maanantai 8. syyskuuta 2014

Summoning - Dol Guldur (1997)

Summoning on minulle tärkeä bändi, mutta mitä luultavasti toisesta syystä kuin yleensä: minulle yhtyeen musiikki on vain veruke, kanava ja keino, Summoningin sävellysten arvioiminen perinteisin keinoin on irrelevanttia, koska yhtye ei hae tarttuvuutta, oivaltavuutta tai narratiivisuutta, mitä tavallisesti pidän hyvän musiikin elementteinä. Summoning on tunnetila, äänimaailma johon pyrin uppoamaan; lieneekin siis osuvampaa puhua kuinka hyvin Dol Guldur onnistuu kuljettamaan minut tuohon paikkaan ja tilaan, sen sijaan että puhuisimme kuinka se-ja-se kappale hyödyntää rumpukomppia rytmin tuomiseen jne. Mikä tuo abstraktio, tunnetila, siis on? En tiedä - pahoittelen, mutta en todella tiedä. Se on se paikka, jonka kuulija näkee (jossa hän on), kun Summoningin soidessa hän sulkee silmänsä, irtautuu tästä olemuksesta.

Nyt on syvällistä settiä, wau. Runoanalyysin lukeminen ennen blogitekstin kirjoittamista ei kannata, näemmä - tai ehkä juuri nimenomaan kannattaa, mene ja tiedä, taas kerran. Tarkoitukseni ei ollut antaa kuva siitä, että Summoning on verukkeeni huumetripille, vaan pikemminkin sama aistimus kuin hyvää (fantasia?)kirjallisuutta lukiessa.

Dol Guldur on Summoning kolmas levy ja toinen "varsinainen" tuotos, sillä yleensä yhtyeen esikoislevystä, Lugburzista puhutaan lähinnä viitteellisesti; Minas Morgulista alkanut kehityskaari onkin se, mikä on johtanut ambient- ja black metal -mestarien tyylin täydellistymiseen. Kappaleet ovat pitkiä, kitaramelodioilla höystettyjä, vain etäisesti metallisia (ainoa selkeä viittaus black metal -menneisyyteen onkin poikkeuksellisen laadukas rääkynävokalisointi, mikä eittämättä karkottaa about 90%:ia potentiaalisista kuulijoista helvettiin, mutta sehän passaa, meille jotka ymmärrämme touhun jujun) ja sävellykset rakentuvat yksinkertaisille melodioille, joita toistetaan toisinaan liiaksikin - kymmenminuuttisessa kappaleessa saattaa olla vain puolitusinaa melodiaa, jotka soivat monesti päällekkäin. Luulisi käyvän tylsäksi, eikö niin?

No kun ei. Yksinkertaisuus, näennäinen tylsyys ja monotonisuus kätkevät taakseen tiiviin paketin, johon ei voi "päästä sisälle", kuten tavalliseen levyyn, vaan johon on sulauduttava ymmärtäekseen sitä alkuunkaan. Yhtyeen luoma tunnelataus on samaan aikaan kaunis, melankolinen, ahdistava ja toiveikas - tämän paremmin sitä ei voi kuvata, se on pakko kuulla. Jos nyt kuitenkin yritän hieman tavallisempaa lähestymistapaa Dol Gulduriin, sanoisin, että Over Old Hills (levyn lyhyin ei-instrumentaali biisi, vain hieman vajaa yhdeksän minuuttia pitkä) taitaa olla levyn paras biisi, vaikka suoranaisesti heikkoa vetoa ei joukossa ole; myös rumpu(kone)työskentely on turhan yksinkertaista ja suoraviivaista, liian soitettavissa (mikä sotii yhtyeen "rumpuideologiaa" vastaan). Minulle Dol Guldur ei ole parasta Summoningia - ehkä olen kuunnellut sitä liian vähän, jaa-a - mutta yhtye ei ole tehnyt ainuttakaan edes keskinkertaista levyä (poislukien Lugburz), joten kovin pahasti ei hakoteille voi mennä, jos levyn nappaa kaupasta matkaan.

Jotain tässä pitäisi sanoa. En taida. Kuunnelkaa itse - ymmärrätte, jos ymmärrätte. Siinä on Summoningin hienous.

P.S. Mainitsin viime tekstissäni uuden blogi-ideani. Se on nyt todellisuutta: lifeofheavymetal.blogspot.fi -osoitteesta löytyy allekirjoittaneen uuden blogin ensimmäinen teksti; toisesta en lupaa, mutta mainostan täällä, koska Life of Heavy Metalin tekstien julkaisurytmi on paljon epäsäännöllisempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti