Ensimmäisenä tärkeimmät faktat: kyllä, Dreaming Neon Black on aivan saatanan hyvä levy (pardon my French, madam). Siinä on sopivassa suhteessa rosoisuutta, teknisyyttä ja runttaa sekä tietenkin tunnelmointia, melodiaa ja tummanpuhuvaa ilmapiiriä, että kokonaisuus on monipuolinen ja -ulotteinen olematta kuitenkaan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolella. Warrel Dane laulaa häikäisevän hienosti, komppiryhmä pitää rytmin kasassa ja kaiken sekaan sopivat Jeff Loomis'in ilmiömäiset soolot ja kitaratyöskentely näin ylipäänsä. Kun musiikillinen paketti kuorrutetaan onnistuneilla lyriikoilla, käsissä on vähintäänkin ysin levy.
Lyriikoille on annettava oma kappale ihan. Kyseessä on konseptilevy, mutta kappaleet toimivat myös yksittäisinä sävellyksinä, ja tarina on pitkälti totuuspohjainen: Warrel Danen tyttöystävä liittyi huumekulttiin ja katosi, oletettavasti kuoli, ja katoamisen jälkeen Dane (ei tanskalainen tai tanskandogi, jos sitä nyt joku arvuutteli) näki sarjan painajaisia, joissa hän koki hukkuvansa mustaan veteen. Dreaming Neon Blackin lyriikoissa nämä kaksi "pääideaa" - eli tyttöystävän kohtalo ja Danen unet - kietoutuvat toisiinsa, synnyttäen eräänlaisen aistien ja todellisuuden hajoamisen ja täydellisen sirpaloitumisen. Levyn kohokohtia ovatkin, ainakin minulle, juuri ne täydelliset epätoivon ja toivottomuuden hetket, joissa kertoja ymmärtää tilanteensa - otetaan vaikka esimerkkinä kappale Deconstruction tai All Play Dead. Lyriikkateema on raskas, mutta niin on levykin, ja siitä hatunnosto Danelle (joka oli yhtyeen lyyrikko) ettei tarina mene liialliseen pateettisuuteen ja turhaan melankolisuuteen, mihin kokemattomampi tekstinikkari olisi helpostikin astunut.
Musiikillisesti Dreaming Neon Black on kenties lähempänä progethrash-juuria, kuin yhtyeen myöhemmät, hieman kenties melodisemmat levyt: Beyond Within, Fault of the Flesh ja I Am the Dog eivät juuri armoa anna. Vastaavasti tunnelmallisemmat kohdat, kuten The Lotus Eaters tai Dreaming Neon Black luovat erinomaista kontrastia ryminälle ja tekniselle oivaltavuudelle. Warrel Danen tulkinta on siinä rajoilla onko se ylitulkintaa vai ei: esimerkiksi I Am the Dogin säkeet menevät hyvinkin pitkälti veteenpiirettyä viivaa astellen. Minusta Dane vetää läpi levyn erinomaisesti, kulloistakin tunnelmaa tukien, mutta ymmärrän mistä vastakkaiset mielipiteet kumpuavat. Dane sanoi kymmenkunta vuotta myöhemmin, että Nevermore löysi todellisen soundinsa vasta seuraavalla levyllä, joten se ehkä selittää miksi Dreaming Neon Black kuulostaa ja ei kuulosta Nevermorelta: kaikki palaset ovat esillä, mutta ne eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Se tapahtuisi vasta uuden vuosituhannen puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti