Opeth - Still Life (1999)

Aloin kuunnella Opethia vuosien 2005 ja 2006 taitteen aikoihin. Silloin koko metallimedia rummutti Ghost Reveries -levyä, sekä tietenkin yhtyeen magnum opuksena pidettyä Blackwater Parkia; tuntui siltä, kuin minne tahansa katsoi, siellä joku kehui Opethia. Joten lähdin leikkiin mukaan ja ostin ensin Blackwater Parkin ja melko pian sen jälkeen Still Lifen, jota pidetään lähes magnum opuksen veroisena tuotoksena; myöhemmin olen ostanut myös Deliverancen ja Ghost Reveriesin. Kahdeksan vuoden ajan olen yrittänyt ymmärtää edes yhtä noista levyistä - kerran olin lähellä läpimurtoa, mutta sitten otteeni kirposi ja olin palannut lähtöruutuun kulkematta maalin kautta. Joku voisi pitää tätä antoisana tapana kuunnella musiikkia - ja monesti se olisikin sitä - mutta Opeth jättää minut kylmäksi kaikkien näiden vuosien ja kuuntelukertojenkin jälkeen.

Still Lifessa ei ole mitään vikaa, jos pitää Opethista: se on juuri sitä, mitä voisi kuvitellakin. Kyllä, Mikael Åkerfeldt on häikäisevä solisti ja yksistään hänen takiaan levy on hankinnan arvoinen, mutta musiikki itse jää etäiseksi, epämääräiseksi. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja: olen yrittänyt analysoida levyä kylmän loogisesti, olen samoillut sumuisissa metsissä sitä kuunnellen ja kaikkea näiden ääripäiden välillä. Mutta ei. Aina kun kuvittelen pääseväni kuuntelukokemukseni hallitsijaksi, levy napsahtaa tiukemmin lukkoon.

Suurin syy tähän lienee se, että Opeth ei tunnu koskaan lähteävän kunnolla liikkeelle. Kaverini Niko tiivisti tämän hyvin: Opeth kuulostaa siltä kuin yhtye kävisi sisäistä väittelyä siitä, että lähdetäänkö, lähdetäänkö? Ei, ei vielä, ei lähdetä. Juuri kun flow on hyvä, Opeth-merkkinen lentokone on jättämässä musiikillisen kiitoradan, se pysähtyy ja peruuttaa takaisin ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Odotan yhä sitä hetkeä, jolloin Opeth iskee minulta hampaat kurkkuun ja pakottaa paskomaan purukalustoa viikonpäivät.

Mutta niin tai näin, Opeth on Opeth, käsite itsessään. En edes yritä tulkita Sill Lifea, koska mitä luultavimmin sinulla on jo oma näkemyksesi levystä ja tunnet sen edes pintapuolisesti, ja jos ei ole, kuuntele kiekko kerran, niin sittenpähän on. Tahdon vielä alleviivata pointtiani: en vihaa Opethia, en pidä siitä enkä toisaalta myöskään ole pitämättä siitä, en vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Still Life on täynnä hienoja hetkiä, mutta minulle ne jäävät valitettavan irrallisiksi, ilman osaa kokonaisuudessa.