Lyhyt katsaus näkemyksiini W.A.S.P.:in tuotannosta tähän mennessä: korkeintaan siedettävää, monesti ärsyttävän yksinkertaista heavy rockia shokkimaustein. Blackie Lawless laulaa hienosti, mutta kappalemateriaali on jättänyt paljon toivomisen varaan. Väittäisin yhtyeen pitkäikäisen suosion taustalla olevan saman ilmiö kuin Metallicallakin: W.A.S.P. on ollut monille ensimmäisten metalliyhtyeiden joukossa, jotka ovat iskeneet kuin tuhat sirkkeliä, joten nostalgia värittää näkemyksiä musiikista.
Näin tähän mennessä. The Crimson Idol on kuitenkin jotakin aivan, täydellisen, absoluuttisen, totaalisen muuta. On harvoja levyjä, jotka kykenevät samaan, mihin The Crimson Idol onnistuu: se koskettaa minua syvästi, se liikuttaa jotakin liian jähmeää palikkaa sisälläni ja pakottaa pysähtymään. Ilman pienintäkään epäilystä sanon, että The Crimson Idol on yksi levyistä parhaiden lättyjen top 5 -listallani.
En yksinkertaisesti ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pidä The Crimson Idolista. Eikun, hetkinen, peruutetaan hieman: ymmärrän miksi joku ei heti pidä levystä, mutta en ymmärrä miksi kukaan jättäisi levyn kuuntelematta toisen, kolmannen, neljännen ja sadannenseitsemännenkymmennenviidennen kerran. The Crimson Idol saattaa tuntua ensikuulemalta sekä kovaa rokkaavalta heavy metal -levyltä, jonka loppupuoli luisuu loputtomiin balladeihin. Tietyllä tavalla tämä on totta, mutta balladeissa on aina twisti, joku jippo ja tämä rakenteellinen "ongelma" palvelee suurempaa kokonaisuutta, kuten kaikki tällä nimenomaisella levyllä.
The Crimson Idol on konseptilevy sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä: kappaleet ovat yksilöitä, mutta silti osasia suuresta kokonaisuudesta. Erityisen selkeästi tämän huomaa, kun tajuaa, että levyllä toistetaan samoja melodioita, lyriikoita ja riffejä tarinan tukemiseksi - sama kohta voi olla ensimmäisessä yhteydessä uhmakas, rohkea ja ylpeä, mutta toisella kerralla kaihoisa, pelokas ja pettynyt. Tarinassa kaltoinkohdeltu nuori, Jonathan, karkaa kotoaan ja ryhtyy rock-jumaluudeksi, mutta kokee alan rappion ja tuhon omakohtaisesti. En avaa tarinaa tämän enempää - se on koettava itse, sille on antauduttava ja sen mukana on kuljettava aina viimeiselle lavalle.
Konseptilevyt elävät ja kuolet erityisen suuresti lyriikoidensa mukana, ja - kuten arvata saattaa - The Crimson Idol on täynnä kenties joitakin parhaita rock-lyyrikoita, joita on koskaan kirjoitettu. Samalla tasolla Motörheadin, Pink Floydin ja King Diamondin kanssa, omasta mielestäni, ainakin. Joukko kontekstista irrotettuja esimerkkejä, jotka eivät spoilaa liikoja:
Oh, I got the same old reruns, horror movies in my head
And I can't rest, the scare me to death
But if I'm not alive, how can I be dead?
-The Invisible Boy
Don't waste the tears on my wasted years
-Arena of Pleasure
I'm the president of showbiz, my name is Charlie
I'm a cocksucking asshole, that's what they call me
-Murders in a New Morgue (Chainsaw Charlie)
I just wanna be the crimson idol of a million eyes
-Gypsy Meets the Boy
Valitsin nämä kyseiset katkelmat, koska ne toimivat parhaiten katkelmina, mutta etenkuin viimeisellä näistä on suuuuuuuuri merkitys tarinalle. En kerro enempää, lupaan.
En voi korostaa liikaa kuinka hieno levy The Crimson Idol on. Se on yksi suurista, ei voi mitään. Jokaisen, joka väittää välittävänsä metallista tai edes hard rockista mitään, täytyy tuntea se - vaikka olisit kuten minä etkä pitäisi W.A.S.P.in alkuaikojen tuotannosta. Mutta älä ota vain minun sanaa siitä: Metal-Archives.com-sivustolla The Crimson Idolia on arvosteltu kymmenen kertaa keskiarvolla 97% (tilanne 30.5.2014). Se voisi yhtä hyvin olla täysi sata- trust me, man. Jos levy ei liikuta sinua edes hieman, sisimpäsi on kuollut.
Vulgar Display of Power on täynnä Panteran ja kenties -90-luvun tunnetuimpia (ja parhaita?) metallisävellyksiä: erinomainen Mouth for War avaa levyn sellaisella riffimyrskyllä, että oksat helvettiin; Walkin groove hakee vertaistaan tänäkin päivänä; Fucking Hostilen ylitsepursuava viha pakottaa riehumaan vaikka sitten buddhalaisluostarissa; This Love yllättää tottuneenkin kuulijansa lyijyliiviä raskaammalla kertosäkeellä. Yksittäisinä sävellyksinä Panteran musiikki onkin parhaimmillaan, joten jos tahtoo kuunnella hyviä biisejä, voi laittaa Youtuben tai Spotifyn päälle ja tehdä niin, mutta levykokonaisuutena Pantera jättää toivomisen varaa.
Vulgar Display of Power (pisteet kotiin, jos tiedät mistä taideteoksesta levynnimi on löydetty) ei ole huono levy, koska se on täynnä erinomaista musiikkia, joka on soitettu ja laulettu pistämättömällä tyylitajulla. Silti se on kaukana hyvästä levystä. Kokeillaan tätä lähestymistapaa: mieti kontekstia, jossa olet Panteraa kuunnellut. Oliko se kotona levyltä, yksin musiikkia analysoiden, vai kenties bileissä, kaveripiirissä bisseä kiskoessa tai keikalla riehuessa? Kyllä, Pantera toimii myös analyyttisesti kuunneltuna, mutta parhaillaan Fucking Hostile on hirmuisessa pitissä riehuttaessa, kun musiikki on pikemminkin tekemisen taustalla kuin edustalla.
Niin tai näin, kaikki tärkeimmät pointtiini, jotka mainitsin Cowboys from Hellistä puhuessani, pätevät Vulgar Display of Poweriin: musiikki toimii, Phil Anselmo laulaa huikeasti ja yhtyeen merkitys metallin kehitykseen (kaupalliseen ja taiteelliseen) on valtaisa, mutta silti en saa itseäni innostumaan tarvitulla/toivotulla tavalla. Pantera soittaa "vain" hyvää groove metalia, joka toimii parhaillaan tuoppi kädessä ja kaveripiiri ympärillä.
P.S. Vastaus toisessa kappaleessa heitettyyn haasteeseen on elokuva Manaaja. Rimpsu tulee riivatun Meganin hernekeiton likaamilta huulilta elokuvan loppupuolella.
Manowar on parhaimmillaan ja karmeimmillaan, kun lyriikat ovat mahdollisimman typeriä ja kappaleet yhden tai kahden riffin varaan rakentuvia neliminuuttisia - tämä on ainakin yleinen mielipide asiasta. Kyllä, Kings of Metal, Into Glory Ride ja Sign of the Hammer ovat heikkouksineenkin hyviä levyjä täynnä pätevää powerista heavy metalia, mutta kappaleet ovat, kuten sanottua, yksinkertaisia ja suoraviivaisia (jotka siis eivät ole synonyymejä toisilleen). Tietyllä tavalla olen toivonut lisää yhtyeeltä, joka kykenee, halutessaan, oivaltamaan ties mitä uutta ja erikoista, unohtamatta rohkeutta toteuttaa näitä oivalluksia.
Enter The Triumph of Steel, joka on rakennettu samalla perusidealla kuin Rushin 2112 tai Venomin (kyllä!) At War with Satan, eli noin puolet levystä (aikana ennen cd-teknologiaa tämä tarkoitti A-puolta) yhden massiivisen, yli 20 minuuttia pitkän sävellyksen kanssa, ja loppuaika kuluu yksittäisten biisien parissa. Uuden (aikanaan, siis) teknologian tuomat mahdollisuudet sotkevat tätä suhdelukua, joten nyt reilusta tunnista 28 minuuttia kuluu Achilles, Agony and Ecstacy -sävellysteoksen parissa, ja loput melkein neljäkymmentä minuuttia kuluvat seitsemän muun rykäisyn parissa. Äkkiseltään laskettuna kappalten keskimitta on melkoinen - vaikka jätettäisiin eepos laskujen ulkopuolelle.
Kyllä, The Triumph of Steel on pitkä ja vaikea levy täynnä pitkiä ja ei-niin-vaikeita kappaleita. Toisiin biiseihin pituus sopii - esimerkiksi erinomainen The Power of Thy Sword on juuri oikean mittainen - mutta sitten toisaalta Burning ja Demon's Whip pysähtyvät kesken lennon ja jäävät junnaamaan samaa suopätkää ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi. Eli ovat ylipitkiä. Valitettavasti Achilles, Agony and Ecstacy -eepos kärsii mammuttitaudista, myös, ja jotkin sen osiot eivät tunnu loppuvan koskaan - erityisesti soolot, jotka esittelevät kyllä yhtyeen yksilöiden taiturimaisia otteita instrumenttien kanssa, yltävät puuduttaviin mittoihin. Uuden rumpalin, Rhinon, tatsi on enemmän makuuni kuin Scott Columbuksen, ja hänen ansiokseen ainakin itse lasken koko levyn progemman otteen - tulee kuitenkin muistaa, että kun puhun progesta ja Manowarista samassa lauseessa, ei puhuta Yesin, Pink Floydin tai Rushin tason kikkailusta, Dream Theaterista nyt puhumattakaan.
En osaa oikein suhtautua millään järkevällä tavalla The Triumph of Steeliin: toisaalta jotkin levyn kappaleista/osioista (jotka ovat käytännössä omia sävellyksiään, ilman suurta korrelaatiota edeltäviin osioihin) ovat Manowarin ja samalla uhometallin (uusi genre, jee!) parhaita sävellyksiä, mutta sitten ajattelen asiaa järjellä ja kaikki tuntuu turhalta: DeMaio vetää hirvittävän bassosoolon, Metal Warriors uhkuu typerää pullistelua jokaisen ilmansuuntaan... Mutta siellä on The Power of Thy Sword, Death Hector's Reward ja Master of Wind. Jos joku summa summarum tähän pitäisi kehittää, sanoisin, että levy ei ole huono eikä hyvä, mutta ehdottomasti väärä lähtökohta yhtyeeseen tutustumiselle. Faneille pakkohankinta, muille mielenkiintoinen kuriositeetti... jossa on The Power of Thy Sword.
Fear of the Dark jatkaa edellislevyllä huonoksi havaittulla linjalla. Nostan edelleen hattua Steve Harrisille ja kumppaneille rohkeudesta, jolla he lähtivät tekemään pesäeroa erinomaisiin -80-luvun lopun aina melodisimmiksi ja progeimmiksi käyneistä levyistä, mutta valitettavasti trendin (=grunge, tuo melkein-metallintappaja) seuraaminen ei toiminut. Mutta yrityksen puutteesta Iron Maidenia ei voi syyttää.
Kaikki levyllä soundaa kuin grungebändiltä, joka yrittää apinoida -80-luvun Iron Maidenia. Tässä olisi avaimet Paratiisin portteihin, jos homma tehtäisiin oikein, mutta ylipitkä levy täynnä filleriä ei ole koskaan ollut portaikko taivaaseen, vaan äkkipudotus unohduksen suohon. Fear of the Darkilla on joitakin kappeleita, jotka eivät ole tyystin menetettyjä tapauksia - Afraid to Shoot Strangers, Fear of the Dark, Childhood's End, Be Quick or Be Dead - mutta nekin pilkahdukset on kadotettu Weekend Warriorin ja Judas Be My Guiden kaltaisten turhuuksien joukkoon. Olisiko tässä karsimalla käsissä klassikko? Ei, sillä hyvätkään sävellykset eivät kestä kuin ajoittain vertailua niihin oikeisiin mestariteoksiin. Jos et usko (mistä en yllättyisi), kuuntele peräkkäin The Trooper ja Be Quick or Be Dead tai Children of the Damned ja Afraid to Shoot Strangers, niin ymmärrät tismalleen, mitä tarkoitan.
Tunnustan, että minulla - kuten varmasti kymmenillä tuhansilla muillakin - on vahva nostalgialataus, kun puhutaan Iron Maidenista yleisesti tai Fear of the Darkista. Fear of the Dark on hyvä veto ja sitä tykitettiin varsin huomattavia määriä noina kaukaisina menneisyyden kesinä - vaikka totuudennimissä on sanottava, että kyseessä on vain Hallowed Be Thy Name -mukaelma. Eräs hauska muisto on, kun muuan naapurini (joka ehkä lukee tätä; moi Pete!) piirsi varsin hienon version levynkannesta kuvaamataidon tunnilla. Sitä sitten päällisteltiin isollakin porukalla; opettaja taisi kehua luovuudesta, tuntematta lähdemateriaalia.
Onko Fear of the Dark yhtä pahasti avun ulkopuolella oleva tapaus kuin No Prayer for the Dying? Ei, mutta ei paljosta jää vaille. Siinä missä No Prayer for the Dying tuntuu harha-askeleelta ilman pointtia, Fear of the Dark tuntuu väkinäiseltä trendien perässä ravaamiselta. Levylle on yritetty saada väkisin joukko hittejä... ja sitten ne muut biisit siihen ympärille. Tämä on kirjoissani suurin rike, mitä mikään yhtye milloinkaan missään voi tehdä: sotia omaa tuotostaan vastaan. Siinä missä yhtye voisi tehdä tiukan neljäkymmentä minuuttia pitkän, oivaltavan kokonaisuuden, se sortuu tekemään tunnin mittaisen keskinkertaisuuden maratonin. Kappalemateriaalia työstämällä ja karsimalla Fear of the Dark olisi voinut olla klassikko ja No Prayer for the Dying olisi jäänyt yksittäiseksi epäonnistumiseksi, mutta ei niin ei.
P.S. Jopa Bruce Dickinson yrittää imitoida Axel Rosea. Surullista.
Night of the Stormrider saattaa ollla Iced Earthin paras levy - painotus sanalla saattaa. Se on rankka, melodinen, murskaavan monipuolinen ja tiivistäen sanottuna vain äärettömän hyvä lätty. Jos tahtoisin tutustuttaa henkilön A Iced Earthin musiikkiin, en kuitenkaan alottaisi urakkaa Night of the Stormriderista, koska se voisi antaa väärän kuvan yhtyeen musiikista.
Anna kun selitän.
Night of the Stormrider on hyvinkin thrashmäinen verrattuna yhtyeen myöhempään tuotantoon - tärkein yksittäinen tekijä tässä on solisti John Greely, jonka ulosanti on varsin erilaista kuin Matt Barlown, yhtyeen "ainoan oikean solistin" tulkinta. Greely on tavallaan välimallin solisti Iced Earthin kehityksessä: hänen äänessään on samaa rosoisuutta ja - paremman sanan puutteessa - likaisuutta, joka taisikin olla ainoa hyvä asia Iced Earthilla laulaneessa Gene Adamsissa, mutta samalla Greely laulaa melodisesti ja kykenee kuulostamaan hyvältä näin tehdessään. En sano, että Barlow olisi laulanut vain melodisesti tai että Adams ei olisi laulanut puhtaasti, mutta selkeä ero on olemassa - jos kuuntelee The Dark Sagan ja Iced Earthin peräkkäin, huomaa sen heti. Siinä mielessä Greelyn osuus yhtyeen musiikkiin on suuri. Lisäksi henkilökohtaisesti pidän hänen ilmaisustaan -valitettavasti henkilönä hän oli/on varsin epämielyttävä uusnatsi/rasisti/tjsp. Jos henkilö on liian juntti Jon Schafferille, puhutaan aikas patologisesta kaverista.
Night of the Stormriderin monipuolisuus häkellyttää - se on vuoroin äärettömän rankka (Stormrider, Pure Evil), eeppinen (Angel's Holocaust (eikö tuo ole yksi parhaita biisinnimiä koskaan!), Travel in Stygian) ja melankolinen (Before the Vision, Reaching the End). Kappaleet itse eivät ansaitse tällaista tyypittelyä, sillä jokaisessa on oma koukkunsa - esimerkiksi Schafferin laulama (tai lausuma, kuten sanotaan) Stormrider alkaa ylipitkänä outrona Angel's Holocaustille, mutta räväyttää sitten kasvoille hirmuisen riffimyrskyn, jota kuunnellessa on pidettävä hatusta kiinnia. Eräs vähän vähemmän puhuttu kohta levyllä on The Path I Choosen suora örinä, mikä lisää vielä vain uusia ulottuvuuksia muutenkin monipuoliseen levyyn.
Voisin puhua levystä vuosia, koska Night of the Stormrider on yksi suosikkejani -90-luvulta. Ei mennä sinne, siis, vaan pysytään yleistasolla. En suosittelisi levyä ensikosketukseksi Iced Earthiin sillä perusteella, että vaikka se on äärettömän hyvä levy, suorastaan häikäisevän erinomainen, se on liian uniikki ollakseen koko yhtyeen tuotantoa edustava otos. Tässä mielessä heikompi levy, kuten The Dark Saga tai Horror Show tai Dystopia voisi olla parempi lähtökohta. Kun edellämainituista levyistä yksi tai useampi on hallussa, on aika osallistua enkelten holokaustiin ja matkata lopuksi Stygianiin.
Pidän Dream Theaterista, mutta en voi sietää Images and Wordsia. Tämä kuulostaa mahdottomalta, eikö niin - sehän on yhtyeen paras levy? Bullshit. Images and Words häviää silmissäni selkeästi yhtyeen myöhemmille tuotoksille, ja selvällä marginaalilla. Tiedän, että tämä on erittäin, erittäin rajusti epäsuosittu mielipide, mutta pidän siitä kiinni, yhä vain.
Okei, Pull Me Under ja Take the Time ovat ihan kelvollisia kappaleita. Samoin yhtyeen instrumentaatio on kovalla tasolla; James LaBrie laulaa huikean hienosti läpi koko levyn. Näitä ei käy kieltäminen. Jotakin hyvää levyssä on - paljonkin, jos muilta kysytään. Mutta nyt puhun minä ja ennen kuin huudat ruttoa minulle ja suvulleni, kuuntele loppuun. Sitten voi kirkua koko internetin täyteen kokemaasi vääryyttä.
Images and Words on kuin hattara: suuri sokerinen pallo, joka lupaa paljon, mutta on lopulta vain pinkki epäterveellisyyspilvi tikun päässä. Levy lupaa paljon, antaa ymmärtää, että tarjoaa vaikka mitä ihmeitä maan ja taivaan väliltä ja tuolta puolelta, mutta todellisuudessa sisus on ontto, tyhjä. Siltä se minun korvaani kuulostaa, uskokaa pois. Soundimaailma on paremman sanan puutteessa sokerinen, ylihiottu ja tuo mieleeni pikemminkin suuren budjetin pop-levyn kuin progemetallin messiaiden "magnum opuksen". Vaikka instrumentaatio on kuinka huikealla tasolla, se jää valitettavasti Ynkkä-asteelle, eli soitinrunkkaukseksi soitinrunkkauksen ilosta, without rhyme or reason, kuten sanotaan.
Proge, joka on yhtyeen ja levyn tavaramerkki, tuntuu pikemminkin gimmikiltä, pakotetulta kikkailulta kuin elintärkeältä osalta yhtyeen musiikkia... tällä levyllä. Minulle proge toimii parhaiten sillon, kun yhtye kokeilee jotakin uutta ja yllättävää ratkaisua rikkomatta kappaleen flow'ta ja ilman että progeilu kuulostaa pakotetulta. Images and Words tuntuu näiden kahden antiteesiltä: progelta progen takia. Tämä saa levyn tuntumaan progemetalliksi naamioidulta kaupalliselta viritelmältä... eli ontolta.
En aio käyttää enempää sanoja kuvailemaan miksi en pidä levystä, koska jos et ole tähän mennessä ollut samaa miltä kanssani, et tule olemaan muissakaan kohdissa; jos sen sijaan olet, onnittelut, olet liittynyt vähemmistöjen vähemmistöön, jota myös hulluudeksi taidetaan kutsua. Jos pidät Images and Wordsia parhaan koskaan tehtynä (proge)metallilevynä, hyvä on, mutta en ole samaa mieltä kanssasi. Levy tuntuu pakotetulta, väkisin väännetyltä ja teeskentelyltä - tunteellisiksi tarkoitetut kappaleet (a'la Another Day) eivät saavuta mitään emotionaalista tasoa, joka ei olisi keskiverto pop-balladin saavutettavissa.
Nyt voit vihata minua. Itse menen kuuntelemaan Scenes from Memoryn.
Tunnustan, että en ole kuunnellut Legionia sen ansaitsemaa määrää. Ostin levyn joskus lukiossa ollessani ollessani innoissani Deicidestä, mutta koska levy ei ensikuuntelulla auennut samanlaiseksi mestariteokseksi kuin yhtyeen esikoinen, jäi Legion hyllyyn odottamaan hetkeään. Onko se nyt, vihdoin, koittanut?
Legion on väkevä levy, vaikea mutta väkevä. Siinä on oma tenhonsa, oma proge tatsi, jota en oikein muista yhtyeen tuotoksista tahdo löytää. Kappaleet eivät ole suoranaisesti monimutkaisuuden multihuipentumia tai ääriteknisiä kikkailuja a'la Cannibal Corpse, mutta silti rytminmuutokset, riffistä toiseen siirtyminen ja jotkin yksittäiset ratkaisut siellä-täällä yllättävät. Pääosin kappaleet kulkevat tutulla ABABCB(B)-rakenteella, ainakin väljästi tulkittuna, mutta toisinaan reitti alusta loppuun on toinen. Progempaa tatsia voi pitää hyvänä asiana (levy on edeltäjäänsä monipuolisempi ja -ulotteisempi), mutta - kuten aina - myös huonona (levyyn on vaikeampi päästä sisään); oma kantani on jossakin näiden välissä. Ymmärrän kyllä mainiosti, miksi Legion on niin pidetty levy kuin on, mutta en silti kykene pitämään sitä esikoista parempana tuotoksena - minulle valitettavasti Deicide on yltänyt esikoisen nerouden asteelle vain kerran, paljon myöhemmin.
Glen Bentonin ilmaisu on (vielä) hyvää: sanoista saa pääosin selvää pienellä keskittymisellä, toisin kuin kollega-Barnesilla, Benton käyttää kahta pää-ääntään (matala ja korkea) juuri kuten pitääkin ja lyriikatkaan eivät sisällä aivan käsittämättömiä typeryyksiä (joita onkin sitten myöhemmillä levyillä ihan riittävästi). Hoffmann-veljesten kitarasoolot ovat edelleen varsin riipivää kuultavaa ja eivät mene mistään oikeastaan minnekään; saan vaikutelman, että soolot ovat olemassa siitä yksinkertaisesta syystä, että death metal -levyllä pitää olla sooloja.
Kappaleista suosikkini on (suhteellisen; puhutaan kuitenkin death metalista) tarttuva Dead But Dreaming, joka repii vauhdillaan ja vimmallaan aukkoja aikaan ja avaruuteen. Myös levy avaava Satan Spawn, the Caco-Daemon toimii erikoisesta introstaan huolimatta loistavasti. Muuten levy kärsii (ainakin omissa korvissani) death metalille tyypillisestä taudista: kroonisesta tasapaksuudesta. Kappaleet sulautuvat toisiinsa ja, vaikka koukkuja on kaikkialla, biiseistä ei muodostu kokonaisuuksia, vaan kokoelmia riffejä riffikokoelma levyn seassa. Etenkään yhteensulautuvia kappaleita ei auta se, että kappaleiden välissä ei ole tavallista sekunnin tai puolen sekunnin taukoa, vaan kun kappale päätty (ilman varsinaista outroa), seuraava alkaa (ilman varsinaista introa). Vasta kuunnellessani levyä Youtubesta tätä tekstiä kirjoittaessa, huomasin milloin kappale vaihtui toiseksi, koska videoon oli lisätty pieni fade-in kappaleen alkaessa.
Levy on tarkoitettu yhdeksi, noin puolituntia pitkäksi rykäykseksi, jota kuunnellessa voi riehua kuin raivopää. Siinä se toimii, mutta odotan edelleen musiikilta jotakin muutakin, jotakin, mikä antaa älyllistä/emotionaalista haastetta intensiivisemmällä kuuntelulla. Monet pitävät Legionia death metal -maailmaan eksyvälle henkilölle tärkeänä hankintana ("mandatory"), mutta itse kehottaisin ensin hankkimaan Deiciden ja aloittamaan yhtyeeseen tutustumisen sen kautta - pääset helpommalla, ja kun suoraviivaisempi esikoinen on hallussa, voit hämmästellä kakkoslevyn outouksia.
Cannibal Corpse edustaa death metalia joidenkin mielestä tyypillisimmillään ja "puhtaimmillaan", vaikka kliinisyys ja tavanomaisuus ovat varsin kaukana, kun vertailukohdaksi otetaan mikä tahansa muu kuin death metal. Ei liene tarpeellista esitellä yhtyettä, joka on death metal -ikoni siinä missä Deicide, Obituary ja Death, ja siinä samalla - näin veikkaisin - mainituista tunnetuin metalliskenen ulkopuolella.
Tomb of the Mutilated on Cannibal Corpsen kolmas levytys ja pidetään virstapylväänä neloslevy The Bleedingin ohella. Levyltä löytyy yhtyeen heittämällä tunnetuin yksittäinen sävellys, Hammer Smashed Face, joka toimi allekirjoittaneen herätysäänenä lukiossa; toinen klassikko on I Cum Blood, joka ei ole yhtä ikoninen kuin Hammer Smashed Face, vaikka saattaakin olla parempi sävellys per se. Yhtyeen ultratekninen death metal ei varmasti vetoa kuin osaan metallikentästä - enkä tiedä aina kuulunko tähän osaan, luultavasti mutta en täydellä varmuudella - mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia maailma on pullollaan Cannibal Corpsen ja Suffocationin perässähiihtäjiä, jotka toisinaan jopa saavat aikaan pätevää musiikkia.
En aio vertailla Tomb of the Mutilatedia muihin Cannibal Corpsen tuotoksiin, koska se on täysin tarpeetonta - muut levyt yrittävät olla Tomb of the Mutilated, onnistuen vaihtelevasti. Levy on siis arkkityyppi Cannibal Corpselle ja samallan tekniselle, ääribrutaalille death metalille. Ne, joille tämä maistuu, tämä todella maistuu.
Tahdon käyttää hetken siihen, mikä monille - viimeistään - toimii lopullisena karkoittimena Cannibal Corpsen luota: lyriikat ja artikulaatio. Ensinnäkin, lyriikoilla ei ole meille kuolevaisille (= ei death metal -puritanisteille) väliä hyvin vähän, koska eihän niistä ota tolkkua Cris Barnesin surkean artikulaation takia. Hänen örinänsä on (aina ollutkin) hyvää, mutta artikulaation taso on vaihdellut hirmuisesti - Six Feet Underin levyillä hän yrittää edes lausua sanoja, mutta Cannibal Corpsen levyillä hän menee ns. John Trady -koulukuntaan.
Mutta lyriikat. Hyi. Vittu. Ymmärrän gorekauhun, pystyn katsomaan sitä ja nauttiakin siitä jossakin mielentilassa, mutta jos levyltä löytyvät kappaleet Addicted to Vaginal Skin ja Post Mortem Ejaculation, shokkiarvo on ylitetty jo niin suurella marginaalilla, että järkeä ei enää ole. Tämä ei shokeeraa, tämä karkottaa pois. Kauhu toimii tunnelmansa puolesta, jossa groteskit yksityiskohdat ja huomiota tuovat vain maustetta, korostavat tunnelmaa, mutta Cannibal Corpse haistattaa pitkät millekään näin hienovaraiselle ja menee suoraan Brain Dead - tason gorefestiin (ha-ha). Tämä ei jätä paljoa vastalauseita:
Here I come, blood gushes from
bleeding black blood
her head disconnected
As I came, viciously I cut, through her jugular vein
She's already dead, I masturbate with her severed head
My lubrication, her decomposition
Spending my life molesting dead children
-Cannibal Corpse, Necropedophile
En aio sanoa, että Barnes kertoo haluavansa panna kuolleita lapsia. Silti tässä mennään niiiiiiiiiiiin kaukana kaikesta järkevästä ja rakentavasta kritiikistä tai lyriikasta, että... Hyi. Oksettaa, ei voi mitään. Vaikka en pidä lyriikasta, korostan, että sillä ei juuri ole väliä kuuntelukokemukselle, koska ei siitä ota tolkkua.
Tomb of the Mutilated kuuluu death metal -fanien yleissivistykseen siinä missä Deicide tai Scream Bloody Gore ja Lepsory. Se on levy niille, jotka tahtovat antaa aivojen levätä ja purkaa aggressiota - siihen se on erittäin hyvä levy.
P.S. Toinen arvostelu samana päivänä. I'm on fireeeeee.
Bolt Thrower on minulle tärkeä bändi - en edes yritä peitellä tätä faktaa. Yhtyeen runnova, voimallinen mutta silti melodinen ja ajoittain jopa seesteinen (taistelukentän ylle laskeutuvann usvan tavalla seesteinen) death metal ei jätä tilaa vasta-argumenteille. Yhtye aloitti soittamalla jotakin grindcoremaista, nopeaa mättöä, mutta siirtyi neljänteen levyynsä, The IVth Crusaden mennessä nykyään tuttuun soundiin. Pidän Bolt Throwerista kahdesta pääsyystä: 1) uskomaton melodiataju ja 2) erilaisuus.
Ei käy kieltäminen, että Bolt Throwerin jätkillä (ja likalla) olisi mitään muuta kuin hävytön melodiataju, joka on käytetty tusinapopin sijaan death metaliin. Esimerkiksi The IVth Crusaden pääriffi on todella raju, runnova ja tyly, mutta silti niin kovin tunnelmallinen ja uhkaava, että ihan hirvittää. Ja kun kappalee feidautuu (on vähän halpaa, joo, tiedän) pääriffinsä myötä pois, kuulijalle jää tunnelma, että tämä näennäisen rauhallinen hetki ei ole pysyvä... ja sitten rävähtää kaiuttimista seuraava kappale, suoraviivaisemmin runnova Icon. Melodiat, joita löytyy kaikkialta yhtyeen diskografiasta, voisivat toisessa kontekstissa olla minkätahansa rock-jumaluuden - Led Zeppelinin, Deep Purplen jne. - kynästä, osana kuolematonta Radio Rock -hittiä.
Tästä pääsemme erilaisuuteen. On hyvin vähän yhtyeitä, jotka kuulostavat edes lähelle samalta kuin Bolt Thrower. Muistan lukeneeni haastattelun Those Once Loyal -ajalta, jolloin yhtyeen jäsen (jonka nimen olen unohtanut) sanoi, että aloittelevat bändit apinoivat mieluummin Suffocationia, koska teknisen musan soittaminen antaa illuusion kovasta muusikosta. Väärinlainatakseni jotakin toista kuuluisa(mpa)a muusikkoa: todellinen muusikko on sellainen muusikko, joka soittaa jokaisen nuotin siten, että yleisö alkaa itkeä. Tämä on Bolt Throwerin pointti: ei nopein, ei raskain, ei tunnetuin, vaan tunnelmallisin.
Suurin miinus, minkä pystyn keksimään koskien The IVth Crusadea ja samalla yhtyeen koko tuotantoa, on musiikin lievä tasapaksuisuus: jos musiikkiin ei keskity jokaisella olemuksen rippeellä, kappaleet sulautuvat toisiinsa hienoista melodioista huolimatta ja biisilista on vaikea painaa mieleen. Kaikki nämä kritiikit kuitenkin kaikkoavat mielestäni heti, kun Where Next to Conquer pärähtää käyntiin.
The IVth Crusade ei ole yhtyeen paras levy, mutta tuskin (en tunne koko tuotantoa) heikoinkaan. Se on ensimmäinen "nykymallinen" Bolt Thrower -levytys, joten ehkä annamme tämän pienen miinuksen sille anteeksi. Jos yhtye ei ole sinulle entuudestaan tuttu, suosittelen etsimään käsiisi kappaleen joko tätä levyä, tai vielä parempaa olisi, jos löytäisit Those Once Loyalin tai ... For Victoryn. Ja sitten keikalle eturiviin tuhoamaan niskat (kuten allekirjoittanut teki Tuskassa 2013), sillä Bolt Thrower on murhaavan hyvä livebändi ja musiikki toimii erinomaisesti levyn ulkopuolella - ei ole montaa tyydyttävämpää tunnetta kuin karjua tuhansien ihmisten kanssa kilpaa WHEEER NEXT TO CONQUUURRR!
Somewhere Far Beyond kilpailee kollektiivisessa mielipiteessä parhaan Blind Guardianin levyn tittelistä Imaginations from the Other Side -levyn kanssa. Toki, ei käy kieltäminen, ettäkö levy olisi mitään muuta kuin timanttia alusta loppuun; onpa joukkoon eksynyt joitakin yhtyeen uran parhaita (Somewhere Far Beyond) ja tunnetuimpia (The Bard's Song - In the Forest) sävellyksiä. Silti, vaikka kuinka levystä pidänkin, en ole - syystä, jota en voi käsittää - muodostanut samanlaista suhdetta siihen kuin edeltävään, järjellä ajateltuna heikompaan (joskin erinomaiseen) Tales from the Twilight Worldiin.
Mitään vikaa Somewhere Far Beyondissa ei ole - se toimii kaikin tavoin erinomaisena esimerkkinä power ja speed metalin yhdistävästä tyylistä. Siinä missä Tales from the Twilight World oli pikemminkin speed metal -levy, joka flirttaili power-aspektin kanssa, toimien toisinaan paremmin kuin toisinaan, niin vastaavasti Somewhere Far Beyond tuntuu kääntäneen asetelman toisin päin. Ehkä tämä on karrikointi, mutta yritän sillä havainnollistaa pointtiani, että yhtye siirtyi -90-luvun alussa asteittain speedistä suoranaiseen progemetalliin. Jos Somewhere Far Beyondin haluaa asettaa jonnekin tällä akselilla - speedistä poweriin ja lopulta progeen - se osuu tismalleen kahden ensimmäisen taitoskohtaan: se on molempia ilman, että kumpikaan dominoi toista.
Hansi Krüsch laulaa aina yhtä jumalallisesti - jos jotakin, hänen ilmaisunsa on laajentunut ja saanut täysin uusia ulottuvuuksia, vaikka niistä ei aiemminkaan ollut puutetta. Kappaleista tahdon nostaa muutaman yksilön esiin, aivan uudenlaiselle jalustalle. Ensinnäkin Somewhere Far Beyond olisi levyn paras kappale omissa silmissäni, vaikka se ei käsittelisikään ehkä yhtä suosikkikirjasarjoistani, Stephen Kingin Musta torni -magnum opusta; kappaleessa yhdistyvät melodinen laulu, suoraviivainen jyräävä runttaus ja häikäilemätön narratiivi, joka korostaa sävellyksen "eeppisyyttä". Suuri fanisuosikki, joka jokaisen yhtyeen fanin tulee tuntea sointu soinnulta, The Bard's Song - In the Forest (se toinen The Bard's Song, eli The Hobbit ei ole huono, mutta harvapa sitä muistaa, kun edellä on tämä tekele...) ansaitsee kaiken kunnian, jota sille annetaan. Theatre of Pain, Quest for Tanerlon sekä vaikka avausraita Time What is Time kuvastavat levyn monipuolisuutta, mutta myös samankaltaisuutta - jokainen sävellys levyllä toimii omana kokonaisuutenaan, irrotettuna levyltä, mutta kaikki tukevat toisiaan. Erotuksena tietenkin turha välipala, The Piper's Calling, joka ei tuo mitään ja ärsyttää ylivuotavan paljon.
Somewhere Far Beyond on kenties se levy, jonka löisin käteen Blind Guardianista kiinnostuneelle henkilölle ensimmäiseksi oppitunniksi. Se sisältää niin laajasti eri osasia yhtyeen soundia, että toimii erinomaisena johdantona muuhun katalogiin; ehkä jopa parempi ensikosketus olisi (vielä) uusin At the Edge of Time, jossa yhtyeen proge-elementti on vahvemmin läsnä... Niin tai näin, Somewhere Far Beyond kuuluu mielestäni jokaisen power metal -fanaatikon kokoelmaan ja yleistietämykseen, sillä se ei osoita erinomaisesti yhden yhtyeen muutosta suunnassaan, vaan koko power metalin kehitystä speed-juurista kohti melodisempaa, jopa kaupallisempaa suuntaa. Somewhere Far Beyond on välipiste matkalla Walls of Jerichosta ja Follow the Blindista Legendary Talesiin ja Legacy of Kingsiin. Tämä on toki järkyttävä yleistys, mutta siinä missä nykyinen power metal on ottanut lähtökohdakseen pikemminkin Judas Priestin kuin Dio-aikaisen Rainbown, -80- ja -90-lukujen taitteessa genre oli toisenlainen. Jos et muuten pointtiani ymmärrä, kuuntele ensin Stratovariuksen Dreamspace ja sen jälkeen läimäytä soittimelle perään Episode tai Visions, niin saatat havaita joitakin... eroavaisuuksia.
Suhtautuminen Dehumanizeriin on vaikeaa: se ei kuulosta luonnolliselta jatkumolta Black Sabbathin edellisestä levystä Tyristä, mutta ei se kyllä oikein Dion Lock Up the Wolvesin seuraajanakaan toimi. Aivan, aivan, Dehumanizer-levyllä paluun tekee kokoonpano, joka tuotti joitakin -80-luvun parhaita levyjä ja kappaleita: Tony Iommi, Ronnie James Dio, Geezer Butler ja taustalla rumpuja takoo vielä Vinny Appice. Eli sama lineup, joka teki toisen reunioninsa 2000-luvulla. Odotukset olivat siis minulla kovat alunperin levyn ostaessani ja jälleen toissapäivänä, kun aloitin systemaattisen luukutuksen. Tärkein kysymys lieneekin: onko Dehumanizer (puoli)unohdettu klassikko, sopiva seuraaja Heaven and Hell ja The Mob Rules -duolle, vai tyystin epäonnistunut yritys rahastaa faneilta joukko rahaa?
Kyllä.
Levy ei toimi, kuten sen pitäisi, vaikka se ei ole huono tai edes keskinkertainen. Se jyrää, kyllä, mutta se ei vie ajatuksia mukaansa yksisuuntaiselle matkalle mielikuvituksen ihmemaahan. Levyltä puuttuvat ne yksittäiset suurklassikot - Heaven & Hell, The Sign of the Southern Cross ja vaikka sitten The Mob Rules - mutta pesee kokonaisuutena molempien "sooloyhtyeiden" (lasken Dehumanizerin tyylillisesti lähemmäs Dion -90-luvun alun materiaalia kuin Black Sabbathin vastineita) edeltävät tuotokset. Minulla on siis varsin ristiriitaiset ja kaksijakoiset ajatukset tämän kertaisesta levystä.
En kutsuisi Dehumanizeria unohdetuksi mestariteokseksi, koska A) se ei ole unohdettu ja B) se ei ole mestariteos, mutta se on silti pätevä tuotos. Mikään yksittäinen asia(nippu), mikä levyssä saattaa ärsyttää tai vältellä toimivuutta, ei pilaa kuuntelukokemusta, vaan jokainen kappale - omana suosikkinani taitaa olla avausrykäisy Computer God tai sitten rivakka T.V. Crimes - toimii. Valitettavasti yksittäisistä hyvistä kappaleista ei rakennu erinomaista kokonaisuutta, vaan sävellykset jäävät liiaksi omiksi yksilöikseen. Toisaalta jokaisella sävellyksellä on oma sielunsa, oma soundinsa ja uniikki lähtökohtansa, mutta silti ne tuntuvat kulkevan väistämättä samaan muottiin, samaan määränpäähän, mikä tekee levystä aavistuksen monotonisen.
Lyriikat eivät ole mitään erikoisia - Dion laulamilla levyillä ne harvoin ovat - mutta kun RJD on äänessä, huono tai keskinkertainen lyriikka kuulostaa aivan jumalalliselta ilmestykseltä. Erityisesti Computer Godin loppupuolen rymistely ("Deliver us to evil / Deny us of our faith...") pakottaa takomaan nyrkillä ilmaa, seinää tai naapuria. Iommin riffeissä ja soitossa on aina sitä iänikuista sielua, jota en usko kenenkään kykenevän apinoimaan täydellisesti, vaikka kuinka kovasti yritettäisiin. Siinä on vain jotakin maagista, kun sormenpäänsä menettänyt mies tarttuu vahvasti särötettyyn kitaraan ja soittaa bluesmaisia riffejä.
Valitettavasti Dehumanizer on viimeinen levy Black Sabbathin katalogista, jonka tällä hetkellä (13.5.2014) omistan. Tässä lienee aiheen selventää muuan asia: jos nyt esimerkiksi menisin ostamaan 13ta ennen kuin olen saapunut blogissani vuoteen 2013, kirjoittaisin levystä aivan kuin olisin omannut sen "alkuperäisessä" viidessäsadassa. Tämä on vain ja ainoastaan käytännöllinen ratkaisu: on minulle helpompaa käydä vuosi kerrallaan levyt läpi kuin pitää kirjaa siitä, mitkä levyt ovat liittyneet kokoelmaan tietyn päivämäärän jälkeen; tämä myös toisaalta kompensoi niitä joitakin dvd:tä ja singlejä sekä muuta tarpeetonta, jota olen tullut kokoelmaan lisänneeksi vuosien saatossa. Jos levytekstejä kertyy blogiin viisisataaviisikymmentä, hyvä on, mielummin niin, eikö niin?
Stone saavutti huippunsa - luovuuden puolesta, ainakin - No Anaesthesia!lla, mutta yhtyeen olemassaolo ei loppunut siihen. Kaksi klassikon jälkeen tullutta levyä, Colours ja käsiteltävä, yhtyeen viimeiseksi sieluntuotokseksi jäänyt Emotional Playground, mutta kumpikaan ei ole saavuttanut samaa lähes kriitikitöntä palvontaa, joka ympäröi No Anaesthesia!a.
Oma suhteeni Stoneen on varsin selvä: yksi klassikko, loput osuvat johonkin kiinnostavan ja välttävän välille. Emotional Playground on kiinnostava tuotos, mutta se ei missään nimessä ole lähelläkään täsmäiskua; kyseessä on vaikea levy, joka rönsyilee jokaiseen ilmansuuntaan, ja antaa kuulijalle paljon, joskaan ei mielestäni riittävästi vaadittuun panostukseen. Tärkein syy, mikä tuntuu erottavan Emotional Playgroundin edeltäjistään (Coloursia en voi sanoa tuntevani), on sen synkempi sävy: yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat enemmän tai vähemmän kieliposkella, hyvällä ja huonolla huumorilla ryyditettyjä soittoilon näytteitä, mutta Emotional Playground tuntuu vakavalta, huumorittomalta ja yhtyeelle vaikealta tuotokselta.
Musiikki toimii - siinä on koukkuja ja oivalluksia vaikka kaikille muille yhtyeille jaettavaksi - mutta soitosta puuttuu se sama palava into, mikä teki muusiikillisesti heikommasta Stonesta mielyttävän kuunneltavan. Vaikka järki tolkuttaa, että kuuntele nyt tätä tiukkaa levyä täynnä erinomaista soittoa, uusia ideoita ja räjähtävän vaarallista thrashiä, sydän sanoo, että taidokkaasta musiikista puuttuu sielu. Minulla kuuntelukerta Emotional Playgroundin kanssa päättyy liian usein kesken, koska levy ei innosta riittävästi uppotumaan yksityiskohtiin ja ilakoimaan käsittämättömillä oivalluksilla, vaan tuntuu väärällä tavalla vaikealta ja määrittelemättömältä. Tätä on vaikea selittää, koska kyseessä on niin metafyysinen ilmiö, mutta olen varma, että monet levyä kuunnelleet tietävät mitä tarkoitan; ehkä joku on avannut lätyn mysteerit ja osoittaa, että olen väärässä koska yadayadayada.
Tahtoisin pitää Emotional Playgroundista, mutta sen täydellinen soittoilon puute karkottaa minut luotaan. Korviini levy kuulostaa siltä, että sen on tehnyt yhtye, joka on kokenut liian paljon liian lyhyen ajan sisään eikä se osaa suhteutua uuteen tilanteeseen. Tiedän varsin mainiosti, että tämä oli varsin pitkälti Stonen tilanne -90-luvun alussa (kokoonpanomuutokset, kuollut ystävä...), mutta siitä huolimatta tausta on kuultavissa levyltä, vaikka koko tarinaa ei tuntisikaan.
Edellisestä tekstistä on jo hetki. Tähän on kaksi syytä: 1) olen ollut kiireinen; 2) olen yrittänyt ymmärtää Blazon Stonea. Tämä voi olla monille yllätys, sillä Running Wildhan ei ole kovinkaan vaikeasti lähestyttävä yhtye - selkeää, suoraviivaistakin power metallia ajoittaisella merirosvo-/historiateemalla. Ongelma on pikemminkin ollut se, että en ole tiennyt kuinka minun tulisi levyä lähestyä: en ole yhtyeen fani, en vihaaja, en oikein mitään, vaan suhtautumiseni Rock 'n Rolfin musiikkiin on varsin neutraali.
Blazon Stone ei ole huono levy, mutta se on mitäänsanomaton, ja se on silmissäni pahempaa kuin absoluuttinen huonous. Jos levy on huono ja kaikki siinä on tehty väärin, mutta soitosta kuulee, että yhtye todella yrittää, antaa kaikkensa (a'la Hellhammer), sekin antaa kuulijalle jotakin, jotakin johon tarttua ja miettiä - Running Wild ei anna minulle mitään. Tai ainakaan Blazon Stone ei anna - luultavasti yhtyeellä on erinomaisia levyjä, mutta tämä ei ole yksi niistä. Levy tuntuu kaikin puolin, kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla niin kovin geneeriseltä, koetulta, nähdyltä ja kuululta. Se ei tuo mitään uutta, ei tarjoa mitään erikoista, ainuttakaan uniikkia oivallusta, vaan on vain yksi tuotos Running Wildin diskografiassa.
Tämänkin olen valmis antamaan anteeksi, jos yhtyeen ydinidea - se pohja, jolle koko diskografia rakentuu - on toimiva ja selkeä (kuten Motörheadilla tai AC/DClla), mutta kun ei niin ei. Running Wild ei omaa sitä suurta sydäntä, sielua ja empaattista soundia, mikä tekee AC/DCn kaltaisista yhtyeistä viihdyttäviä ja kiinnostavia viidellä vuosikymmenellä, vaikka levyt olisivatkin silkkaa ydinjätettä.
Absoluuttinen huonous olisi kiinnostavaa, jos touhussa olisi sielua. Kaikki musiikki, johon muusikot vuodattavat edes pisaran sieluaan, on kiinnostavaa ja siitä on helppo löytää sanottavaa, niin hyvää kuin huonoa, tuotoksesta riippuen. Vaikka Metallican ja Lou Reedin yhteistuotos Lulu on musiikkina tarkasteltuna varsin syvältä rektumista kaivettua jätettä, siitä kuulee, että levyllä on suuri merkitys Ulrichille ja Hetfieldille, jos ei kenellekään muulle. Sama pätee joihinkin muihinkin "huonoihin" levyihin, aivan erityisesti Hellhammerin koko olemassaoloon.
Minulle pahempaa onkin siis levy, joka ei herätä mitään tunteita: ei pakota takomaan nyrkkiä ilmassa typerien "Fuck the World, Hail and Kill!" -sloganeitten tahdissa; ei saa laulamaan mukaista jokaista nuottia The Bard's Songista; ei vie takaisin Nostalgian ihmemaahan, jossa kaikki millä on väliä, on Judas Priestin ja Iron Maidenin välinen paremmuusjärjestys. Blazon Stone ei herätä minussa mitään, ja täten leimaan sen menetetyksi tapaukseksi: jos vihaisin sitä, sekin olisi tunne, mutta tylsistynyt olkien kohautus ei ole tunne. Tiedän, että muuan vakiolukijani ja hyvä ystäväni on kova Running Wild -fani ja tulee olemaan kanssani erimieltä (sä just, Pimu), mutta reilu vuosi takaperin keskustelimme yhtyeestä ja silloin hän(kin) sanoi, että Blazon Stone ja The Brotherhood (toinen omistamani Running Wild -levy) taitavat olla kaksi geneerisintä ja heikointa tuotosta. The Black Hand Inn on kuulemma nerokas.
Sanoin aiemmin, että Ozzyn sooloura on minulle varsin yhdentekevä. Okei, en sanonut sitä aivan näin, mutta siellä jossakin rivien välissä se on. Tarkoitan tällä sitä, että Ozzyn ääni ei toimi oikein muuten kuin Black Sabbathissa, jonka vanhan materiaalin erottamaton osa se on. Myöskin Ozzyn soolotuotanto on liian selvästi tehty rahastustarkoitukseen, jotta olisi jotakin uutta laulettavaa "Pimeyden Prinssille". Diary of a Madman, vaikka sisältääkin kelvollisia sävellyksiä, on loppupeleissä varsin tyhjänpäiväinen levy, jonka nyanssit unohtaa varsin nopeasti. Toki Randy Rhoades soittaa upeasti ja niin edelleen, mutta jotekin kaikki tuntui vain... keinotekoiselta, väkisin kasaan kyhätyltä. Mikä tietenkin Ozzyn soolo"bändin", joka ei ole bändi sanan perinteisessä merkityksessä, historia on.
Niin tai näin: yritän sanoa vain sitä, että Ozzyn bändin tuotokset ovat lähtökohtaisesti keinotekoisia, ei niinkaan palavasta innosta musiikkiin syntyneitä, vaan tuottajien ja managerien (*kröh*Sharon*kröh*) toimeenpanemia. Tässä mielessä Ozzyn sooloura vastaakin pikemminkin popartistien urakehitystä ja -kehikkoa.
No More Tears on silti/täten hyvä levy. Se ei ota suuria riskejä, se ei revittele, rykäise kaksitoistaminuuttisella proge-eepoksella, se polkee tasaisen tappavasti. Kappaleet toimivat ja onnistuvat herättämään vähintäänkin ajoittain hymyn tai pään rytmikkään nykimisliikkeen. Desiren kaltaiset tykitykset vain toimivat.
Mutta tämän voi nähdä hyvänä tai huonona asiana, kuten aina: jos tahtoo varmasti pätevän levyn täynnä Ozzya, ei pety; jos tahtoo uusia uria aukovan, henkilökohtaisen tuotoksen, pettyy varmasti. No More Tearsista paistaa kaupallisuus läpi niin monesta kohdasta, että näennäinen into on ohuempi kuin saippuakupla. Kuten sanottua, tämänkin voi ottaa hyvänä asiana, sillä ainakaan joukossa ei ole erikoisissa sfääreissä tai tahtilajissa poukkoilevia sävellysten irvikuvia. Itse, kuten varmaan arvaattekin, en kuitenkaan pidä tästä, sillä todella hyvä musiikki - kaikki kouluarvosanalla kasi miinusta parempi - syntyy palosta, innosta, halusta jakaa omaa luovuuttaan muille, kaikille. Ozzy tekee levyjä, koska ne tuottavat rahaa ja antavat verukkeen lähteä pyörittämään taas niitä iänikuisia Crazy Traineja ja Mr. Crowleyta täpötäysille areenoille.
Olen kyyninen, ilkeämielinen ukko, kyllä. Vaikka en pidäkään ajatuksesta levyn takana, tykkään aina aika-ajoin pyöräyttää No More Tearsin soittimessa, fiilistellä Mama, I'm Coming Homea tai Zombie Stompia tai vaikka sitten Mr. Tinkertrainia. Kappaleet ovat hyviä, niitä kuuntelee mielellään ja esittelee kavereille, jotka eivät tunne levyä - mutta ne eivät ole klassikoita, eivät omissa kirjoissani ainakaan. Kyllä No More Tears Diary of a Madmanin pesee, koska kappaleet ovat sanalla sanoen parempia. Tämä on vähemmistömielipide, ei käy kieltäminen, mutta silti olen tätä mieltä, like it or not.
Se on Motörhead. On vaikeaa ja, jos ei suoranaisesti turhaa, niin lievästi tarpeetonta selitellä enempää. 1916 kuulostaa vain ja ainoastaan Motörheadilta - One to Sing the Bluesin räväkästä rokkipoljennosta aina 1916ta tunnelmointiin. Levyä pidetään yhtyeen kenties parhaana tai vähintäänkin top 5 -tuotoksena, joten kollektiivinen mielipide on myös levyn puolella - jos siis harkitset yhtyeeseen tutustumista, on huonompiakin levyjä tehdä niin.
Voit oikeastaan lopettaa lukemisen tähän. Loppu on pilkunnussintaa vailla vertaa, nyansseista inisemistä ja muutenkin tarpeetonta suun louskutusta.
Lemmy Kilmister on kova lyyrikko, kuten kaikki tietävät, ja nyt, viimeistään, nostan hattuni niin korkealle ilmaan, että kolhin käteni kattotuulettimeen. No Voices in the Skyn ja I'm So Bad (Baby I Don't Care)n kaltaiset kappaleet osoittavat tämän selkeämmin kuin mitkään muut, jos minulta kysytään. Laitan tähän alle säkeistön molemmista kappaleista, jotta voisit arvostaa kahden kappaleen nerouden erilaista ilmaisua.
Black-hearted to the bone,
Older than The Rolling Stones,
Been to heaven, been to hell,
Bought the farm, and I won't sell,
Give and take, rise and fall, rise up and take it all,
Secret love, I won't tell, knock you up and ring your bell
-I'm So Bad (Baby I Don't Care)
The ones who dedicate the flags to make you brave,
They also consecrate the headstone on your grave,
Ritual remembrance when no one knows your name,
Don't help a single widow learn to fight the pain'
-No Voices in the Sky
Levyn ominaispiirre - ainakin silmissäni - on tunnelmapalojen/balladien vahva edustus: kolme kappaletta yhdestätoista ovat enemmän tahi vähemmän hidastempoisia tunnelmointeja. Nightmare/The Dreamtime kylvää eripuraa, hämmennystä ja on kuin huumetrippi, Love Me Forever taas tuntuu enemmän kitkerältä rakkaudenjulistukselta täynnä tyytymättömyyttä ja samanaikaista hellyyden kaipuuta (tämä taitaa olla Lemmyn yhtyeen nerous, näin ohimennen) ja 1916 kertoo - kuten nimestä käy ilmi - ensimmäisen maailmansodan "veriuhreista". Kaikki kolme kappaletta sinällään ovat erinomaisia - etenkin Love Me Forever - mutta ensikuunteluilla tuntui siltä, että ensipuolisko levystä on täynnä tiukkaa rokkipoljentoa ja toista puoliskoa dominoivat edellä mainitut hidastelijat. Se, että Nightmare/The Dreamtime ja Love Me Forever tulevat peräkkäin, ei ainakaan auta vaikutelmaa. Myöhemmillä kuunteluilla olen päässyt vaikutelmasta ohi ja kykenen arvostamaan ratkaisua.
En voi sanoa muuta kuin, että pidän 1916sta enemmän kuin monien ihailemasta Overkillista. Tiedän, että Overkillin merkitys metallin kehitykselle on paljon suurempi ja sen kappalemateriaali sisältää enemmän oivalluksia ja uusia ideoita, mutta se ei silti tee levyn musiikista vetävämpää - 1916 on vain paremmin tehty Motörhead-levy. En keksi järkevää (= ymmärrettävää) tapaa ilmaista tätä - yksinkertaisuudessaan pidän enemmän 1916sta kuin Overkillista.
Tiedän vallan mainiosti kuinka suosittu ja tärkeä yhtye Morbid Angel on äärimetallin kehitykselle. Yhtyeen kiemurteleva, tekninen ja oivaltava death metal on jättänyt jälkensä kaikkeen, mikä on keskivertoa rankempaa metallia. Siinä missä Death aloitti laulamalla goreista yksityiskohdista ja siirtyi kertarysäyksellä aikuismaistempien aiheiden pariin, Deicide tylyttää satanismia ja uskonnon vaaroja, Morbid Angel aloitti ja on sittemmin (pääosin, ainakin) pysynyt jossakin määrin shokeeraavassa okkultistisessa, manausta muistuttavassa ilmapiirissä. Alkuaikojen death metal -yhtyeistä ei löydy suoraa vastinetta Morbid Angelin tatsille, niin musiikilliselle tai lyyriilliselle, vaan vaikka yhtyettä voisi pitää "outona lintuna" tämän takia, ABC ja D -tuotokset (Morbid Angelin levyjen sijoittumisen yhtyeen diskografiassa voi määritellä ensimmäisen sanan alkukirjaimella - käsiteltävä Blessed Are the Sick on siis toinen levy) myivät maltaita.
Vaikka kykenen arvostamaan yhtyeen tatsia, ideaa ja yksittäisiä sävellyksiä kenties hienoimpina yksilöinä äärimetallin kentässä, en silti ole koskaan päässyt "sisään" yhtyeen levyihin. Ehkä tämä on omaa laiskuuttani, ehkä tyhmyttäni, mutta olen valmis argumentoimaan, että levyt eivät ole kestäneet riittävän hyvin aikaa ollakseen yhä kiinnostavia kuulijalle vailla sen kattavampaa esitietopohjaa. Haastavat levyt ovat erittäin jees, mutta haasteen tulee olla "inspiroivaa" haastetta, ei käsittämätöntä ja intoa tappavaa. Tiedän olevani niin pienessä vähemmistössä tässä, että minua voi pitää hulluna, mutta Blessed Are the Sick ei innosta ymmärtämään, vaikka pakottaakin Fall From Gracen ja Brainstormin kaltaisten veisujen aikana takomaan nyrkkiä ilmaan ja huitomaan letillä ohikulkijoita.
David Vincentin mörinä on huikeaa kuultavaa, vuosienkin jälkeen, ja hakee vertaistaan maailmassa, samalla tavalla kuin John Tradyn ääntely. Trey Azagthoth (vittuun tällaiset taiteilijanimet, oikeasti) riffit kiemurtelevat, luikertelevat, hämmetävät ja repivät tajuntaa kappaleiksi juuri oikealla tavalla, vaikka niihin onkin vaikeaa soittaa ilmakitaraa - kokeiltu on, ei tule lastaa saati paskaa. Elementit ovat siis päällisin puolin kasassa, mutta miksi en hihku innosta? Niinpä, niinpä! Siihen kun saan vakuuttavan vastauksen, koen valaistumisen ja hehkutan Blessed Are the Sickia yhtenä parhaista koskaan. Se mystinen Jokin karkaa ymmärrystäni, pakoilee otettani ja levy jää valitettavan pinnalliseksi kuuntelukokemukseksi. Se on hyvä, mutta ei erinomainen, koska olen minä, objektiivinen ja ristiriitainen kuuntelija.
Oletan, että jokainen elollinen, joka tätä blogia seuraa, tuntee Enter Sandmanin ja Nothing Else Mattersin sekä luultavasti myös Sad But Truen ja vaikka Wherever I Roamin. Kyllä, nämä kaikki ovat samalla levyllä - hittejä, hittejä kaikkialla. Nyt kun tämä väistämättömyys on saatu alta, siirrytään siihen varsinaiseen tekstiin.
Metallica päätti uuden vuosikymmenen kunniaksi repäistä Black Albumilla selvän pesäeron aiempiin levyihinsä. Siinä missä ... And Justice for All oli ongelmallinen levy soundiensa puolesta, sävellyksellisesti se oli monipolvinen, täynnä vaihtelua ja tunnetta. No, se on nyt poissa, ja tilalla on metallihistorian suurin ja onnistunein sellout: kappaleet ovat poikkeuksetta keskitempoisia, sävellysten koukut ovat kertosäkeissä ja riffitkään eivät revi tajuntaan reikiä, kun kuulija yrittää ymmärtää kuinka ne oikein menevät. Tämä ei sinänsä ole väistämättä huono asia, mutta kysymys onkin, onko tyylimuutos tehty hyvin. Tähän on monia vastauksia, ja keskiarvo taitaa pyöriä siedettävän ja hyvän välillä.
Oma vastaukseni on, kuitenkin: ei, ei missään nimessä.
Suurin ongelma on se, että levy on sietämättömän tylsä. Yksittäisinä sävellyksinä hittibiisit toimivat, mutta tunti putkeen pelkkiä keskitempoisia, peruskompin varaan rakentuvia junttia, ei toimi - ei vaikka välissä olisi yksi balladi ja yksi puoliballadi. Välillä yhtye yrittää hilata tempoa ylös - Holier Than Thoun alku tule erityisesti mieleen - mutta säkeistöön mennessä on taannuttu taas samaan, ikiaikaiseen neljäsosapoljentoon. Lars Ulrcih soittaa 90%ia ajasta samaa komppia - samaa saatanan peruskomppia!
Kysymys: kuinka usein kuulee puhuttavan siitä kuinka hieno kokonaisuus Black Album on? Ei koskaan, vaan aina keskustelu on yksittäisten sävellysten laadusta ja nostalgia-arvosta. Kuten Metallicalla aina, Black Albumin asema on suurelta osin rakentunut sen varaan, että kun Make 12v. kuulee Enter Sandmanin kaverilla, hän menee kotimatkalla Citymarkettiin/Prismaan ja ostaa sen levyn, jolla tuo nerokas kappale on. Tässä mielessä Black Albumia ei pidä ajatella metallilevytyksenä, jotka lähtökohtaisesti pyrkivät timanttiseen kokonaisuuteen, vaan poplevynä, joiden kanssa säveltäjät pyrkivät muutamaan ikihittiin ja puoleen tusinaan filleriin - kukaan ei osta Katy Perryn uusinta levyä kuullakseen niitä ei-hittibiisejä. Tai siis silloin kuin joku muukin kuin metallisydän osti levyjä, that is.
Vaikutan kiukkuiselta ja olenkin: Metallicalla olisi ollut mahdollisuudet ties mihin suuruuteen - neljä sävellys- ja soittotaitoista virtuoosia yhdessä - mutta he menivät helpointa tiet, massojen suosion kautta. Silmissäni he hylkäsivät sen, mikä heistä teki hyvän yhtyeen: juurensa, metallin perusidean. Metallica on/oli pitkään Black Albumin jälkeen pikemminkin rock-/poppoppoo, joka tuotti hittejä, ei levyjä.
Ehkä tämä on kateellisen ja kitkerän miehen tiuskimista; olihan sellout hyvä veto Hetfieldille ja kumppaneille, henkilökohtaisella ja taloudellisella tasolla.
