Nile - Amongst the Catacombs of Nephren-Ka (1998)

Kuulin Nilestä ensimmäisen kerran Infernosta. Lehdessä oli artikkelisarja, jossa käytiin kerrallaan läpi tärkeimpien metallin alagenrejen historiat, ja Nilen esikoislevy mainittiin death metalin tulevana suunnannäyttäjänä. Artikkeli oli karkeasti vuodelta 2004 (plusmiinus vuosi tai pari), jossa vaiheessa yhtye oli jo sinetöinyt asemansa fallosmetallin (jotakuin termi, jota yhtye haluaa/halusi musiikistaan käytettävän) tärkeimpänä poppoona. Amongst the Catacombs of Nephren-Ka kuvailtiin monipolviseksi death metal -ryöpytykseksi (menen muistin varalla tässä, joten muistakaa lähdekritiikki) ja erityisesti kappaletta Stones of Sorrow, joka kertoo pyramidien rakentajien työstä, sai kunniamaininnan tunnelmanluonnista ja massiivisuudestaan. Pakkohan tähänkin yhtyeeseen oli tutustua.

Kun lopulta sain ostetuksi Nilen esikoisen, tunsin jo kaksi sitä seuraavaa levyä, mihin verrattuna Amongst the Catacombs of Nephren-Ka tuntui köykäiseltä ja "the bare basics" Nileltä. Levyllä on varsin karu soundi, joka kaltaiselleni kultakorvalle oli liian vähän (etenkin kun vaakakupin vastinpainoksi laittaa yhtyeen myöhempien levyjen äänimaailman), ja kappaleetkin olivat lyhyitä rykäisyjä, monesti alle kolme minuuttia pitkiä. En päässyt silloin siihen samaan tunnelmaan, joita olin yhtyeen myöhemmillä levyillä ihastellut.

Nyt, vuosia myöhemmin, tilanne on toinen. Amongst the Catacombs of Nephren-Ka kuulostaa suoraan sanottuna aivan helvetin hyvältä: se on vihainen, nopea, maalaileva, ahdistava ja täynnä niin sietämättömän oivaltavia koukkuja, että oksien lisäksi aluskasvustokin helvettihin. Levy alkaa suoralla turpaanvedolla, iskulla palleaan: Smashing the Antiu ja Barra Edinazzu eivät kumpikaan kellota kolmea minuuttia kestoa ja se kuuluu, hyvällä tavalla. Karkeasti voisi sanoa, että levy jakaantuu maalailevempiin ja pitempiin kappaleisiin (a'la Stones of Sorrw sekä Beneath the Eternal Oceans of Sand) sekä niihin aivan sietämättömän hyviin turpaanveto-osuuksiin (likipitäen kaikki muut biisit, mutta aivan erityisesti suosikkini on Opening of the Mouth), mutta tämä on vain hyvin karkea perusjako.

Nile on kuuluisa äärettömän taitavasta death metalin yhdistämisestä egyptiläisiin vaikutteisiin ja tunnelmiin, ja se - jos mikä - on läsnä Amongst the Catacombs of Nephren-Kalla täysverisesti. Kappaleet todella tuntuvat visiitiltä muinaiseen Egyptiin, eikä syynä ole vain lyriikka-aiheet tai toisinaan gimmickin kaltaiset instrumentaalivalinnat ja -osuudet, vaan koko yleisfiilis huokuu hiekkaa, pyramideja, faaraoita ja mitäerikoisempia jumalia. Lyyrikat kärsivät jonkin verran toteavuudesta ja yksinkertaisuudesta, mutta se on oletettavaakin ja anteeksiannettavaa; eihän tässä toisaalta mitään nyky-yhteiskunnan kritiikkiä tai filosofista hifistelyä odotettukaan. Levy kestää noin puolituntisen kestonsa erinomaisesti, ja jokaisen kuuntelukerran päätteeksi jää fiilis, että levy pitää aloittaa uudelleen alusta. Matka faraoiden luo ei ole koskaan ennen ollut yhtä helppoa ja tehokasta.

P.S. Jos nyt tuli ylisanoja, varokaa myöhempiä Nile-tekstejä.