Mercyful Fate - Don't Break the Oath (1984)

Kaikki pääpointit, mitkä mainitsin Melissaa käsittelevässä tekstissäni, ovat läsnä Mercyful Faten toisella pitkäsoitollakin - nämä kaksi levyä niputetaankin monesti yhteen ehkä parhaimpina ensimmäisen aallon black metal -levytyksinä. Minulle Melissa on selkeä debyyttilevy ja Don't Break the Oath on sen äärimmäisempi, "kehittyneempi" (käytän sanaa vailla arvottavia taustavireitä) ja sairaampi versio: kappaleet eivät ole pitempiä, mutta jokainen pääaspekti yhtyeen musiikista on viety pidemmälle - esimerkiksi lyriikat. Ehkä tästä syystä Don't Break the Oath on puhutellut minua Melissaa enemmän.

Kun levyn  avaava A Dangerous Meeting alkaa, kitarasoundi tuntuu todella ohuelta; etenkin, kun stemmassa (en tiedä onko termi oikea, mutta menköön) kulkeva pitkiä sointuja soittava kitara lähtee mukaan. Muistan ensimmäisen kuuntelukertani ja muistan elävästi ajatelleeni, että tämä on näitä huonosti vanhentuneita levyjä. Yksi toisensa jälkeen soittimet liittyvät mukaan, ja kun King Diamond avaa äänihuulensa ensikertaa, kaikki soi täydellisesti yhteen eikä kitara kuulosta tippaakaan ohuelta. Kertaakaan aivan alun jälkeen soundit eivät kuulosta vanhentuneilta tai ohuilta, vaan kaikki tukee toisiaan, kokonaisuus toimii ja soitinbalanssi on erinomainen.

Kappaleet ovat monimuotoisempia kuin jo itsessään erittäin monimuotoisella Melissalla. Esimerkiksi Gypsy on erittäin hämmentävää kuultavaa massiivisen, manausrituaalin mieleen tuovan The Oathin jälkeen. Pääosa levystä kuluu kuitenkin suhteellisen suoraviivaisten kappaleiden kanssa ja mainittujen lisäksi vain instrumentaali To One Far Away on selkeästi repäisevän erilainen sävellys. Kokonaisuutena levy toimii erinomaisen mallikkaasti ja ei liene bändi eikä kaksi, jotka ovat ottaneet mallia tanskalaisista.

Lyriikallisesti ja laulullisesti yhtye menee piirun verran pitemmälle. Hyvä on, King ei vieläkään laula aivan yhtä maanisen moniulotteisesti kuin myöhemmillä levyillä (toisaalta eihän ääninäyttely oikein Mercyful Faten musiikkiin sopisikaan), mutta esimerkiksi Night of the Unbornin lopun lallattelut ja ei-verbaalinen melodia ovat loistavasti toteutettuja - toisen solistin laulamana ne kuulostaisivat korneilta ja typeriltä. Lyriikallisesti Melissalla oli suoranaisesti saatanallisia kappaleita (olihan King ainakin tuohon aikaan The Church of Satanin jäsen), kuten Into the Coven, mutta Don't Break the Oath menee kyllä selkeästi pitemmälle. The Oath lienee kuvastavan Saatanankirkkoon liittymistä, ikivihreä Come to the Sabbath on summittainen ohjeistus saatanallisen rituaalin pitämiseen. Lisäksi muut kappaleet, jotka ovat vähemmän liitoksissa satanismiin, ovat aiheiltaan synkempiä - tästä vaikkapa vertailuna olkoon Curse of the Pharaos (Melissalla) ja Desecration of Souls (Don't Break the Oathilla). Jo nimistä huomaa kumpi on "rajumpi" ja "pahempi".

Don't Break the Oath on veistetty samasta puusta kuin Melissa, mutta missä debyytti oli rungosta veistettyä lankkua, on kakkoslevy jokaiseen ilmansuuntaan versova kiero oleva oksa - periaatteessa samaa kamaa, mutta ei kuitenkaan. Ehkä juuri tämän takia Don't Break the Oath on aina puhutellut minua enemmän. Se on rujompi, rumempi ja monipuolisempi, mutta juuri sen takia se on vaikutusvaltaisempi levy, vähättelemättä tietenkään esikoisen merkitystä metallin kehitykselle. Taidan olla vain äärettömän subjektiivinen, kun puheena on King Diamond.