keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Pantera - Cowboys from Hell (1990)

Panteran täytyy olla Suffocationin ohella yksi nykymetallin kopioiduimpia yhtyeitä: vaikutukset kuuluvat selkeimmin tietenkin Lamb of Godin kaltaisissa groove metal -jyrissä, mutta liian usein unohdetaan tosiseikka, että Rob Halford, ainoa oikea Metallijumala, perusti Judas Priestistä lähtönsä jälkeen Fight-yhtyeen, joka soundaa enemmän tai vähemmän Judas Priestiltä soittamassa Panteraa. Harvassa ovat "puolirankat" (eli tharsh metal -lähtöiset) yhtyeet nykymetallikentässä, jotka eivät olisi ottaneet oppitunteja Dimebag Darrellin riffeistä, Phil Anselmon ääntelystä tai ihan vain Panteran kokonaissoundista.

Tehtyään joukon korkeintaan keskinkertaisia glam metal ja power metal -levyjä, Darrellin veljesten luotsaama Pantera päätti rykäistä ja siirtyä sliipatusta imagosta, pitsistä, röyhelöistä ja pinkeistä huiveista nahkatakkeihin, rikkinäisiin farkkuihin ja siinä samassa myös rosoisempaan soundiin. Tulos oli, koko musiikkiakuuntelevan maailman ihmetykseksi ja pelastukseksi, Cowboys from Hell, jonka vanavedessä Pantera kohosi aina Billboard-listan kärkisijoille.

Cowboys from Hell on erittäin hyvä levy, mutta en pidä siitä - tämän paremmin en osaa kuvata tuntemuksiani levyä kohtaan. Olen päätynyt intensiivisen kuuntelun jälkeen lopputulemaan, joka on kaikkien paradoksien äiti: helvetin tiukkaa musiikkia, mutta en pidä. Tarkoitan tällä sitä, että syystä X en vain koe tarvetta ulvoa Anselmon kanssa kilpaa, heilua holtittomasti julkisella paikalla ja harrastaa potkunyrkkeilyä seinän kanssa, vaikka joudunkin nostamaan kuvitteellisen hatun (kuvitteellisesta?) päästäni ja toteamaan, että Cowboys from Helliä on ilo kuunnella.

Se groovaa, niin pirusti groovaakin. Anselmo laulaa aivan häkellyttävän komeasti, jopa hienoa ylärekisteriään käyttäen - tämä tuo aivan uuden twistin Shatteredin ja Heresyn kaltaisiin sävellyksiin, jotka toisenlaisella tulkinnalla voisivat jäädä unohduksiin. Kappaleet eivät ole liian suoraviivaisia, mutta eivät liian monimutkaisia, vaan punainen lanka ei kertaakaan karkaa yhtyeen käsistä.

Silti. Silti levy ei sytytä minussa sitä samaa intohimoista vimmaa, joka on poikinut hirmuisen määrän matkijoita. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei kestä mittaansa - se on liian pitkä (57 min!) ja pahimmat fillerit poisraapaisemalla kukaan tuskin menettäisi paljoa. Toinen pääsyy lienee se, että monesti materiaali kuulostaa Metallican tai jonkin toisen, aiemmin vaikuttaneen thrash metal -yhtyeen, apinoinnilta - paras esimerkki on Shatteredin säkeen päättävä rumpufilli/riffi, jonka kuullessani tahdon aina huutaa "DAMAGE INCORPORATE!". Vielä yksi asia, minkä voi nähdä myös hyvänä asiana, jos niin tahtoo, mutta joka kuitenkin haittaa minua, taitaa valitettavasti olla se, että kappaleet harvemmin ovat kovinkaan teknisiä. Älä ymmärrä tätä väärin, sillä hyvä kappale/levy ei vaadi superteknistä soittoa, vaan muna ja tunne riittää, mutta mielestäni joillakin kikkailuelementeillä (ei niiden suuria tarvitse olla!) levy saisi lisää maustetta, mikä puolestaan auttaisi kokonaisuutta kestämään liiallisen mittansa.

Olen varmasti vähemmistössä mielipiteitteni kanssa, mutta väliäkös tuolla. Kuuntelen mielelläni Cowboys from Hellin ja soitatan sen vähintäänkin yhtä mielelläni kermaperseille, jotka kuvittelevat 5 Finger Death Punchin olevan parasta shittiä ikinä, mutta eivät tunne Panteraa tai Sepulturaa edes NIMELTÄ. Varokaa sitä sorttia, muuten - jos ei tunne juuria, ei tunne nykyisyyttä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti