Unity julkaistiin vain vuotta ennen Soundchaseria, ja se oli varsin kelpo kiekko - ei toki mikään nerouden tiivistymä (Ragen levyt eivät ole koskaan tainneet mitään mestariteoksia ollakaan), mutta sellainen levy, jota kuuntelee mielellään kerran, kaksi tai kolmekin. Konseptilevyksi tarkoitettu Soundchaser on saanut joissakin piireissä (Metal-Archives.comissa ainakin) kovaakin suosiota, ja sitä pidetään samoissa piireissä Unitya parempana. Varsin röyhkeä väite, etenkin kun se ei ole totta.
Soundchaser on musiikillisesti tismalleen samaa Victor Smolski -riffittelyä kuin edeltäjänsä, mutta ei yhtä onnistunutta sellaista: koukut eivät ole yhä selkeitä, vaan monin paikoin pakotettuja; riffit eivät ole yhtä teräviä; lyriikat, joita ei aiemmin voinut hyvällä omatunnolla kehua, ovat typerämpiä. Rage on ollut tuottelias yhtye: 1990- ja 2000-luvuilla on vain muutamia vuosia, jolloin yhtye ei ole julkaissut jotain, mutta toisinaan se näkyy musiikin tasossa suoraan korreloiden. Soundchaser on kiirehditty, väkisin puserrettu vuodessa ulos kauppoihin - jos yhtye olisi pysähtynyt, jatkanut kappaleiden työstämistä vähintään yhden vuoden lisää, käsillä voisi olla esimerkillinen kiekko. Nyt se on päämäärätön, heikompi versio Unitysta.
Puhutaanpa tarinasta, kun sellaisella levyä markkinoidaan: tarina on paska. Se on vuoroin liian abstrakti, ylisuuriin kielikuviin kompastuva lapsellinen höpöhöpöpölinä; heti seuraavassa hetkessä se menee liian yksityiskohtaisiin kuvauksiin, joista ei ota mitään tolkkua, koska edeltävä haahuilu ei ole auennut. Tarina jää täysin viitteelliseksi, kuulijan käsityskyvyn tuolle puolelle; ongelma on hyvin vastaava, mihin Dio kompastui Magican kanssa. Jos joku todella tietää, mitä Soundchaserin tarinassa tapahtuu (ei niinkään mistä se kertoo, koska se, jos joku, on väännetty tusinasta rautalangasta), ottakee yhteyttä - olen vilpittömän kiinnostunut kuulemaan.
Kaksi yksityiskohtaa sanoituksissa ansaitsee päätyä henkilökohtaiselle vihalistalleni, hyvästä syystäkin. Ensimmäinen: jos kerrotaan tarinaa lyriikoilla, tee selväksi kuka on kertojana, mitä hahmolle tapahtuu ja kenen kanssa hän kokee mitä ikinä kokeekaan. Mitä ei (mielestäni, tietenkin) pitäisi tehdä, on se, että lyriikat kirjoitetaan minä-sinä-muotoon, osoittamatta kertaakaan kuka/mikä minä/sinä on. Otetaan esimerkki:
You turned away from me to be with someone else
You turned away but but inside you are here
Still you didn't give me what I need the most
I am half, it feels not right and I fear
-Flesh and Blood
Okei, on valittu levyn puolivälistä, mutta vannon, että säkeissä ei ole sen enempää tolkkua, vaikka kaikki aiemmatkin kappaleet olisi kuullut. Kuka on "sinä" tässä? Kuka on "minä"? Miksi viimeinen säe on noin hirvittävän paskasti kirjoitettu, että minua hävettää lukea sitä?
Toinen juttu lyriikoista vielä: ne on monesti selvästi kirjoitettu sopimaan melodiaan (mikä on hyvä), mutta sanoittajalta on loppunut idea kesken, ja hän on täyttänyt viimeiset nuotit geneerisellä "now", "right now" tai ties millä "yes" jämäsanoilla. Vielä päälle kun lyödään ontuva englannin kielioppi, kankeat ilmaisut ja yllä kirjatun säkeistön viimeisen säkeen kaltaiset lyriikan irvikuvat, lopputulos ei mairittele Peavy Wagneria lyyrikkona. War of Worldsissa jämäsanat ovat mahdutettu jopa kertosäkeeseen.
Annan kenties liian negatiivisen kuvan Soundchaserista, koska se ei todellisuudessa ole täysin kuuntelukelvoton. Se voisi olla parempi - paljonkin - mutta sillä on myös iso joukko hyviä ideoita, jotka on toteutettu ammattitaitoisesti. Se ei ole Unityn tasolla, mutta toisaalta se tuskin on yhtyeensä heikoin levy (sanon tämän varauksella, sillä en tunne kaikkia yhtyeen levyjä, koska A) minua ei kiinnosta niin paljon ja B) niitä on aivan saatanasti).
P.S. Aloitan tästä tekstistä eteenpäin laittamaan levyjen kansikuvia tekstien alkuihin. Koska tekstejä on tähän mennessä kertynyt lähemmäs 300, vanhempien tekstien päivittäminen kansikuva-aikaan vie tovin, mutta yritän saada tehdyksi tämän elinajan aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti