Amon Amarth - The Crusher (2001)

Minusta Amon Amarth ei ole koskaan ollut kovin kiinnostava bändi: viikinkitematiikka kantaa vain tiettyyn mittaan asti ja musiikkikaan ei ole koskaan oikein naksahtanut. Yrityksen puutteesta se ei ole johtunut, sillä omistan kaikkiaan neljä yhtyeen levyä, joiden joukossa on yhtyeen parhaaksi nimetty tuotos, mutta toisaalta myös heikoin. Tokihan bändin soundissa jotakin tenhoa on: se on lumonnut suuren kuulijakunnan (joka on, tosin, ilmeisesti ottamassa etäisyyttä muutaman heikon levyn viime vuosina tehneeseen ruotsalaispoppooseen) ja olenhan minäkin ostanut yhteensä neljä levyä.

The Crusher on yleisen mielipiteen valossa Amon Amarthin heikoin levy; umpipaskaksi en ole kuullut sitä haukuttavan, mutta kun verrataan siihen lähes yksipuoliseen ylistykseen, mitä Versus the World ja With Oden on Our Side saavat, ero on melkoinen. En aio valehdella, en pidä The Crusherista, kuten en pidä muistakaan Amon Amarthin tuotoksista, mutta kolmoslevystä pidän vielä muitakin vähemmän.

Suurin ongelma on se, että The Crusher on armottoman tylsä levy: siellä täällä yhtye viljelee hyviä yksittäisiä juttuja, mutta ainuttakaan suoranaisesti hyvää biisiä en tahdo levyltä löytää. Kappalemateriaali on liian homogeenistä ollakseen kiinnostavaa, mutta toisaalta homogeenisyyden lähde, erittäin melodiavoittoinen death metal viikinkilyriikoilla, ei ole riittävän vahva kantamaan yksipuolista tuotosta. Tämä on samalla tärkein kritiikkini koko yhtyettä kohtaan: siinä missä yhden levyn/biisin/riffin varaan uransa rakentaneet yhtyeet (a'la AC/DC, Motörhead, Grave Digger ja mitä näitä nyt on) ovat kasanneet musiikilliset tiilitalonsa vahvalle kivijalalle. AC/DC, näin esimerkkinä, on oma hävyttömästi groovaava itsensä vuosikymmenestä toiseen, eikä eroa -70-luvulla ja 2010-luvulla julkaistuilla levyillä ole kuin miksauksen laadussa ja solistin äänen raspin vahvuudessa, mutta kaikesta huolimatta homma toimii, koska riffi, jolle AC/DC on koko diskografiansa perustanut, on riittävän vahva tukeakseen neljäkymmentä vuotta musiikillista kehittymättömyyttä. Amon Amarthin kivijalka huojuu jo yhden levyn aikana, eikä missään nimessä kestä levystä toiseen, vaikka kuinka hyväntahtoisesti asiaa haluaisi katsoa.

Bastards of the Lying Breed, Masters of War, The Sound of Eight Hooves... Amon Amarthia, mutta heikompana, koukuttomampana. Kyllä, yhtyeen soundi on huomattavasti raaempi kuin mitä myöhemmät kitaravallit tarjoilevat; kyllä, Johan Heggin örinä on samalla rouheuden asteella kuin myöhemminkin, ja kärinä-ärinä ei toiminut ennen "läpimurtolevyä" Versus the Worldia. Jos Amon Amarth nappaa, The Crusher saattaa näyttäytyä kiinnostavana vilauksena bändin alkuaikoihin, mutta uskoisin, että Once Sent from the Golden Hall on levynä parempi, jopa kenties The Avenger. Ehkäpä The Crusher on jonkin asteinen villi kortti, josta toiset fanit tykkäävät, toiset eivät - minä en ole fani, joten tyydyn vain kohauttamaan harteitani ja toteamaan, että eipä ole kovin erikoinen levy, millään mittarilla.