Kalmah - They Will Return (2002)

Sanon sen suoraan: ainoa asia, joka minulle jäi Kalmahin esikoislevystä, Swamplordista mieleen, oli sietämätön ärtymys, kun periaatteessa, analyyttisesti, näen miksi siitä pidetään, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut sitä. En kyennyt sijoittamaan itseäni emotionaalisesti/henkisesti/mitälie em. levyyn, ja kuuntelukokemus jäi poikkeuksetta ärsyttäväksi. Kuten tuli Swamplordin kohdalla mainittua, ostin Kalmahin kaksi ensimmäistä levyä kätevässä yhteispäkissä, koska hinta oli hyvä ja olin kuullut paljon hyvää levyistä, mutta - shame on me - minun olisi pitänyt tietää paremmin, että kahden saman yhtyeen peräkkäisen levyn ostaminen päkissä on huono ratkaisu, koska toinen jää väistämättä vähemmälle kuuntelulle. Ja usein se on juuri aiempi levy, koska (pääasiassa, ei tietenkään aina) myöhemmälle tuotokselle yhtyeet yrittävät saada ympätyksi jotakin uutta, lisää, enemmän ja tietenkin paremmin.

They Will Return ei ole yhtä toivoton tapaus kohdallani kuin Swamplord on. Tätä minä siedän kuunnella, täältä minä löydän jotakin tarttumapintaa, mutta silti en saa itseäni innostumaan, en sitten millään, vaikka Hollow Heart ja They Will Return ihan kelvollisilta veisuilta vaikuttavatkin. Kill the Idealistin bassointro tuo mieleeni At the Heart of Winter -aikaisen Immortalin, mikä on vain hyvä asia. Vastaavia yksittäisiä toteamuksia voisin heitellä paljonkin, mutta antaisiko se kokonaiskuvaa levystä - onko kolmevarttisen musiikillisen kokonaisuuden tiivistäminen sanalliseen muotoon ylipäänsä mahdollista? Ei, mutta tokihan sitä yksittäisiä huomiota on mahdollista esittää, ja koettaa sitoa jonkinlaiseksi koherentiksi narratiiviksi.

Hups. Jouduin sivuraiteille. Sitä sattuu, Kalmahia kuunnellessa minulle valitettavan usein. Olen viimepäivät tehnyt parhaani analysoidakseni mikä minua tarkalleen hiertää Kalmahin varhaistuotannossa, etenkin Swamplordissa, mutta myös They Will Returnissa. Ehkä se on solisti Pekka Kokon kireä kärinä, joka ei sitten tahdo toimia kuin ajoittain, ja on liian kapea-alaista kantamaan koko levyä. Ehkä syy on sävellyksissä, jotka kärsivät "optehtaudista", eli aina kun ne ovat kunnolla lähdössä liikkeeseen, kunnon jytään, ne siirtyvät johonkin aivan muualle - kaava, jota esimerkiksi Hollow Heartin black-osio rikkoo, mutta se ei riitä koko levylle. Ehkä taustalla on se, että minulle Kalmahin soundi muodostuu negaatioiden kautta, mitä se ei ole, eikä päinvastoin.

Tai sitten en vain pidä. Ei voi mitään. Analyysi vie vain tiettyyn rajaan asti, kun puhutaan subjektiivisista makutottumuksista. Mutta, kuten on tullut sanottua, kuuntelen They Will Returnin mieluummin kuin Swamplordin, ja toisinaan jopa nautin kakkoskiekon kuuntelusta, enkä joutunut puremaan hammasta kuin vain seitsemännestä kuuntelukerrasta alkaen.

P.S. Miksi Skin o´My Teeth koveroituna? Siinä nyt ei ainakaan ole mitään tolkkua, eihän? Ai, olenko ainoa joka ei tajua neroutta tässä kappalevalinnassa? Fine. Pitäkää tunkkinne, saatana.