Pantera - Far Beyond Driven (1994)

Ensimmäiseksi pahoittelut siitä, että en ole ehtinyt jorista joutavia muutamaan päivään. Henkilökohtaisessa elämässäni on tapahtunut vaikka mitä - koira synnytti pennut, juhannus... - ja en ole löytänyt riittävästi aikaa. Viikon verran tulen kirjoittamaan mahdollisimman ahkerasti blogiani, sillä 30.6. jään noin kolmen viikolle lomalle blogista ja työstäni, jotta voisin keskittyä "vakavampaan" fiktion kirjoittamiseen. Näin heads uppina.

Asiaan, asiaan. Far Beyond Driven jatkaa Vulgar Display of Powerin linjalla: groove on kova, raskaus hirmuinen ja suosio vielä(kin) kovempi. -90-luvun puolivälissä Pantera oli ainoa tai ainoita aidosti raskaita yhtyeitä, jotka saavuttivat huomattavaa kaupallista suosiota levyillään - se itsessään on kova suoritus aikana, jolloin metalli oli tungettu marginaaliin ja metalli itsekin oli marginalisoitumassa (eli muuttumassa entistä raskaammaksi, entistä rajummaksi, karaten kauas alkuperäisistä juuristaan, ja - mikä tärkeintä - menettämässä kosketuksensa kaupalliseen menestykseen). Tämän lisäksi/takia Pantera on nykyään monille tärkeä bändi, esikuva ja nykyisen metallin tärkeimpiä moottoreita.

En ole itse ikinä kokenut yhtyettä siten, kuten on tainnut aiemmista teksteistä tulla selvillekin; minulle Pantera on tärkeä yhtye, jonka maine on levyjen laatua huimempi. En sano, että Panteran musiikki on huonoa - kuten olen aiemmin yrittänyt liputtaakin - vaan sitä, että se ei toimi riittävän hyvin albumikokonaisuuksina. Groove metaliksi nimetty tyylisuunta kuulostaa helvetin hyvältä onnistuessaan - Five Minutes Alone näin esimerkkinä - mutta tunnin mittainen levy on liikaa, koska variaatiota on liian vähän. Toki joukossa on outoja/erilaisia sävellyksiä, kuten hämmentävä Good Friends and a Bottle of Pills tai vähintäänkin erikoinen koverointi Black Sabbathin Planet Caravanista, mutta yksittäiset kappaleet eivät ole todellista variaatiota, vaan sen yrityksiä. Todellinen monipuolinen yhtye ei tekisi kahta erilaista kappaletta ja sanoisi, että siinä oli levyn variaatio, vaan sellainen yhtye upottaisi variaationsa "normaaleihin" kappaleisiin, liittäen "kokeilulliset" kohdat kiinni levy- ja kappalekokonaisuuksia, ei erillisiksi sävellyksiksi, jotka voi skipata halutessaan.

Aikamoinen mammuttivirke. Oli siellä ajatuskin, jossain.

Far Beyond Driven sisältää hienoja biisejä, jotka painottuvat (tälläkin kertaa) levyn alkuun: Strength Beyond Strength, Five Minutes Alone, I'm Broken ja loppupuolen helmi Shedding Skin. Omaa kuuntelukokemustani leimaa kuitenkin poikkeuksetta väsyminen samaan kappalemuottiin. Yhtye kuulostaa edelleen raskaalta ja uniikilta, mutta silti jotakin puuttuu. Keskustelin asiasta erään ystäväni kanssa, ja hänen kanssaan tulimme lopputulokseen, että kaksikymmentä vuotta sitten rankka musiikki ei enää tunnu niinkään erikoiselta, koska nykykuulijat ovat siedättyneet aivan toisella tavalla raskauteen; vaikka Pantera olisi ollutkin rankin yhtye maan päällä -90-luvulla, nykyään se kuulostaa lähinnä hyvin groovaavalta thrash metalilta. Mitä se onkin.

Far Beyond Driven kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan samalla tavalla kuin kaksi edeltävääkin Pantera-levyä kuuluvat: ne ovat äärettömän kiinteä osa metallimusiikin kaanonia, tärkeä askel kohti nykyisyyttä, vaikka musiikki onkin 2010-luvun mittareilla vanhentunutta.

Tai sitten olen vain kultakorva, joka ei pysty arvostamaan sitä musiikkia, mikä Sinulle ja Kavereillesi oli tärkein juttu koskaan kaksikymmentä vuotta sitten, kun musiikki kuulosti vielä hyvältä.