Accept - Metal Heart (1985)

"AAARGGHHHH! Taas Acceptia!"

Valehtelematta tämä oli ensireaktioni, kun huomasin, että seuraavana levynä kuunteluvuorossa oli Metal Heart. Seuraava ajatukseni oli, että ehkä minulla olisi hieman erilainen side tällä kertaa, sillä kyseessä on ensimmäinen hankkimani Accept-levy; ehkä levy olisi jotenkin radikaalin erilainen tämän säväyttävän henkilökohtaisen kontaktin ansiosta.

Paskat: Metal Heart on tismalleen samanlainen levy kuin kaikki muutkin kultakauden Acceptin tuotokset. Kaikki - siis aivan kaikki - huomiot, haukut, kehut ja näkökulmat, joiden kanssa olen tuskaillut ja kieriskellyt kolmen aiemman levyn kanssa, ovat edelleen ja muuttumattomasti läsnä. Helppoa olisi vain läimäyttää tähän perään copy-pastella katkelmia aiemmista teksteistäni.

"Breaker Metal Heart on hyvä levy - se on mukavaa kuunneltavaa - mutta se ei ole ikimuistettava levy. Siinä on erinomaisia biisejä - Breaker Metal Heart, Starlight Midnight Mover ja vaikkapa Burning Wrong is Right - mutta ne eivät ole niitä oivaltavampia."

"Udo Dirkschneider on oma erinomainen itsensä; riffit ovat heavy metallin merkkipaalu; lyriikat ovat selvinneet ilman Son of a Bitchin kaltaisia aivopieruja..."

"Voi vaikuttaa siltä, että olen alkanut laiskottelemaan oikein kunnolla, kun olen tyytynyt vain vertailemaan kahta levyä keskenään, mutta minulle Acceptin -80-luvun alun kultakauden tuotanto on varsin homogeenistä: levyt on rakennettu hyvin samalla tavalla kerta toisensa jälkeen (yksi nopea kappale, yksi tai kaksi hidasta, yksi huumoriveto...), kappaleet eroavat yhtä paljon kuin AC/DCllä ja jokaista levyä on yhtä mukava kuunnella."

"Jos Acceptia haluaa, Balls to the Wall Metal Heart ei petä."

Ollaanpas sitä tänään mukahauskoja ja nokkelia. Yritän vain korostaa tällä sitä kylmää tosiseikkaa, että jos ostaa Acceptin levyn, joka on julkaistu välillä 1981-86, ei voi mennä pahasti vikaan, joskaan totaalista napakymppiä on vaikea löytää, myöskään. Ei niin monotonista, ettei olisi jotakin poikkeuksellista: jatsahtava Teach Us To Survive on varsin uniikki kipale muuten erittäinkin homogeenisessä materiaalissa; ei huono biisi, mutta kaukana neroudesta.

Ei tässä ole mitään sanottavaa, oikeasti - en yritä laiskotella ja päästä helpolla, sillä mitään sanottavaa ei yksinkertaisesti ole! Olen jo sanonut kaiken sanottavani Acceptista, uskokaa pois. Voin toki horista niitä taikka näitä, mutta mitä se ketään auttaa? Accept on Accept ja Accept on heavy metallia puhtaimmillaan vailla juuri tuplabasareita tai hillittömiä Malmsteen-sooloja.

Sitä Itseään, siis.