Pakollinen alta pois: Awake on parempi kuin yliarvostettu Images and Words. Siinä missä Images and Words tuntui kikkailulta kikkailun takia, mutta vailla sisältöä, Awake tuntuu kikkailulta kikkailun takia, mutta sisällön siemenellä. Olen oikeastaan hieman yllättynyt, että en ole joutunut väistelemään kadun poikki heitettyjä pulloja tai kranaatteja sen takia, mitä sanoin "suurklassikosta"; progemetallin merkkipaalun vertaaminen hattaraan on aina aikamoista riskipeliä. Taivas varjele, jos haukun kohteena olisikin ollut joku oikea klassikko, kuten Regin in Blood tai Master of Puppets, niin turpakäräjäkutsuista ei olisi ollut loppua.
Awake kuulostaa siltä, että Dream Theater yrittää tehdä samanlaisen levyn kuin edellisellä kerralla kuulostamatta kuitenkaan täysin samalta. Ajoittain - kuten kappaleissa Lie tai Voices - homma toimii oikeastaan varsin mallikkaasti, eikä sinänsä mitään valitettavaa ole. Touhussa on edelleen varsin rankka kikkailureuna, mutta ainakin tällä kertaa tuntuu, että se ei aina ole olemassa vain yhtyeen virtuoosimaisuuden osoittamisen takia, vaan sillä on joku Pointti (tm). Silti en onnistu innostumaan levystä samalla tavalla kuin yhtyeen myöhemmistä levyistä. Miksi? En tiedä tarkasti.
Isolta osaltaan näkemykseeni vaikuttaa levyn ylilyöty vaikeus. Minulla ei ole mitään vaikeita levyjä vastaan - pois se minusta - mutta vaikeankin levyn pitää antaa kuulijalle joku tarttumapinta ensikuuntelulta, jotta hän palaisi toistamiseenkin. Kuulijan tulisi saada joku syy yrittää ymmärtää muodottoman levyn salat. Siinä mielestäni Awake epäonnistuu: jokaisen kuuntelukerran jälkeen minulla on sama fiilis, että ei enää ikinä, ei enää ikinä. Kyllä, ne hyvät biisit ovat edelleen hyviä, vaikka ne(kin) ovat likikäsittämättömiä, kaikkialle rönsyileviä mammutteja: tahtilajeja tulee, menee, rytmit muuttuvat täysin päättömästi, minuutit kuluvat, tolkku katoaa yhä syvemmälle progen usvaan. Tämän kaiken voisi tehdä erittäin hyvinkin - siten, että muutokset tuntuvat luonnollisilta ja uskottavilta, mutta ei, ei tällä(kään) kertaa.
Täytyy mainita muutama positiivinen asia, vielä: 1) James LaBrie laulaa aivan maagisesti. Hän on tällä levyllä faktuaalisesti parhaillaan - milloin ilmaisu on herkkää ja pientä, milloin suoraa huutoa... sekä tietenkin kaikkea näiden väliltä. 2) Space-Dye Vest. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä tämän sävellyksen vähäisinkään pointti on. Nyt se on yksi levyn kohokohdista, syy kuunnella levy edes loppuun saakka.
Olen edelleen sitä mieltä, että 1990-luvun alun (ja puolivälin, sanottakoon sekin) Dream Theater on yliarvostettu kikkailukoneisto vailla sen parempaa ideaa. Minulle yhtyeen parhaat tuotokset löytyvät 2000-luvulta - ja kyllä, tiedän, että tätä näkemystä pidetään monissa piireissä pyhäinhäväistyksenä, mutta toisaalta tällä hetkellä esittelemääni sormea pidetään monissa maissa loukkaavana, joten niin se käy. Awake ei ole toivoton tapaus, ja ehkä päätösbiisin alustava sisäistäminen on valo tunnelin päässä minun ja levyn suhteelle, mutta luulen, että kuluu kuukausia ennen kuin kuuntelen levyn uudestaan. On se niin raskas, väärällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti