Nevermore - Enemies of Reality (2003)

Minulle Nevermore on tärkeä bändi - he ovat tehneet joitakin tämän vuosituhannen parhaita metallilevytyksiä ja siinä samalla yhden kaikkien aikojen suosikkikiekoistani, Dead Heart, in a Dead Worldin. Kun alla on näin häikäisevän kova tuotos, mihin suuntaan (laadulliseen ja/tai taiteelliseen) yhtye jatkaa Enemies of Realitylla? Väistämättä heikompaan.

Kappalemateriaali ei ole merkittävästi heikompaa kuin aiemmin - lähinnä verrattavissa tasollisesti Dreaming Neon Blackiin, vaikka tyyli onkin toinen - mutta missään nimessä sitä ei voi verrata häikäisevään mestariteokseen, joka Enemies of Realitya edeltää. I, Voyager, Enemies of Reality ja päätösraita Seed Awakening tarjoilevat rankempaa Nevermorea, suunnilleen Narcosynthesisin leveysasteilla, ja hyviä veisuja ovatkin. Myös melodisemmalta ja tunnelvoimmalta puolelta löytyy koukkua, erityisesti Tommorrow Turned into Yesterday, mutta vastaavasti levyn ehdottomasti heikoin raita, josta en tahdo löytää mitään hyvää - eli käsittämättömästi nimettyNoumenon - kuuluu tähän kategoriaan. Kuten tuli sanottua: sävellyksellisesti Enemies of Reality on hyvä, joskaan ei erikoisen nerokas levy - mutta miksi en silti tahdo kuunnella sitä sen enempää?

Kuten blogia pidempään seuranneet ovat huomanneet, melko harvoin nillitän soundeista, etenkin kun 2000-luvulle ollaan päästy. Tavallisesti soundit ovat levyllä kuin levyllä siedettävissä, koska ei tarvitse olla kummoinen nakkisormi, että saa ProToolsilla ja riittävällä budjetilla taiottua mukiinmenevää (joskin monesti turhan persoonatonta) jytää. Toki joukkoon aina mätä omena tai pari mahtuu, mutta silti päätrendi on, ettei mikään levy mene pilalle soundien takia.

Paitsi Enemies of Reality. Soundit ovat niin huonot, että levystä on otettu "uusintapainos", jossa äänimaailma on fiksattu. Edellinen virke kertoo paremmin kuin mikään kuvaukseni ikinä voisi kuinka toivottoman suttuiselta, demomaiselta ja sanalla sanoen paskalta levy kuulostaa. Kun ensimmäisen kerran pistin kiekon pyörimään, minun oli tarkistettava ensimmäisen minuutin aikana ettei soittimessani ollut mitään vikaa, että kuulokkeet olivat kunnolla kiinni jne.; en usko olleeni ainoa.

On todella suuri sääli, että muutoin kelvollinen kiekko muuttuu lähes kuuntelukelvottomaksi amatöörimäisellä miksauksella. Ehkä vuosi 2003 oli suttuisten soundien juhlavuosi - vuosi, jona kivenkovat ammattilaiset unohtivat mitä hyvänkuuloinen levy tarkoittaa. Muuta selitystä en keksi St. Angerin ja Enemies of Realityn takana oleville rautaisille miksauksen konkareille a'la Bob Rock ja Kelly Gray aivopiereskelylle. Jos siis olet kuin minä ja fanitat Nevermorea, hanki Andy Sneapin uudelleenmiksaus levystä - siten saatat kyetä nauttimaan minua enemmän Jeff Loomisin sooloista ja Warrel Danen vokaaleista.