Myös Daniel Erladssonin basarit nakuttavat hieman liian tarkasti kuulostaakseen vilpittömältä soitolta.

Doomsday Machine on hittihakuinen ja -pitoinen levy, mutta kokonaisuutena se on selvästi heikompi kuin parhaat hetkensä. Nemesis ja muutamat muut ovat kuuntelun arvoista sävellystyötä, mutta muutoin melko unohdettava kiekko.