The Graveyard kertoo tarinan miehestä, joka on tuomittu vankilamielisairaalaan pomonsa tyttölapsen (Lucy) seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mihin hän on - omien sanojensa mukaan - syytön ja todellinen syyllinen on lapsen isä. "Who do you think they believed?" hahmo kysyy kuulijalta kerratessaan tapahtumia ja oikeudenkäyntiä. Hahmo pakenee mielisairaalasta, majoittuu hautausmaalle ja alkaa suunnitella kostoaan MacKenzie-nimisen pomon pään menoksi. Pahoittelen, mutta minun on spoilattava tarina, sillä vain siten voin päästä käsiksi joihinkin levyn parhaista ja oivaltavimmista kohtauksista - jos olet päättänyt tutustua levyyn sanoin minä mitä vain, kannattaa... eh, ehkä vilkuilla muualle kappaleen verran?
Päähahmo sieppaa Lucyn, hautaa tämän yhteen seitsemästä identtisestä haudasta ja pakottaa MacKenzien kaivamaan tyttönsä ylös - miesparalla on vain kolme yritystä. Lucy selviää ja päähahmo pitää pomolleen oikeudenkäynnin, jossa kostaja on tuomari, jury ja syyttäjä että puolustusasianajaja. Hän tuomitsee uhrinsa kuolemaan, missä King esittelee häikäisivimpiä vokaaleja, joita olen koskaan kuullut kenenkään milloinkaan missään tulkinneen - kotisolistit, älkää vaivautuko yrittämään. Isän kuoltua Lucy surmaa päähahmon ja irrottaa tämän pään (jos menettää pään hautausmaalla, sielu jää päähän, levyllä väitetään). Koko levy päättyy äänneleikkiin "I'll be with Lucy forever" ("I'll be with Lucifer"), kun tyttö ahtaa irrotetun pään laukkuunsa.
Tarinassa ei ehkä ole samanlaisia symbolisia ulottuvuuksia kuin "THEM"in tarinassa, mutta jos sen ottaa "vain" kauhutarinana, se toimii loistavasti. Päähahmo on täysi kahjo emmekä voi kuulijoina tietää puhuuko hän edes etäisesti totta. Sekopäiseen hahmoon ja äärettömän sairaaseen tarinaan yhdistettynä Kingin tulkinta on kenties herran uran kohokohta: kun hän laulaa Daddyn tai I Amin kaltaisia kappaleita, sen vain yksinkertaisesti uskoo ja näkee silmien edessä. Jos joku muu solisti olisi hokenut "You have to get his daughter, his daughter", homma ei yksinkertaisesti toimisi, mutta Kingin tulkinnalla aavekuoro kertoo toimintaohjeita.
Levyn tunnelma on erinomainen, vaikka (tai juuri sen takia?) soundit ovat - sanalla sanoen - paskat. Soundipolitiikka on vielä The Spider's Lullabyeta heikompaa, koska kitarasoundi on ohut ja outo. Mutta siinä on yksi levyn tunnelman peruskiviä, ainakin minulle: The Graveyard ei toimisi kliinisillä, yli-protoolatuilla soundilla, joissa musiikillinen Photoshop on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Likainen tarina vaatii likaisen soundin. Mutta totuudennimissä on sanottava, että paremmat soundit (kitarasoundi erityisesti) tuskin pilaisivat kokemusta.
Yksittäisinä kappaleina levyn kohokohtina ovat (ainakin minulle) Daddy, mielipuolinen I Am, tunnelman levylle asettava Black Hill Sanitarium sekä erikoinen ja livenä loistavasti toimiva Up From the Grave, mutta vain harvoin sävellykset tuntuvat täytteeltä, joten kaikenkaikkiaan kyseessä on loistava paketti - aina tunnelmalliseen kansikuvaan (alkuperäiseen!) asti. En suosittelisi tutustumaan yhtyeeseen The Graveyardin kautta, mutta silmissäni (ilmeisesti olen melko yksin tämän kanssa: Metal-Archives.com -sivustolla levy on arvosteltu Kingin uran heikoimmaksi; mene ja tiedä) levy kuuluu jokaisen fanin kokoelmaan. King ei tehnyt toista samanlaista levyä - yhtä sairasta ja sekopäistä - joten pelkästään sen takia rahojen sijoittaminen on oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti