Trollheim's Grott - Bloodsoaked & Ill-Fated (2003)

Trollheim's Grott on siitä erikoinen yhtye, että vaikka se on omassa hyvin nichessä alaryhmässään laadukas poppoo, harva tuntuu edes tuntevan koko sakkia, laadukkaista kiekoista ja pääjehu Spellgothin aktiivisuudesta muissa bändeissä (nimellisesti Horna ja Turmiön Kätilöt). Voitaisiin puhua siis kulttiyhtyeestä, sanan varsinaisessa merkityksessä, mikä taitaa olla black metal -pumppujen tavoite. Mutta, kuten olen varmasti blogin aikana osoittanut monesti, en ymmärrä kunnolla black metalia musiikillisesti, mutta esteettisesti toki. Ehkä se heijastelee siis pitkää varjoaan näkemyksiini Trollheim's Grottin kaltaisten yhtyeiden tuotannosta; tavallista laajempi lähdekritiikki on suositus.

Minulle Bizarre Troll Techonology on nostalginen kokemus, sillä tuo levy oli ensimmäisiä (ja ainoita, sanottakoon sekin) aidosti ug:tä blackiä mitä olen kuullut. Se tuntui vaaralliselta, pelottavaltakin neljätoistavuotiaasta minusta, jolle raskainta musiikkia sitä ennen oli Cradle of Filth ja Dimmu Borgir. Vastaavasti Bloodsoaked & Ill-Fatedin ostin 2015, kun satuin näkemään erään helsinkiläisen levy- ja musakrääsäkaupan alennuslaatikossa; ajattelin, että sainpahan nyt tämänkin kokoelmiini, pitkän odotuksen jälkeen - ajan, jolloin en oikeastaan etsinyt levyä sen kummemmin, mutta tiedostin patologisen tarpeeni sen hankkimiselle. Perspektiivini Trollheim's Grottin levyihin on siis täysin toisistaan eroava: ensimmäisen kuulin teini-ikäisenä ja se oli silloin jotakin (lähes) täysin uutta, toisen kuulin ensikertaa täysi-ikäisenä, ja Imperiumi.netin toimituskaartilaisena, karaistuneena pornogrindiin ja Torsofuckiin.

Sanon suoraan, että pidän Bizarre Troll Technologysta enemmän, koska minulle sen sävellykset ovat kaivertuneet syvälle alitajuntaan ja nostalgian ohikin se kuulostaa edelleen kelvolliselta kiekolta. Bloodsoaked & Ill-Fated on vain yksi kevyellä industrial-elementillä maustettu black metal -levy. Ensimmäinen levy tuntuu yhtä kokeelliselta, innokkaiden nuorukaisten luovalta hulluudelta, toinen jää "vain" perusvahvaksi black metal -levyksi, vaikka musiikillista eroa edeltäjään on vain marginaalisesti (lähinnä vähäiset puhtaat laulut ovat kadonneet ja blastbeatin määrä on kasvanut). Olen ymmärtänyt, että yleisesti (molempien fanien keskuudessa) toista levyä pidetään ensimmäistä parempana, onnistuneempana ja omaperäisempänä, joten kenties sinun kannattaa uskoa heitä - he saattavat tietää mistä puhuvat.

Tämä teksti ei puhu niinkään Trollheim's Grottin toisesta levystä kuin nostalgian väärentävästä perspektiivistä: se musiikki ja ne levyt, jotka sykähdyttivät vuosina menneinä, kuulostavat paremmilta kuin ne, joihin tutustuu vasta myöhemmin, vaikka absoluuttisella taiteellisella mittarilla (jota ei ole) ne olisivatkin heikompia. Kehotan kaikkia lukijoitani (teitä molempia) tunnistamaan milloin jokin levy kuulostaa nostalgiselta ja milloin hyvältä omilla ansioillaan - ei ole mitään häpeää myöntää, että joitakin levyjä tai musiikkityylejäkin kohtaan on nostalginen ja se hämärtää omaa arvostelukykyä. Sen sijaan on häpeä olla tiedostamatta omien näkemyksien pohjaa - en väitä, että aina kykenen itse näkemään todellisia syitä mielipiteitteni takana, mutta ainakin pyrin siihen.