Cradle of Filth - Damnation and a Day (2003)

Olen kuullut sanottavan, että Damnation and a Day ei ole Cradle of Filthin paras levy, mutta en usko väitettä. Hyvä on, se tuskin on absoluuttisilla musiikillisilla arvoillaan (mitä lienevätkään) yhtyeen oivaltavin tai terävin tuotos, mutta täysin subjektiivisella skaalallani – jota olen tähän asti käyttänyt kohta kolmeasataa levyä käsittelevien tekstien kanssa – se on paras. Se ei ole ensimmäinen kuuntelemani Cradle of Filthin levy, mutta se on pisimpään kuuntelemani yhtyeen tuotos, joka edelleen kuulostaa hyvältä.

Tärkeät faktat: kyllä, Damnation and a Day on aivan käsittämättömän pitkä levy, ja siltä voisi leikata pahimpia fillereitä pois (kaikki levyt, joilla on neljä introa ja outro, ovat Occamin partaveitsen tarpeessa). Seitsemäntoista kappaletta, jos kaikki ylimääräiset väli-, alku- ja loppusoitot lasketaan mukaan, on yksinkertaisesti liikaa. Mutta, ristiriidankin uhalla, sanon, että ne toimivat levyn kontekstissa, tai ainakin ovat tarpeellisia. Damnation and a Day kertoo tarinan, varsin pitkän, rönsyilevän ja lukuisten viittausten ja vaikean sanastonsa ansiosta haastavan tarinan, mutta tarinan kuitenkin: sikäli olen mitään käsittänyt, tarina kertoo Luciferista, eräänlaisen Raamatun luomiskertomuksen kääntöpuolen – Miltonia ja apokryfikirjoja yhdistellen ja vapaasti assosioiden (miksi, esimerkiksi, mukana on viittauksia Edgar Allen Poen runoihin?). Vaikean tarinan ei saa antaa häiritä liiaksi – vaikka tokihan siihen paneutuminen auttaa levyn arvostamista – sillä minulle Damnation and a Day on aina kukoistanut musiikissaan.

Sinänsä yllättävää, mutta seitsemästätoista kappaleesta en löydä kuin yhden tai kaksi filleriä, vaikka introt ja outrot lasketaan mukaan. Koska introt rytmittävät levyä, luovat tunnelmaa näytelmästä väliaikoineen ja saavat kokonaisuuden tuntumaan isommalta ja toisaalta helpommin käsitettävältä, ne ovat kaikessa juustoisuudessaan (”there was war in Heaven…” kuinka ihastuttavaa B-luokan fantasialeffan dramatiikkaa!) erinomaisia lisiä. Ne ”varsinaiset” biisit ovat kuitenkin todellisia levyn tähtiä: The Promise of Fever, Better to Reign in Hell, Mannequin, Babylon A.D. (So Glad for the Madness), Thank God for the Suffering… timanttia settiä alusta loppuun. Sävellyksissä on suuruutta tarinan tarpeisiin, monimutkaisuutta kymmeniin (jopa satoihin) kuunteluihin ja tarttuvuutta välittömään koukutukseen; ne ovat raskaita, mutta melodisia – asia, mitä yllättävän harva yhtye tai levy onnistuu saavuttamaan. Kun kaikki kuorrutetaan Dani Filthin moneen taipuvalla ja päräyttävän komealla tulkinnalla, eihän tästä oikein mihinkään muuhun johtopäätökseen voi tulla kuin että saatanallisen (pun intended) hyvä levy on kyseessä.

Juuri tässä on Cradle of Filthin viehätys, minulle: tarttuvuus rankkuudessa, tunnelma runnoessa. Mikään yhtyeen muista tuotoksista, edes aiemmin hehkuttamani Cruelty and the Beast tai muiden ylistämä Midian eivät ole yhtä tarkasti mieltymysteni origossa… tai orgiassa (ha-ha). Huomaan palaavani Damnation and a Day’n luo vuosi toisensa jälkeen, aina valmiina kuuntelemaan koko kiekon tai vähintäänkin selkeimmät kohokohdat uudelleen, aina valmiina soittamaan ilmablastbeatia (yes, it’s a thing!) The Promise of Feverin myötä. Tahtoisin sanoa, että levy olisi suosikkini yhtyeen diskografiassa, vaikka en olisikaan nostalginen kiekkoa kohtaan, mutta en voi olla varma – tietenkin olisi houkuttelevaa kehua lättyä sen omien ansioiden mukaisesti, absoluuttisilla saavutuksilla, mutta, kuten olen tuonut esiin monta kertaa blogin aikana, mielestäni absoluuttisia saavutuksia ei musiikissa ole. Minulle musiikki on tunnetta, emotionaalisia yllykkeitä joihin kuulija vastaa tai ei.  Kaikki levyt, jotka synnyttävän jonkin vastauksen kuulijassa, ovat onnistuneet tehtävässään – ja, minulle, Damnation and a Day on tarjonnut pitkään, toistuvia kertoja eri elämänvaiheissani, vahvan emotionaalisen yllykkeen, johon olen reagoinut samansuuntaisella joskin erilaisella tavalla. Sen enempää en levyltä – miltään levyltä – uskalla toivoa.