Rage - Unity (2002)

Ragen suurin ongelma on se, että se ei ole osunut napakymppiin yhdelläkään levyllä. Kyllä, yhtye on tehnyt joukon hyviä ja joitakin erinomaisia levyjä, mutta Peavy Wagnerin luotsaamalla poppoolla ei ole ainuttakaan Imaginations from the Other Sidea tai Land of the Freetä tai (tämän viimeisen kohdalla seuraan vain yleistä mielipidettä, omani voit lukea tästä blogista) Keeper of the Seven Keyesiä. Lähimmäs mestariteosta yhtye pääsi 1990-luvun alun kiekkojen lisäksi Unitylla.

Unity on napakka, hyvin rakennettu ja taitavasti soitettu levy, jossa on joukko hyviä ja muutama suorastaan erinomainen kappale. Mutta, kuten Ragen koko uran kanssa, siltä puuttuu häikäisevän nerokas helmi, joka pakottaa kuuntelemaan levyn/biisin uudestaan kerta toisensa jälkeen. Kyllä, Unity on hyvä levy - jos kaikesta smolskimaisuudesta pääsee yli, mistä kohta lisää - ja hetkittäin se on erittäin hyvä, mutta kun se ei ole loistava; sen kuuntelee mielellään kerran tai kaksi, mutta se ei herätä suuria intohimoja suuntaan tai toiseen.

Tyyliltään Unity on hyvin erilainen levy kuin edellinen Rage-levy, joka blogissa on vilahtanut, Ghosts. Siinä missä aiempi kiekko oli äärettömän melodinen, toisinaan suorastaan epämetallisella tavalla koukkuinen, Unity tarjoilee melodista ja progea speed ja power metalia. Riffit ovat raskaita, tuplabasarit mätkivät menemään ja kaikki kuorutetaan tarttuvilla laulumelodioilla, joita sellaiset pikkunimet kuin Hansi Kürsch taustahoilailevat (miksi mikään bändi milloinkaan käyttäisi Hansia taustasolistina, en tiedä). Yhdestätoista biisistä ei löydy kuin muutama keskinkertaisempi veisu - erityisesti ylipitkä päätösinstrumentaali Unity tuntuu turhalta - ja voisikin sanoa, että levy on kautta linjan hyvä.

Mutta kun se on niin läpensä smolskia, että ärsyttää aivan sietämättömästi. Victor Smolski on taitava kitaristi ja lahjakas säveltäjä, mutta hänen tatsinsa on erittäin tunnistettava ja riffit, vaikka ovatkin keskenään erilaisia, ovat monesti ärsyttävästi... no, hänen riffejään. Tätä on erittäin vaikea selittää, mutta kaikki jotka ovat kuunnelleet useita levyllisiä 2000-luvun Ragea, tietävät täsmälleen mikä tämä smolskimaisuus on. Monesti se ei häiritse kuuntelua, mutta kun se särähtää korvaan, se särähtää pahasti - minulle nimenomaan Unity on smolskistelua pahimmillaan.

Smolskia tai ei, All I Want, Set the World on Fire ja miksei Seven Deadly Sins ovat hyviä biisejä, ja, kuten on tullut jo pariin otteeseen mainittua, taso ei notkahda kertaakaan liiaksi. Unity on parasta modernia (Smolski-ajan?) Ragea mitä olen kuullut ja se on riittävä syy tutustua kiekkoon, jos power metal nappaa yhtään. Minulle, kuitenkin, Ghosts on parempi levy, kiinnostavampi ainakin, koska se ei kuulosta Smolski-generaattorin tuotokselta.