Stratovarius - Visions (1997)

Kuten tuli jo sanottua, Stratovarius oli minulle tärkeä bändi: se oli yksi niistä, joiden kautta tutustuin heavy metalin ihmeelliseen maailmaan. Muutama kappale, jotka muistan tuolta ajalta erityisen kirkaasti, löytyy Visionsilta: The Kiss of Judas (jota tykitettiin aivan tolkuttomia määriä), legendaarinen Black Diamond sekä - hieman ehkä yllättävästi - Iron Maidenin klassikolta kuulostava Paradise. Voisi siis kuvitella, että minulla on täten poikkeuksellisen läheinen suhde Visionsiin - näin ei kuitenkaan ole, vaan ostin levyn paljon myöhemmin, vuodenvaihteen 2012-2013 paikkeilla, kun halvalla sain. Juuri tästä syystä - luulisin - pidä levystä sen edeltäjää enemmän.

Tokihan Visions on veistetty samasta puusta kuin Episode, mutta jälkimmäinen tuntuu eheämmältä kokonaisuudelta, asiaan paremmin pureutuvalta ja siinä paremmin pysyvältä paketilta kuin hieman haahuileva edeltäjä. Visionsin kappalemateriaali on yllättävän(kin?) nopeaa: lähes poikkeuksetta riffi- ja melodiamaton taustalla nakuttaa murhaavan tarkasti tuplabasarikomppi, mikä tuo levylle aiemmin kaipaamaani powermetalmaisuutta. En sano, että kaikki power metal on oltava nopeaa tuplabasaritykitystä, mutta kyllähän se auttaa; variaatio ja paketin kasassa pysyminen on kuitenkin avainsana tässäkin asiassa.

Tämä on kuitenkin aikas kapealla skaalalla oleva preferenssi; molemmat levyt ovat hyviä, mutta jos minun pitäisi valita, sanoisin Visionsia paremmaksi kokonaisuudeksi, vaikka parhaat kappaleet (Father Time ja Speed of Light) löytyvätkin Episodelta. Haluaisinkin nostaa tässä esiin teeman, jota aion toisessa yhteydessä* käsitellä enemmänkin, nimittäin nostalgian häiritsevä vaikutus. Episode on ainiaan silmissäni tylsä levy vailla power metalia, koska ostin sen nuorella iällä (neljäntoista vuoden kypsässä iässä) enkä kyennyt arvostamaan sitä sellaisena kuin se on; vuosiakin myöhemmin olen sitä mieltä, vaikka kuinka yritän irrottaa itseni teini-iän näkemyksistä, että kyseessä on heikko levy. Vastaavasti saman yhtyeen seuraavana vuonna julkaisema, hyvin samankaltainen levy, soundaa paljon paremmalta, koska minulla ei ole emotionaalista sidettä (= pettymystä, innostusta, hämmennystä...) ajalta, jolloin musiikki oli maailmankaikkeuden tärkein asia. Koska olen tutustunut Visionsiin kokonaisuutena vasta aikuisemmalla iällä, kykenen reilummin arvioimaan sen laatua (tai sen puutetta). Haluankin heittää pallon ilmaan: mitä jos se musiikki, johon joskus petyimme tai vastaavasti joskus rakastuimme, ei kestäkään alkuperäistä mielipidettä vuosien kuluttua - olemmeko valmiita irtautumaan vanhoista näkemyksistämme älyllisellä, mutta myös emotionaalisella tasolla? Menemättä sen tarkemmin Episoden (uudelleen)arviointiin, jatkan saman pallon viskomista: mitä jos se alunperin pettymyksen aiheuttanut levy todella on paska tai tylsä - onko meidän yritettävä käsittää miksi vuosienkin jälkeen levy tuntuu schaisselta?

Sivuraiteilla käytiin ja palattiin jos palattiin. Visions on merkkipaalu (suomalaisessa) power metalissa, koska se on hyvä levy, jolla musiikkia soitaa taitava ja tiivis yhtye, ja kappaleet on säveltänyt uransa huipussa ollut kitaristi täynnä taitoa ja intoa. Tämä kaikki kuuluu suoraan biiseistä, levystä itsestään.

*Olen suunnitellut uutta blogia, joka kulkisi tämän rinnalla. Aiheena olisi heavy metalin historia omasta näkökulmastani - painotus olisi vahvasti subjektiivisella näkemyksellä ja kontekstualisoinnin sivuuttamisella. Antaisin musiikin puhua puolestaan, analysoida sitä yllättävistä ja (toivottavasti) raikkaista näkökulmista. Blogi olisi englanniksi ja tarkoitettu kaikille metallisydämille. Koska blogin luonne olisi niin vahvasti subjektiivisessa näkemyksessä, toivoisin aktiivista keskustelua lukijoiden kanssa, koska kaikki olisivat enemmän tai vähemmän samalla viivalla. Eniveis, yksi ensimmäisistä teksteistä käsittelisi juurikin tätä nostalgian arvostelun hämärtävää voimaa. Ilmoittelen täällä, jos tämä projekti ottaa tuulta alleen.