Moonsorrow - Kivenkantaja (2003)

On olemassa paljon bändejä, joita tuli teininä kuunneltua, mutta jotka kuulostavat nykyisellään lähinnä puuduttavilta ja aikansa eläneiltä - monilla näistä yhtyeistä ja levyistä on paljon nostalgia-arvoa, vaikka musiikillista merkitystä ei ole. Sittten, tietenkin, on niitä toisen tyyppisiä bändejä ja levyjä - niitä, jotka kestävät, ja jopa paranevat, mitä pidempään niitä kuuntelee, niitä jotka avaavat uusia merkityksiä vasta vuosien intensiivikuuntelun jälkeen. Moonsorrow'n parhaat levyt ovat tätä jälkimmäistä tyyppiä; parhaista levyistä paras on Voimasta ja kunniasta (joka jäi blogin ulkopuolle, vaikka tunnen levyn erittäin hyvin - sitä se kaverille levyjen lainailu tekee, näemmä), mutta Kivenkantaja ei ole kaukana.

Joskus, kun vakavasti pidin listaa maailmaan parhaista kappaleista (kyllä, tästä on aikaa), Raunioilla oli pitkään sijalla 1 - tuo veisu, jossa Ville Sorvali soittaa kappalelistauksen mukaan ovea. Kolmetoistaminuuttinen leviathani on edelleen päräyttävää kuultavaa, vaikka samaa tajunnan repivää efektiä se ei teekään, kun on sittemmin tullut kuultua vieläkin suurempia, pidempiä ja parempia kappaleita. Muut veisut ovat ehdottomasti erinomaisia, mutta - kuten avausraidan kanssa - aivan samaa pysäyttävää vaikutusta ne eivät saa aikaan, kun silloin joskus, kun kiekosta tuli ensikerran tietoiseksi. Epäreilua verrata ensikuuntelukertaan, nuoruuden uhon ihmetykseen, mutta kuten yritin eilisessä tekstissäni sanoa, todella hyvä levy kestää vuosien painolastin - toisin kuin Kurimus, Kivenkantaja kestää taakan hienosti.

Kivenkantaja on bathorymäisen Moonsorrow'n päätepiste - siinä missä myöhäisemmät levyt ovat lähinnä suurta ja tavallista kompleksisempaa black metalia, Kivenkantajan tarinat ja musiikki kertovat suurista soturijoukoista ylväässä marssissa taisteluun, tuhatvuotisista valtakunnista ynnä muista fantasiakliseistä. Tämä saattaa vaikuttaa vain nyky-Moonsorrow'n tutustuneelle oudolta ja vieraannuttavalta, mutta minulle juuri tämäntyylinen Kuusuru on sitä "ainoaa oikeaa". Kuorot pauhaavat, kymmenet kosketinraidat jymisevät ja Ville Sorvali rääkyy keuhkojaan hajalle - ja sävellykset kestävät kantavat suuret sovitukset komeasti.

Tämän tekstin piti olla parempi kuin se on, mutta en jaksa tähän hätään keksiä mitään muitakin kehuja. Kenties olen törmännyt kriitikkojen vakio-ongelmaan: on helpompi ja monesti hauskempi etsiä ongelmia ja nillittää niistä kuin kehua vahvaa joskaan ei poikkeuksellisen nerokasta tuotosta. Mene ja tiedä - ja tutustu samalla Kivenkantajaan.