Stratovarius - Elements pt. II (2003)

Kuten edellisestä tekstistä (toivottavasti) tuli ilmi, pidin Elements pt. Issä siitä, että vaikka se kuulosti jatkuvasti Stratovariukselta, se ei silti kuulostanut "vain" Stratovariukselta - se oli jotakin uutta, ollessaan kuitenkin jotakin vanhaa, jotakin tuttua. Kaksoislevyn ensimmäisellä levyllä yhtye pyrki laajentamaan horisontteja kaikkiin mahdollisiiin suuntiin samaan aikaan, ja vaikka onnistumisesta voidaan olla montaa mieltä, yritystä on pakko kunnoittaa sellaisenaan. Kaikesta nostalgisoinnistani ja levyn selvistä heikkouksista (nimellisesti, Eagleheart) huolimatta Elements pt. I tuntuu hyvältä levyltä.

Enter Elements pt. II, turvallisempi ratkaisu, perinteisempi Stratovarius-levytys. Siinä missä ensimmäisen osan kappaleet eivät olisi millään sopineet (muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta) millekään toiselle yhtyeen levylle, samaa ei voi sanoa toisesta osasta: kaikki se horisonttien laajentaminen, kokeilunhalu ja yllätyksellisyys, mikä teki ensimmäisestä puolikkaasta kiinnostavan, lahdataan samaan joukkohautaan kaikkien ei fanien suosiossa olevien taiteellisten kokeilujen kanssa (Show Your Colours, The Unspoken King, Illuid Divinium Insanus sekä kaikki mitä Metallica on vuoden 1988 jälkeen tehnyt jne.). Elements pt. II on tuttu, pääosin turvallinen Timo Tolkki -aikainen Stratovarius-levytys: se ei tarjoile mitään, mitä ei jo löytyisi Episodelta, Destinyltä tai Visionsilta. Juuri siksi se on huono levy, vaikka se ei ole.

Elements pt. II voisi olla erinomainen levy, jos sitä ei olisi puolipakolla sidottu osaksi kaksoiskiekon kokeellisempaa ja uskaliampaa ensimmäistä osaa; ykkösen jälkeen kakkonen tuntuu turhalta (ja ei, tässä ei ole mitään seksuaalista allegoriaa, vaikka nyt, lauseen kirjoitettuani, sen huomaankin, haha). Jos kakkososa olisi sen sijaan tehty esimerkiksi Visionsin ja Destinyn väliin, se kuulostaisi varmasti freesimmältä, paremmaltakin, levyltä, sillä se ei joutuisi alituiseen vertailun vastinparinsa kanssa. Kappaleet itsessään ovat hyviä, hetkellisesti jopa erinomaisia, mutta joukkoon on eksynyt makuuni muutama turhan häppyhäppyjoyjoy-lollottelu (Liberty) sekä rasittavan pitkä ja yksiuloitteinen balladi (Season of Faith's Perfection), ja lisäksi Alpha & Omega junnaa minuutin liian pitkään - mutta muuten valittamista ei juuri ole. Esimerkiksi sinkkulohkaisu I Walk to My Own Song on peninkulmia Iigelhaartin edellä, ja Awaken the Giantin pääriffi on raskas ja suuri, kuten Soul of Vagabondin.

Jälleen olen sortunut kahden levyn vertailuun, mikä - näin olen ymmärtänyt - on rasittavaa luettavaa. Niin tai näin, jos levy nimetään toisen "kakkososaksi", sen pitäisi kestää vertailu ensimmäiseen osaan; Elements pt. II ei kestä. Siinä missä kaksoislevyn ensimmäinen osa osoittautui paremmaksi kuin muistin, toinen osa oli juuri niin tarpeeton kuin muistin.