Nightwish - Century Child (2002)

Kuten tuli selväksi jo Wishmaster-tekstissäni, en ole kovinkaan innoissani vanhasta Nightwishistä. Siksi juuri Century Child onkin kiinnostava: se on eräänlainen linkki kolmen ensimmäisen levyn ja myöhemmän tuotannon välillä, sisältäen elementtejä molemmista, mutta olematta kuitenkaan yksioikoisesti kumpaakaan. Muuan yläasteaikainen kaverini, joka oli niin tr00 bläkkäri, että hänen paskallaankin oli korpsepaintit, vannoi Nightwishin myyneen sielunsa kaupallisuudelle Century Childin myötä - väite, josta voi olla montaa mieltä, vaikka minusta tuskallisen selvää on, että Tuomas Holopainen on kirjoittanut parhaat levynsä "selloutin" jälkeen.

Holopaisen sävellykset ovat parempia Century Childilla kuin aiemmin, ja se on tärkeää. Tällä kertaa kappaleet muodostavat välittömästi selkeän kokonaisuuden yksistään ja yhdessä, toisin kuin Wishmasterin kohdalla, jonka kappaleet jäivät turhan samankaltaisiksi keskenään. Lisäksi koukut ovat paremmat, terävämmät - esimerkiksi avausraita Bless the Childin kosketinmelodia on huikea, ja samanlaisia oivalluksia levy on täynnä.

Mutta tuskin on levy alkanut, kun se suurin, ylittämätön dealbreaker esittelee itsensä tarttumalla mikrofoniin. Sori nyt vain kaikille Tarjan fanipojille, mutta Turunen ei ole kovin moniulotteinen solisti, vaan hänen tulkintansa pysyy tutussa ja turvallisessa hempeässä, ohuessa ja voimattomassa läpi levyn. Toisinaan - monestikin - se toimii, mutta on yksistään riittämätön: jälleen esimerkiksi otettakoon Bless the Child, jonka suuri kertosäe menettää suuruuttaan Turusen tulkinnan takia. Kenties solisti/bändi tajusi tämän itsekin, sillä Turusen äänen voimattomuutta paikataan tasan yhtä voimattomilla stemmalauluilla ikään kuin se saisi laulun iskemään kovemmin. Mutta kun se ei riitä: vaikka soundi olisikin suurempi, kymmenen päällekkäistä ohutta lauluraitaa eivät yhdessä vastaa kymmenenkertaa voimakkaampaa laulua.

Turusen äänen voimattomuutta paikataan myös toisella ratkaisulla, toisella solistilla. Century Child on ensimmäinen levy, jolla Marco Hietala on mukana basistina ja kakkossolistina, ja kylläpä onkin hänellä tärkeä rooli! Jokainen kappale, jossa hän raottaa lauluarkkuansa, on heti parempi. Case in point, Dead to the World, levyn paras biisi, ja juurikin Hietalan tulkinnan ansiosta ("Heaven queen, cover me!"). Se, missä Holopainen on mielestäni pudottanut pallon turhan monesti, on juurikin siinä, että hän ei käytä riittävästi kahden solistin välistä dynamiikkaa - helvetti, Hietala voisi laulaa läpi kaikki biisit, ja en valittaisi mistään, onhan herra kuitenkin Suomen ja hyvin mahdollisesti maailman parhaita metallisolisteja. Silti toivoisin parempaa, kenties dramaattisempaa äänten keskustelua/taistelua keskenään - kuten vaikkapa sitten The Phantom in the Operassa, mutta muuallakin päin levyä kuin yhdessä coverissa.

Century Child on selvä petraus Wishmasterista, minulle ainakin. Tiedän olevani tässä aikamoisessa oppositiossa, mutta väliäkö sillä. Toki toisinaan olisi kiva olla laumasielun lailla samaa mieltä muiden kanssa, mutta minkäs sille omille mielipiteilleen tekee?